Pitäisiköhän julistautua virallisesti kahjoksi? Ulkona kokonainen lämpöaste ja sumu niin paksuna että näki melkein 200 metriä eteensä ja silti suostuin istahtamaan Arieiin. Mielenterveystutkimus lienee seuraava askel? Saako niitä muulloinkin kuin rikosepäilyn alaisena?

Lähtö oli tänään hidasta kun piti pukea kaiken maailman lämpövarustus päälle ja tuulensuojat virittää melaan ja sitten jotenkin yrittää vielä pujoittaa käsikin sisälle. Matkaan kuitenkin päästiin. Aika outoa oli meloa kun täysin tutussa ympäristössä oli kuin vieraalla maalla. Ranta oli jossakin siinä vieressä mutta kun ei näkynyt muuta kuin harmaata usvaa ympärillä. Olo oli kuin jättiläishattaran sisällä. Hitchcock on varmaan myös ollut meloja nuoruudessaan ennenkuin siirtyi elokuva-alalle. Aika pelottavaa on kun yhtäkkiä suoraan eteen ilmestyy tumma möykky. Tosin se aina osottautui saareksi jossa kasvoi puita ja välillä siellä jopa oli talo tai kaksi. Niitä samoja kauniita taloja joita olen ihaillut kymmeniä kertoja eivätkä ne ole olleet ollenkaan pelottavia. Pelottavampia olivat moottoriveneet, mutta niitä nyt ei juurikaan näkynyt. Ne harvat jotka olivat vesillä tosin ajoivat niin hiljaa ettei niitä oikein kuullutkaan. Yhtäkkiä ne vaan olivat siinä rinnalla.
Jossakin vaiheessa tuttu reitti muuttui täysin tuntemattomaksi, mutta eipä sillä ollut väliä, ei siitä mitään nähnyt kuitenkaan. Kuulema kiersimme Högholmenin (tosin ei sitä Helsingissä olevaa jossa asustelee mangusteja) ja tulimme takaisin Espooseen Stora Herrön etelärantaa seuraten. Kivaa, lapsuuden kesämaisemia, mutta eipä niitäkään oikein näkynyt. Sen sijaan pystyi ihailemaan merenpohjaa, vesi ei ole aikoihin ollut niin kirkasta kun oli nyt. Jotakin hyötyä kirpeästä syysilmastakin siis.

Näin minä sentään jotakin muutakin kuin merenpohjaa Kirkkonummen puolella: muovisia lintuja kellumassa meren pinnalla. Jonkin metsästysseuran edustalla. Siinä saaressa oli mielenkiintoista menoa, joku nallipyssy kun paukahti kahdesti. Joko metsästivät niitä muoviankkojaan tai sitten oli pikkusaaren ympärijuoksukisat. Uskon kuitenkin että ensimmäinen teoriani pitää paikkaansa: kaksi sorsaa makasi kyljellään kun muut kelluivat kauniisti eikä saaressa näkynyt juoksijoita. Sääli sinäänsä jos apuivat kumiankkojaan, ne olivat oikein kauniita ollakseen tehdasvalmisteisia. Tosin eivät kyllä voineet kilpailla kymyjoutsenien kanssa, mutta nämä sentään näki, joutsenet olivat sen verran kaukana ettei niitä oikein pystynyt ihailemaan tällä kertaa. Muovisorsa kun päästää ihan kosketusetäisyydelle eikä välitä ollenkaan. Joutsenpariskunta kuitenkin hieman vielä suojeli rumia ankanpoikasiaan.

Väylien ylitykset kotimatkalla olivatkin sitten jo jännittäviä. Veneliikenne oli selvästi vilkastunut, näkyvyys sen sijaan ei ollut parantunut. Siinä sitten meloimme onnellisen tietämättömiä kaiken maailman laivoista ja veneistä joita varmaankin parveili ympärillämme. Muutama "aavelaiva" sentään nähtiin, yhtäkkiä sumun seasta ilmestyi purje ja siinä sitten odoteltiin kun se lipui ohitsemme. Mitä ihmeen tuulta se käytti hyväkseen onkin sitten suurempi mysteeri, minusta kun ei tuullut ollenkaan.

Ja tyypilliseen tapaan, kun olimme melkein kotirannassa aurinko päätti vihdoinkin herätä. Kuin taikaiskusta sumu hälveni. Tummat möykyt muuttuivat iloisiksi väriläiskiksi kun syksyn värjäämät lehdet loistivat rannoilla. Ja maisematkin olivat yhtäkkiä kovin tuttuja.

18, 5 km tuli melottua, aikaa kului kohtuullisen paljon kun melonta tapahtui kartan ja kompassin avulla. Onneksi oli kippari matkassa. Minun suunnistustaidoillani olisimme päätyneet intiaanien luo. Kuten Kolumbuskin aikoinaan. Häntäkin varmaan jännitti merellä. Varma siitä ettei maailma ollut litteä, mutta kuitenkin horisontissa oli tuntemattomia vesiä. Me emme edes nähneet horisonttia...

18,5 km Högholmen

Syksy on tullut

Kippari valittaa kun en ylläpidä blogia. Tosin en tiedä mikä estää häntä päivittelemästä, mutta yritetään nyt sitten. Kolme reissua on jäänyt pois blogista ja valitettavasti nuo kaksi edellistä ovat jo täysin unohtuneet.
Lauantaina lähdimme kuitenkin ihailemaan syksyistä merta. Uskomatonta miten kauniisti kaislikkokin muuttuu, olen aina luullut että kaislat vaan kuivuvat, mutta mitä vielä. Ihanan kauniita punaruskeita sävyjä niissä on kun aurinko valaisee ne. Muutenkin rannoilla oli hurjasti eri ruosteen sävyjä kasvillisuudessa. Selvästi näki että syksy tekee tuloaan.
Kyhmyjoutsenten "rumat" olivat jo kasvaneet lähes vanhempiensa kokoisiksi, viime keralla kun ne näin ne olivat edelleen selvästi poikasia. Väriltään olivat edelleen harmaita, mutta eiköhän nuo kohta muutu lumen värisiksi, johan se lumen aika kohta on, aamulla oli jo auton ikkunat raavittava jäästä puhtaiksi.
Muut linnut olivat jo muuttopuuhissa tai jo lähteneet, ei juurikaan ollut kavereita ihailtavina. Muutamat rohkeat surffailivat aalloilla, mutta suurin osa luodoista olivat tyhjillään. Hieman haikeaa.

Kippari oli kesän tavoitteeksi pistänyt Kytön. Joten pitihän se käydä katsastamassa. Meloimme Stora Lövön ohi, Gåsgrundetin ohi Knapperskärin kautta Kytöhön. Aika uskomatonta sinäänsä. Alkukesästä pidin ajatusta ihan utopistisena, nyt tuo ei ollut ollenkaan hassumpi reissu. Tosin sen verran syystuulet jo tekivät aaltoja että onnistuin sekoittamaan kaarikäytävieni sisällön. Merisairaaksihan siinä sitten tultiin, miten nyt sitten sekin on mahdollista kajakissa.

Vaikka lintuja ei ollutkaan ihailtavana, niin kyllä noita luonnonihmeitä riittää. Esimerkiksi nuo siirtolohkareet pikkusaarilla ovat aika outoja. Kas kun ei joku taiteilija ole keksinyt pistää nimilaattaa niihin ja kutsua taiteeksi. Ymmärtäisin oikeasti paremmin tällaista taidetta kuin esimerkiksi Paasikivipatsaan sielunelämää.

Onneksi tuo raikas meri-ilma helpotti olemista ja kun pääsimme Rövarklobbenin ohi, saarien suojaan avomereltä niin olotila taas parani kun aallokko rauhoittui. Taidan viihtyä paremmin kauniissa saaristossamme kuin tuolla avomerellä isojen laivojen ja veneiden seurassa. Reissulle tuli pituutta 17,8 km, olin luullut että tuo olisi paljon pidempi matka.

Vielä on kipparilla suunnitelmissa reissuja tälle syksylle, taitaa lämpökerrastolle olla todellakin tarvetta jos lauantaina taas lähdemme vesille...

Ja ne puuttuvat keikat vielä:

5.8 Medvastö, lilla/stora Herrö 19.3km

7.9 Stora Ådholmen, Karlön, Bockholmen 14.4km

Kohtalokas yhteentörmäys 3.8.2010

Tiistai tarkoittaa että toivon että VRn pahin kilpailija eli moottoritie tekisi parhaansa. Tänään tosin jo tiesin ettei näin ole, kallioseinämää kun tänään pestiin! No joo, kyllä siinä muutakin tehtiin, mutta laskettiin myös vettä letkusta kallion päälle. Älkää kysykö, en tiedä, tiedän vaan että 60 rajoitus ei saa suutani hymyyn kun on tiistaimelonnan vuoro.

Ehdin Bredanille tasan 18, kajakit olivat jo vesillä, ystävälliset melontakaverit olivat kuitenkin kiltisti odottamasta meikäläistä. Pääsimme matkaan melkein aikataulussa, suuntana kaunis pääkaupunkimme.

Taivas oli teräksenharmaa ja samalla mitalla vastasi meri. Horisonttia ei erottanut, teräksenharmaat sulivat toisiinsa ja olo oli hieman kuin juustokuvussa. Tai leipälaatikossamme, se on teräksestä.

Odotettu sade siten tuli! Miksi ihmeessä on ihan pakko ripotella juuri tiistaina kun on retkipäivä? Onneksi sade oli aika nopeasti ohi eikä tippoja montaa edes tullut.

Sadetta olisi kyllä voinut sinänsä tulla, monet kivet loistivat jo vitivalkoisina kun vesi ei huuhtele niitä puhtaiksi. Tai sitten on Suomessa jo marmorista kivetkin, mistä sen tietää kun kaikki muukin on nykyään kummallista. Tai sitten on jo tullut lunta, tosin en usko siihen teoriaani. Sen verran lämmin oli ettei lumi varmaan olisi viihtynyt kivillä?

Pääsimme Helsinkiin aika nopeasti, Käärmesaaret olivat retkemme kohde. Jotkut reippaat kävivät jopa maissa, minä tyydyin istumaan Arielissa. Sen verran oli tuulista etten jaksanut miettiä miten nousisin näppärästi Arielista kun ei ollut laituria apuna. Istuimme siis Arielissa ja nautimme muffinseja joka tuli ”melapostina” takaosasta. Kippari oli pakannut herkkuja mukaan siis.

Kotimatkalla teimme uuden lintubongauksen: Kurki (Grus grus) istui kivellä. Mitä ihmettä se siinä teki on minulle mysteeri, mutta kyllä se kurki oli. Aika outoa. En ole kuvitellut kurkea mitenkään merilinnuksi, järvimaisemissa noita bongailee tavallisesti.

Kotimatkalla teräksenharmaaseen ilmestyi ruosteraitoja, aurinko sitten yhtäkkiä päätti näyttäytyä. Tiedättehän kun amerikkalaisissa televisiosarjoissa kun kaikki on epätoivoista niin yhtäkkiä taivaalle ilmestyy paksuun pilvipeitteeseen aukko josta a) enkelit laskeutuvat tai b) aurinko valaisee allansa olevan ”stars and stripes’in”. Nyt tiedän mistä filmintekijät ovat senkin idean saaneet.

Kaikki kiva päättyy kuitenkin aikanaan. Ja jotta totta tosiaan kiva saisi nopean lopun niin Bredanilta löytyi ampiaispesä juuren alta. Olen oppinut ettei maa-ampiaisia ole olemassa vaan jotkut lajit rakentavat pesänsä maahan. Luulisi että tihkusateella nuo siivekkäät pysyisivät pesässään mutta mitä vielä. Kaikessa rauhassa olin kuivaamassa Arielia Nalle Puh pyyhkeellä kun keskimääräistä kiukkuisempi amppari päätti törkätä piikkinsä sääreeni. Ressukka vaan unohti irrottaa myrkkypistiäisensä ja kuoli sitten itse tämän kohtalokkaan yhteentörmäyksemme vuoksi. Kippari päätti armahtaa kun olin näin pahasti loukkaantunut ja kuivasi Tikrupyyhkeellä Arielin kuivaksi ja nosti ihan itse Arielin telineeseen. Kyllä minulla on sitten ihana mies <3

Parikin reissua

Kaksi melontaretkeä on tehty edellisen tarinan jälkeen. Tässä kuumuudessa kun aivotkin sulavat ei tunnu motivoivalta istahtaa läppärin "alle". Akku lämmittää reisiä entisestään ja hiki valuu noroina näppäimistölle. Herra insinööri ei tykkää nesteestä näppiksessä...

Kävimme mökillä kiertämässä Suuren Murtosen. Olin omasta mielestäni kiertänyt järven niin useaan otteeseen isäni kanssa soutaen ettei uutta nähtävää voinut olla. Kuinka väärässä olinkaan.Vuosien varrella on entisiin autioihin saariin, joissa teimme tutkimusmatkoja kipparinkin kanssa parikymmentä vuotta sitten, oli noussut huvilaa ja taloa rinta rinnan. Entinen hyppykalliokin oli niin täyteen rakennettu että veimme tytöt tavalliseen rantaan.

Näimme parikin outoa lintua. Ensin kovin ruskean sorsalinnun, pitää selvittää mikä se oli, ja sitten se kaikkein ihanin: joutsen! Vaikka olemme nähneet lukemattomia kyhmyjoutsenia, ja kauniita nekin ovat, niin kyllä tuo joutsen vaan vie voiton. Ehkä siksi ettei sitä näe meidän vesillä.

Joten kyllä tutussakin järvessä voi olla yllätyksiä.

Eilen oli sitten tiistai ja pitkästä aikaa osallistuimme tiistaimelontaan. Ja lähes yhtä pitkästä aikaa oli meri taas oma itsensä, pientä aallokkoa ja mikä ihaninta: ihana tuulenvire joka jäähdytti talvi-ihmisen ihoa. Että minä nautin. Koko melontaretken ajan oli olotila lähes siedettävä eikä tukala. Tämä trooppinen lämpö alkaa kerta kaikkiaan riittää minulle. Valitettavasti tuuli pakotti pitämään aukkopeitettä, olin hieman neuroottinen enkä tahdo välttämättä aaltoja suoraan syliini. Ja aukkopeitteen huono puoli on hiostavuus.

Gåsgrundin kohdalla ryhmämme jakautui kahteen, osa jäi uimaan ja loput meistä jatkoivat Knaperskärin ympäri. Eteläranta oli valtavan kaunis, tuuli, vesi, jää ja luonnon mahdoton voima olivat yhdessä hioneet rantakalliot sileiksi, pehmeiksi, auringonpalvojan unelmapaikaksi. Jos olisi auringonpalvoja menisin tuonne.

Samalla katsoimme Kytötä. Kippari sanoi alkukeväästä että tavoitteena on Kytö. Kerroin että mahdollisesti hänen unelmissaan, eilen ajatus ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta. Ehkäpä sittenkin.

Kotimatkalla vetten jumalat sitten päättivät näyttää minulle miksi kannattaa meloa: peilityyni, ilta-aurinko peilaamassa itseään mereen ja ohuen ohut pitsiharso pilvistä joka peitti taivaan. Sanoin kuvaamatonta!

Graffitia 19.7.2010

Koska sunnuntaina oli kanavan kuivuuden takia jäänyt matka hieman kesken, lähdimme maanantaina uudestaan ajamaan Repoveden kansallispuistomaisemiin. Päätimme vaan valita toisen vesillelaskupaikan jottei melontamatka kasvaisi lapsille kohtuuttomaksi. Tosin pikkuinen ei kilpuriaan tahtonut mukaan vaan jatkoi laiskottelulinjaansa Arielin keskireiässä. Hänellä kun kuulemma on kesäloma! Halusi kuitenkin osallistua reissuun, tarkoituksena kun oli mennä ihailemaan esi-isiemme kätten töitä ja katsoa kalliomaalauksia.

Ariel oli taas katolla punainen kiituri vieressään, yöllä tullut 19 mm vettäkin oli saatu suurimmaksi osaksi pois kajakeista. Lapinsalmen kohdalla pistimme Rellun parkkiin ja lähdimme ensitöiksemme katselemaan riippusiltaa ja samalla ihmettelimme miten saisimme Arielin rantaan. Minä kun en keltaista ammettamme kanna metriäkään ellei ole pakko. Vaikka Ariel vesillä liikkuukin lähes vaivattomasti niin se painaa ihan mielettömästi.

Rellun sai kuin saikin ajettua ihan rantaan saakka ja pienestä ylämäestä huolimatta onnistuin avustamaan sen verran laskuhommista että Rellun katto pysyi suorana. Pääsimme matkaan paahtavassa auringonpaisteessa, sehän on tälle kesälle tyypillistä ja meloimme samaisen riippusillan ali jolla tytöt olivat hetki sitten kävelleet. Kippari toimi kartanlukijana, mutta joko olen parempi kartanlukija tai sitten kalliomaalaukset olivat kuluneet näkymättömiin. Emme me niitä nähneet.

Meloimme kuitenkin järven ympäri ja heti kun luonnonsuojelualue jäi taaksemme alkoi ”kesämökkihelvetti”. Mikä ihmeen järki on pamauttaa järven(ja meren)rannat niin täyteen ettei eroa ole juurikaan pääkaupunkiseudun postimerkkitontteihin? Luulisi että tässä järvien luvatussa maassa jokaisella halukkaalle riittäisi oma rantapätkä ilman että naapurin kanssa joutuu ostamaan jättitrampoliinin kimppaan jotta se mahtuisi pihalle.

Hiljaisuudesta ei voinut samalla tavalla nautti, moottoriveneet kun jatkuvasti ajelivat ohitsemme. Samalla ne tekivät aikamoisia aallokkoja ja neitimme ei ollut oikein tyytyväinen kun jatkuvasti joutui kääntämään nokkansa aaltoja kohden ettei menettäisi tasapainoaan. Ariel ei tuollaisista aalloista piittaa mutta kilpavehje on hieman herkkähipiäisempi. Kunnon aallokossa sellainen menettää malttinsa ja alkaa kiukutella: heittäytyy nurin ja täyttyy vedellä.

Pikkuneitimme oli joka tapuaksessa sitä mieltä että kalliomaalauksia tänne oli tultu ihailemaan, siispä kajakit takaisin Rellun katolla ja äidille kartta käteen. Suunnistin Verlan kylään, jos joskus liikutte seudulla suosittelen että käytte tutustumassa Verlan tehdasmuseoon, alue on tarpeeksi kiinnostava kelvatakseen UNESCOn maailmanperintölistalle. Vaikka kaikkea kaunista on luonto saanut aikaiseksi niin kyllä ihminenkin osaa halutessaan: http://www.verla.fi/fi/galleria

Aivan museoalueen vieressä on nähtävissä kalliomaalauksia. Ne löydettiin vasta 1970-luvulla vaikka ovat siinä nököttäneet vuosituhansia. Aika paljon sai kyllä mielikuvitustaan käyttää, mutta kyllä muutaman hirven pystyi loppu viimeksi hahmottamaan. En kyllä yhtään ihmettele että ovat jääneet huomaamatta ohikulkijoilta. Mutta olihan nuo aika uskomattomia. Vuosituhansia ovat kallioseinässä nököttäneet, veden ja tuulien armoilla. Monikohan tämän päivän graffititeoksista pystyvät samaan? Ja pikkuinenkin oli tyytyväinen kun sai nähdä kalliomaalauksensa. Tosin olisi äidin loputtomasta tietolaarista pitänyt löytyä myös tieto kuka esi-isistämme ne maalasi. Siis ihan nimeltä olisi pitänyt osata mainita. Taisi olla ensimmäinen kerta kun sekä äiti että Google jäivät sanattomiksi.

Luonnonsuojelua 18.7.2010

Olemme eläneet netitöntä aikaa joten tekstejä tulee nyt sitä mukaan kun ehdin kirjoittelemaan.

Lähdimme melomaan Tervajärvelle, kansallispuistomaisemiin, TomTom ei vaan ollut ihan varma missä tällainen paikka sijaitsee joten jouduin kartturiksi. Onneksi tuli ensimmäisenä kunnaneläinlääkärikesänä harjoiteltua taitoa ja hankittua maamme tiekartasto kirjanen. Oli alennusmyynnissä Vaasan Suomalaisessa ja on ollut jokaisen markan (muistatte kai sen ainoan oikean valuutan jota käytimme silloin joskus) arvoinen. Sitä on selattu paljon aikoinaan ja kun navigaattorit muuttivat autoihimme kirja jäi tytöille viihdykkeeksi takapenkille. Sieltä se siis löytyi. Kulmat olivat jo rullautuneet ja kannen ohut muovikerros rispaantunut mutta täysin käyttökelpoinen kirja edelleen. Ja tietkin ovat edelleen samoissa paikoissa kuin markka-aikoina joten hyvin löysimme perille. Mieheni oli lähes ihmeissään miten hyvä kartturi hänellä olikaan. Syytä onkin olla ylpeä, taisin ylittää itseni, normaalisti kun onnistun eksymään omaan metsäänkin, tosin silloin ei ole karttaa mukana.

Laskimme Arielin ja punaisen kiiturin vesille, pikkuinen oli päättänyt jäädä koiravahdiksi mökille, tai sitten jäi hellittäväksi, isovanhemmat kun ovat paljon mukavampia kun omat vanhemmat. Järvimaisemat olivat mahtavat, kallioseinät nousivat jyrkkinä ja korkeina ja hiljaisuus oli käsin kosketeltavissa. Moottorit olivat järvellä kiellettyjä eikä näkyvissä ollut muita kuin me ja kuikkaperhe. Lähdimme kiertämään järveä ja jotta emme tuntisi itseämme ihan yksinäisiksi päätti hirviemo tuoda jälkikasvunsa rannalle. Hyvän tovin saimme ihailla pienokaisen punaruskeaa turkkia ennen kuin äiti hermostui ja vei lapsensa pois. Onneksi päätti viedä muksunsa metsään eikä tulla uimaan. En tiedä miten hirvikolari kajakin kanssa päättyy, autojen kanssa tekevät kuitenkin pahaa jälkeä. Tuo hirvien suojaväri on muuten todella täydellinen. Miten tuon kokoinen ruskea eläin voi hävitä vihreään metsään lähes täydellisesti?

Ihania pikkusiltojakin näimme, sen verran paljon kiviä ja puunrunkoja oli kuitenkin vedessä ettei Arielin kanssa ollut asiaa siltojen alle. Jotenkin tuli mieleeni ”Hiljaiset sillat” ja yöpöydällä odottava kirja. Ihanan kaunista oli kun Suomenlumpeet (ne rauhoitetut siis, Nymphaea tetragona) olivat menossa iltalevolle ja pikkuhiljaa vetäytyivät taas nuppuun kun aurinko laski ja siltojen tekemät pitenevät varjot sai lumpeet uskomaan että yö teki tuloaan. Muutama pikkuinen vielä esitti kauneuttaan ja minähän nautin. Opin muuten että Suomenlumpeesta on olemassa punainenkin versio, onko kukaan koskaan nähnyt? Tahtoisin ehdottomasti joskus nähdä sellaisenkin, kunhan joku osaisi kertoa mille vesille lasken Arielin niin menen ihailemaan.

Tarkoituksena oli mennä Kuuttikanavaa pitkin seuraavalle järvelle, mutta eihän se ollutkaan mahdollista. Vanha tukkienuittouoma oli kuivana eikä siihen olisi Ariel kyllä mahtunut muutenkaan. Nousimme hetkeksi maihin ja kävelimme toiselle järvelle. Alueella on hienoja luontopolkuja joten jospa joskus vielä hurahtaisin kävelyynkin. Valetajaksi minusta ei ole mutta nuo leveät polut ja tulentekopaikat säännöllisin väliajoin vaikuttivat ihan mukavilta.

Blixtar och dunder 15.7.2010

Trots eftermiddagshettan, eller kanske delvis på grund av den, bestämde vi oss för att göra en liten kajakutflykt i skärgården. Himlen var täckt av en flortunn molnslöja, så solen kom inte åt att bränna riktigt lika obarmahärtigt som den gjort under de senaste dagarna. Tyvärr fick det mig att glömma solglasögonen på stugan, så när molntäcket gav vika fick jag inse att allt är sig likt: solglittret på havsytan är irriterande för ögonen. Tack och lov finns det en gentleman i kajaken. När jag klagade tillräckligt och berättade att jag inte kan se eventuella stenar framför oss fick jag hans skärmmössa och han tog min våta kattmössa. Våt därför att jag försökte svalka av min överhettade hjärna innan den bestämde sig för att leka Valios laktosfria smörpaket och rinna ut genom öronen. Och andra sidan kanske hjärnan inte rinner ut, mina trumhinnor torde vara hela.

Efter veckor av spegelblankt hav var det dags för lite vågor. Vinden fläktade skönt och eftersom vi mestadels höll till i vikar så var vinden inte störande. Några vågor var påträngande och slog in i famnen på mig, jag hade naturligtvis inte heller tagit med mig mitt nya kapell, så jag fick finna mig i att byxorna blev flera nyanser mörkare när vätan sögs in i dem. Det positiva var att jag slapp doppa händerna i havet för att fukta ner handskarna, de blev nerstänkta av vågorna med jämna mellanrum.

Man märker att det är semestertider, fågelfamiljerna var ute med sina små på sommarutflykter. Knölsvanarna (Cygnus olor) hade två härliga små ungar. Under tiden mamma simmade runt med småttorna stod pappa stolt som en tupp på stranden och tittade på alla som närmade sig hans familj. Vi försökte inte ens närma oss utan lät Ariel lugnt glida förbi svanarna. Man skulle ju tro att månader av svanobservationer skulle ha fått mig att tröttna på att beundra dem, men hur kan man, De är så fantastiska fåglar!

Fisktärnornas (Sterna hirundo) ungar fick inte lämna sig klobbe, i alla fall antar jag att ungarna var på klobben eftersom tärnorna flög upp och bildade ett skränande tak ovanför våra huvuden när vi paddlade förbi. Tack och lov passar de inte på att bombadera oss med diverse sekret utan nöjer sig med att skräna ut varenda fult uttryck de kan. Och jag försår ju inte vad de säger så så värst upprörande är deras beteende inte.

De vitkindade gässen (Branta leucopsis) var mycket modigare, men deras ungar är också nästan fullvuxna redan, färgen är inte ännu en vuxens, men storleksmässigt var de nästan lika stora som sina föräldrar. Kanske man då inte behöver vara lika skyddande som förälder?

Viggen (Aythya fuligula) gömde sig och sina arvingar i vassen, vi låtsades inte se dem, men nog var de rörande söta de små dunbollarna. Gärna skulle jag ha beundrat dem på närmare håll, men jag försöker behärska mig och låta bli att störa naturen mer än vad jag måste. Tror inte att jag skulle uppskatta om någon främmande skulle närma sig mina barn.

Vi (nåja, ingenjören av oss) beundrade också Emsalö bron på avstånd och förvånades över hur hög den var , fast såhär i reatider måste jag erkänna att 50% av oss beundrade definitivt inte några broar (hälften bort alltså), däremot var jag ganska imponerad av hur stora tankfartygena är. Någon typ av fraktfartyg var det som guppade utanför Sköldvik. En oljetanker kom det från Sköldvik, stor var den också. Inte undrapå att det blir enorma katastrofer om en sådan går på grund.

Vi paddlade förbi Bockholmen, Bockholmsklobben och Storholmen, sedan tog sjökortet slut och när jag såg hur himlen färgades djuptblå tyckte jag att det var dags att vända fören mot Kitö. Himlen blev allt mörkare på hemvägen, måsungarna sökte sig till klobbarna och tärnorna bildade åter igen ett rörligt tak ovanför våra huvuden. När vi vände in till Vårudds strand klöv den första blixten himlen och ett gult sken lyste upp den redan mörka himlen. Till all lycka tog det en god stund innan mullret följde efter. Thor var återigen ute och åkte sin getdragna kärra över himlavalvet. Vi fick Ariel upp på land, jag torkade övre sidan och när vi vänt henne upp och ner öppnade portarna sig. En mycket snabb avtorkning av bottnen, i skydd av granarna kändes inte regnet, och vi kunde styra stegen mot stugan. Vi hann in innan det brakade loss och strömmen gick. Sedan var det att vänta snällt tills ovädret dragit över.

Takaisin merelle

Elämäni on mennyt ihmeelliseksi. Aikaisemmin olen istahtanut telkkarin ääreen 9 maissa, tänään istahdin kajakkiin. Lähdimme siis ilta-auringon laskiessa mereen tutkimaan Sipoon saaristoa. Malmsjön oli ennestään tuntematonta maisemaa. Kyllä rannat ovat aika täyteen rakennettuja täälläkin, eivätkä Espoon ”ökyvillat” mitenkään ole ainutlaatuisia. valitettavasti. Joskus kyllä ihmetyttää millä perusteilla rakennusluvat myönnetään, ei maisemaan sulautuminen ainakaan mitenkään kovin korkealla listalla voi olla. Mutta kauniita taloja, ei siinä mitään, en vaan tiedä sopivatko lokkien taustalle. Kipparin mielestä portaikko muistutti hieman Tukholman linnan vastaavaa. Puuttui vaan se prinsessa sieltä, sammakko olisi varmaan löytynytkin.

Lähdimme seuraamaan pientä lahtea, lumpeita oli ympärillä runsaasti, ihana valkoinen pinta meressä kun lumpeita oli paljon. Tosin se hieman hankaloitti melontaa kun lahti kapeni. Maisemat olivat kuitenkin kuin menninkäismetsästä haettu. Sammalmattoa rinteissä, kelohonkaa ja juurakkoja. ja kaiken yläpuolella mahtava mäntykatto. Ja siellä lummematolla olisi kyllä keijutkin voineet tanssia. En yhtään ihmettele vaikka niitä joskus näkyisikin. Päivän viimeiset säteet sentään leikkivät lumpeiden lehdillä. Olo oli kyllä aika satumainen tuolla. Ja kun ympärillä vielä oli aivan täydellinen hiljaisuus niin sitä melkein säikähti kun kala hyppäsi kaislikossa. Onneksi sentään hyppäsi että tiesin ettei ole kuulo mennyt.

Kotimatkalla poikkesimme vielä Köningsvikeniin. Taas hyvin hiljaista, joutsen uiskenteli iltalenkkiänsä, vaimo oli jo painunut kaislikkoon lepäämään ja sorsaemo uitti lähes aikuiset pikkuisensa kanssa yöpuulle.

Suomen kesän ihanuuteen kuuluu että vaikka aurinko oli jo laskenut kun tulimme kotirantaan oli ulkona edelleen ihan valoisaa. Ja ehdin niukin naukin Hells Kitcheniä katsomaan, varsinkin kun kippari lupautui kuivaamaan Arielin.

Sorkkaeläimiä

Aloitimme melontaviikonloppumme viime viikon perjantaina. Kippari oli ollut avustamassa perhemelontakurssilla ja perjantaina oli vuorossa eväsretki lähisaareen. Pitäähän uutta taitoa päästä kokeilemaan. Melojat joutuivatkin ihan tositoimiin sillä vaikka sää oli muuten loistava (kirjaimellisesti aurinko loisti) niin paikoitellen tuuli hieman ja aallokko oli varmaan ensimmäisellä retkellä olevalle ihan riittävän hurja. Hienosti kuitenkin jopa pikkumelojat siitä selvisi vaikka aallot hieman painoivat pois kurssilta aika ajoin. Bodöklobben oli matkamme kohde ja valtasimme koko rannan retkikajakeillamme, tosin ne 3 jotka jo siellä odottelivat mahtuivat kyllä joukkoon. Ihailin rannalta miten vanhempi kera kaverinsa tulivat kilpakaksikolla aaltojen läpi, hyvää tasapainoharjoitusta ellei muuta.

Lapset kokeilivat miten aalloissa pysyy ilman kajakkia eli kävivät uimassa, pääsipä sitten uusi kadidaattimmekin hommiin, retkeen kun lähti Arielin keskireiässä taas kerran. Priimusmaisteri sentään meloi itse. Aikuiset nauttivat eväistään ja kävivät sitten ihailemassa Espoon saaristoa saaren eri puolilta.

Kotiinpäin lähdimme myötätuuleen ja kaikki meni ihan hienosti kunnes kipparini kieltäytyi kuuntelemasta kun sanoin että edessä on kivi. Kyllähän hän sen tiesi mutta luuli että pääsemme yli. Voitte varmaan arvata. Ariel ei kuitenkaan ottanut asiaa henkilökohtaisesti vaan päätti pitää vedet ulkopuolella ja jatkoimme matkaa muutamaa naarmua rikkaampana. Melkein takaisin Bredanilla sitten kaksikkomiehistömme päätti uida taas. Miten tytöt onnistuivat kaatumaan lahdenpoukamassa aallokon jälkeen onkin sitten mysteeri, mutta naureskellen seisoivat pohjalla ja tyhjensivät kajakin ennenkuin jatkoivat matkaa. No, jos nyt oli kaaduttava niin reilumpaa tehdä se sellaisessa paikassa missä yltävät pohjaan ja voivat itse tyhjentää menopelinsä kuin avomerellä.

Lauantaina tytöillä oli valmistavat treenit sunnuntain kisoja varten ja pakkasimme traileriin "pikkuisten" kajakit, isommat melojat kun jo olivat Lahdessa. Toivottavasti naapurinsedällä ei ollut mitään sitä vastaan että traikku seisoi hänen porttinsa ulkopuolella yön yli, sunnuntaiaamuna kun saimme nukkua tunnin pidempään kun ei tarvinnut hakea peräkärryä Bredanilta vaan lähdimme ajamaan kotoota Lahteen.

Lahdessa oli tälle kesälle tyypillinen auringonpaiste joten pääsimme seuraamaan kisoja subtrooppisessa kuumuudessa. Sää taisi olla hieman liikaa lapsillekin sillä viihtyivät paremmin uimarannalla kuin kilpureissaan. Ihan hienosti kisat kuitenkin menivät ja kotimatkalla olikin sitten traileri melkein täynnä. 16 paikkaisessa oli 3 vapaata paikkaa, hieman on kerhon kilpamelojat "lisääntyneet". Auringonpaiste oli tehnyt tehtävänsä päivän aikana, T-paidan kaula-aukon muotoinen, syvä keitetyn ravun punainen ihoväri on viikon trendi. Aurinko rasvan kerroin väitti 20, olisihan tuota 60 ollut kanssa joten se on sitten ollut käytössä sunnuntain jälkeen.

Maanantaimelonnan olimme jo päättäneet jättää väliin kun tyttöjen jakait olivat jo pakattuina traileriin, mutta eihän se sitten kuitenkaan onnistunut. Kuudelta maanantaina huomasimme olevamme taas Bredanilla, tosin pikkuneiti hyppäsi kaverinsa äidin autoon ja lähti leikkimään, mutta isompi neiti lähti melomaan ja Areilin kyydissä olimme mekin. Puolentunnin pikkulenkkin Käringholemenin ympäri, ihan sen verran vaan että sai edes hieman meloa. Ja sitten taas traileriin kajakit, tiistaina kun lasten melontaleiri alkaisi.
Eilen sitten lähdimme viemään tyttöjä Kisakallioon. Ariel luonnollisesti katolla, pitäähän lasten melontavedet testata :)

Lähdimme siis Kisakallion rannasta melomaan. Maikkalanselkä aukeni eteemme ja kun kahvitermos oli matkassa mukana ja kylmäkassissa pakkasesta otettuja vesipulloja niin eikun matkaan. Jatkoimme jokea pitkin jonka nimi on minulle mysteeri: Häntäjoki on paras arvaukseni, mutta ehkäpä joku voisi kertoa minulle oikean nimen? http://www.lohja.fi/karjaanjokilife/Virkistysk%C3%A4ytto/Kartat/Karttaosat/muster_maikkala.htm No, oli joen nimi mikä vaan, sitä pitkin meloimme. (Ja on se koiraihmiselle sopiva Häntäjoki, selvisi taas googlen avulla Pöyryn jostakin raportista) Ja niin on tainnut meloa Avatar filmin animaattoritkin? Aivan uskomattomia lentäviä otuksia näimme, suoraan filmistä joen varrelle eksyneet. Sudenkorennon ruumis ja lähinnä perhosen siivet ja aivan kirkaan sininen. Uskomaton! Ja koska google on paras kaverini: Neidonkorento (urospuolinen sellainen, Calopteryx virgo) ja vielä suhteellisen tavallinen otus. Tai sitten se oli Immenkorento (Calopteryx splendens). Kaikkea sitä meloessaan oppiikin! Ulpukat kukkivat keltaisina pitkin jokea ja välillä näimme sitten, minusta huomattavasti kauniimpaa, isolummetta. Ja sitten myös pohjanlummetta.

Otimme pienen juomatauon, jääpalat kun olivat kivasti lämmenneet osittain vedeksi ja annoimme Arielin liukua pitkin jokea. Nuo jääpullot ovat ihan mukavia sillä vesi pysyy ihanan kylmänä pitkään. Siinä liukuessamme nostin käteni ja osoitin Mackelle seuraavaa ihmettä (herra kun katseli vastarantaa, mitä lie nähnyt ihmeellistä siellä). Joen rannalla, kaislojen välistä pisti pää ulos veteen: valkohäntäkauris oli juomassa. Hetkeksi uppoiduin noihin isoihin, ruskeisiin bambisilmiin ennenkuin neiti päätti että olemme varallisia ja häipyi hurjaa vauhtia takaisin pellolle. Ovatkohan siis Disney-yhtiön animaattoritkin joskus 1930-luvun loppupuolella meloneet kyseistä jokea ja ihmetelleen Bambia?

Heti kauriin jälkeen olikin sitten tuttu haju vastassa ja seuraavat isot ruskeat silmät tuijottamassa. Tosin lehmät eivät olleet mitenkään stressaantuneita Arielista tai meistä. Joivat kaikessa rauhassa ja tuijottivat siinä sivussa meitä. Siinä on eläinlaji joka ei turhia hötkyile. Pitäisi ottaa oppia!
Montakohan eri väriä mahtuu yhdelle pellolle? Vihreiden eri sävyjä satoja, punaisia sävyjä heinissä mielettömät määrät ja keltaista rypsiä (tai onhan mahdollista että se oli rapsi, tosin ei kovin todennäköistä). Ja kaiken väriloiston keskellä sinisä kukkasia pieninä täplinä siellä täällä. Ja joka uskaltaa väittää ettei luontomme on ihmeellinen tarvitsee terapiaa! Samalla kun ihailin väriloisto jokin haukkalaji lähti liitelemään pellon poikki. Mahtavaa!

Pääsimme Musterpyynjärvelle ja ihailin ihania vaaleanpunaisia kukkia, mikä lie ollut ruoholaji. (Pyysin taas apua Googlelta: Vesitatar Persicaria amphibia tai Polygonum amphibium). Nuorimmaisemme olisi ollut haltioissaan, ihana vaaleanpunainen väri. Kahvihammasta alkoi jo kolottaa ikävästi joten aloimme tähyillä kahvitaukopaikkaa. Löysin pienen hiekkarannan, mutta se oli lintujen valtaama. Jatkoimme siis Härkäjokea pitkin. Positiivisena piirteenä voidaan pitää joen yli roikkuvia puita jotka varjostivat ihan mukavasti, mutta kun runkoja oli joessakin ihan kiitettävä määrä ei se ihan yhtä kiva joki kuitenkaan ollut. Ja joentörmät sen verran jyrkät ettei taukopaikkaa oikein löytynyt. Jatkoimme matkaa kunnes vanha "ykköstie" tuli vastaan ja lähdimme takaisin hiekkarannalleni.

Vaikka hiekka näkyikin hienosti niin jo jalan laskeminen Arielista paljasti totuuden: mutaa. Vajosin polviini saakka liejuun, kun pääsin vedestä rannalle oli jalkani mukavan harmaa ja melontakenkäni paksun mudan peitossa. No, eipä tarvitse lähteä kauneushoitolaan, ilmoitti mieheni, ihan ilmaiseksi saimme mutakylvyn. Joimme kahvia ja söimme eväämme ja katselimme lintuja. Samaan rantaan päätti sitten eksyä nelihenkinen perhe jotka olivat kanooteilla liikenteessä. Se siitä retkirauhasta. Olimme hetki sitten ohittaneet perheen joka pitivät taukoa joenvarressa mutta koska järvellä kävi pikkuinen aallokko eivät melojien voimat/taidot riittäneet järven ylitykseen. Siispä pitivät uuden tauon. Me taas puolestamme päätimme jatkaa matkaa kun en oikein viitsinyt puuteroida nenääni seurassa. Huuhtasimme kengät ja jalat kajakista käsin ja lähdimme melomaan takaisin kohti Häntäjokea.

Tuuli viilensi mukavasti mutta tunsin miten aurinko porptti armottomana taivaalta. Onneksi olin rasvannut itseni kunnolla ja kun kastelin myssyni niin aivotkin pysyivät mukavan viielän oloisina. Juuri ennen Kisakalliota tuuli yltyi jo sen verran että järvellä oli purjelauta ja optimistijolla purjeet kauniisti pulleina. Vastatuuleen meloimme sitten loppumatkan, tosin ei se tuuli kovasti hanttiin pistänyt. Sen verran että joutui melomaan eikä tarvinnut pelkästään ihailla maisemia.
Sitten olikin taas aika nostaa Ariel katolle ja kun kuulin tyttäreni äänen toteavan: "mitä, vieläkö äiti ja iskä roikkuvat täällä" niin tiesin että olisi aika lähteä kotiin hoitamaan eläintarhaa ja antaa lasten nauttia leiristään.

Pakanajumalista ja vähän muustakin

Koko päivän olen pelännyt että hiostava ilma povaa ukkosta ja niinhän siinä sitten kävi. Kun pääsimme Bredanille niin jyrisi. Thor oli siis ulkoiluttamassa vuohiaan ja jylisi vaunuillaan taivaankannen poikki. Hemmetti että vihaan noita pakanajumalia, eivätkö ne voisi pysyä siellä minne kuuluvatkin, tarumaailmassa kera ukkosensa?

Vaikka kuinka yritin selittää kipparille etten ukonilmalla halua olla muualla kuin omassa sängyssäni, maanpinnan alapuolella, peiton alla piilossa, niin matkaanhan me lähdimme. En tajua miten jotkut voivat olla sitä mieltä että salamat ovat kauniita? Pelottavia ne ovat. Alkumatkan siis viihdytin itseäni laskemalla salamoiden ja jylinän väliä, 13-25 sekuntia pahimmillaan. Ilma oli kuitenkin pienestä vesisateesta huolimatta lämmin joten päätin riisua takkini. Kun olin saanut sen pois ja aukkopeitteen alle piiloon oli aika ensimmäiselle tauolle, Miessaaren kohdalla. Ja koska Murphy on kaverini: Taivaanportit aukenivat. Siinä sitten istuin keskellä vesisadetta. Olo oli kuin poreammeessa kun vesi hakkasi ja sai merenpinnan "kiehumaan". Ainoa ero poreammeeseen oli etten kastunut kuin osittain.

Jatkoimme kuitenkin melomista, taivas oli kauniin sininen edessämme, onneksi oli ollu niin koko ajan, pakenimme ukonilmaa ja kun pääsimme Miessaaren toisella puolelle se oli siinä: peilityyni meri eikä sateesta tietoakaan. Horisontissa näkyi Suomenlinna ja Länsiväylä piti pientä huminaa taustalla. Eikä ensimmäistäkään moottorivenettä. Siitä voi vetää johtopäätöksen että niiden kuskeilla ehkä kuitenkin on aivot päässä? Kuka ukonilmalla olisi liikenteessä? Tosin aivottomuus tuli kyllä todistettua alkumatkasta kun luodolla oli moottorivene aika ikävän näköisesti kivillä. Tai ehkä se oli parkkeerattu siihen tahallaan? Kukaan ei taatusti sitä varasta kun ei vettä ole veneen alla ollenkaan. Ja kun viimeaikoina ei ole ollut myrksyjäkään niin voimme kai kuitenkin olettaa että liikaa vauhtia ja liian vähän aivoja?

Miessaren toisella puolella alkoi pieni mukava tuuli puhaltaa ja jatkoimme iloisesti kohti Torra Lövötä, Rönnskärin ohi. Tosin ei siellä ollut enimmäistäkään pihlajaa, harhaanjohtava nimi taas kerran. Jatkoimme matkaa Ison ja Pienen Lehtisaaren (niissä muuten lähinnä havupuita) välistä aivan huippu kapeeta salmea pitkin, välillä ei voinut meloa kun kaislat tunkivat mukaan kajakkiin. Eikä vettäkään ollut kuin parisenkymmentä senttiä. Haju oli aika mahtava kun pohjamutaa kaivettiin meloilla.

Ilta-auringon loisteessa palasimme Bredanille. Aurinkolasit olin luonnollisesti jättänyt kotiin ja ihan hieman harmitti. Aurinko merellä kun on aikas kirkas.

Vajaa 15 km tuli mittariin, herralla kun oli lainalelu matkassa eli matkamittari joka hakee sateliittien kautta pituuden.

Maanantai taas kerran

Iskä oli sitten jatkanut kajakkihuoltoa. Eiliset paikkaukset oli hiottu ja maalattu. Sillä seurauksella että vielä sunnuntai aamuna kajakissa oli pihkankeltaiset epätasaiset paikat ja nyt kajakki oli taas punainen eikä paikkauksia näkynyt. Sivuraidat on vielä korjausmaalattava ja sivuteipit jotka suojaavat melan jättämiltä jäljiltä voisivat olla siistimpia valkoisina entisten mustien sijaan. Tosin mela on musta joten ehkä musta siinä mielessä ajaa asiaansa. Ja sitten on se suurin projekti: nimi!

Lähdimme Bredanille taas kerran kajakki katolla mutta hieman turhaan otimme sen. Vuorossa oli nimittäin nelikkoharjoitusta joten 11 metrinen nostettiin mereen ja niin neljä reipasta neitiä lähtivät matkaan. Ei toivoakaan että olisimme pysyneet vauhdissa ja kun pikkuinenkin oli saanut kunnon etumatkan niin jäimme sitten "hitaiden" kanssa melomaan. Sinäänsä meistä oli taas apua, poimimme yhden kilpurin matkaan mukaan ja kippari otti kajakista kiinni ja minä sitten meloin Arielia. Siinä pistettiin käsilihakseni töihin, uskokaa tai älkää, kohta ne vievät läskeistä voiton käsivarsissani!

Saatuamme melojan takaisin kilpuriinsa meloimme pikkulenkin ja yritimme löytää lapsemme. Ja löytyihän se nelikko, yllättävän hyvin tytöt meloivat, olin odottanut uintiretkeä mutta ei sittenkään. Pikkuinenkin sai ohjaajalta kehuja, joten ihan kiva päivä vesillä.

Kotimatkalla pysähdyimme vielä hiekkarannalle ja vesipedot äipyivät oikeaan elementtiinsä ja jättivät minut nauttimaan illan viimeisistä auringonsäteistä. Kultaisia nuo olivat, kultakimpaleeni kultasäteiden ympäröiminä.

Neitsytmatkalla

Kuten blogiani seuraavat tietävät: nykyään täällä soi viikonloppuisin herätys vain ja ainoastaan yhdestä syystä. Niin tänäkin aamuna. Olimme sopineet tapaamisen aamukymmeneksi, vanhemmalle kun vihdoinkin löytyi kajakki jota olemme metsästäneet parisen vuotta. Silloin aamukymmenen ei tunnu ollenkaan pahalta.
Olimme Byavikenissä hieman ennen kajakkia joten ihailimme miten Yleisradion hekilökunnan vene lähti puksuttamaan kohti "Suvisaarta", tuttu vene, olimmehan viimeksi tiistaine nähneet sen saaren rannassa. Ja sitten se jo tulikin: kiiltävän punaisena ja kauniina. Taisi äidin sydän kiintyä siihen enemmän kun tulevan kipparin. Melaa meillä ei ollut matkassa mutta myyjälläkin oli kiire, siispä sovimme että puhumme yksityiskohdista huomenna (eli tänään) ja kokeilemme uutta menopeliä sillä aikaa. Siispä punainen ihme katolle, tosin se ei mahtunut koukkuihin vaan valtasi Arielin paikan ja sitten Bredanille.

Olin aamulla tehnyt meille piknikeväät joten meloimme kaikessa rauhassa Pentalaan, pikkuinen tosin päätti taas ottaa iisisti ja oli varamiehenä mukana mikäli uusi kajakki olisi kovin hankala. Matkan varrella näimme vesitrampoliinin ja siitähän riemu syntyi. Nyt lapseni tahtovat muuttaa merenrannalle ja saada oman vesitrampoliinin. Miksiköhän iskä ei vieläkään suostu ostamaan sitä vajaa 11 miljoonaa maksavaa "mökkiä", nyt kun tytötkin tahtovat...

Pentalan hiekkarannalle rantauduimme kaikkien moottorilaitteiden väliin. On se outoa miten paljon moottriveneitä on kun kajakit on keksitty. Söimme eväät hiekkarannalla, tosin tytöt päättivät rakentaa hiekkalinnan salattiastiaansa, tai ainakin saivat hiekkaa salattiin, joten se jäi syömättä. Kahvi ja mansikkadominot jälkiruoaksi, tuosta voisi tehdä tavan.

Ruokailun jälkeen päätimme lähteä tutustumaan saaren järveen (sa siinä olevaan saareen) joten luotin siihen että kartturini tietää minne olemme ja menossa ja lähdi seuraamaan. Edellä menivät "Salama" joukkue ja perässä tuli "etana" vanhemmat. Näin ainakin "salmat" väittivät. Hyvä heidän on naureskella, kartturimme valitsi jonkin maisemareitin mäen nyppylän yli. Ihana reitti, varsinkin tällaiselle talvi-ihmiselle. Pitkään jatkunut helle oli tehnyt tehtävänsä. Jäkälä oli aivan rutikuivaa ja narskahteli lumimaisesti jalkojeni alla. Oletan että kyseessä oli poronjäkälä, ainakin värityskin oli lumimainen. Tosin tuo ympäristön lämpötila pilasi hieman talvitunnelman, mutta aika hyvä imitaatio. Mielenkiintoiseksi tuon retken teki jäkälän ja sammaleen vuorottelu. Pari askelta myöhemmin kun jalka vajosi puoli metriä syvemmälle kun mieletön sammalmatto upotti jalan syvälle pumpulimaiseen ympäristöön. Mikä sammallaji oli kyseessä jää minulle mysteeriksi, mutta mieletön maasto!

Järven vesi oli kuulema aivan ihanaa, kalakeittomainen lämpötilantaan, ainakin kippari arvion mukaan. Pikkuiset nauttivat täysin rinnoin ja kun tylsä äiti sanoi että olisi aika palata merenrannalle tuli hieman protestiääniä. Järvivesi kun on mukavampaa. Kiersimme vielä rantaa hetken ja ihailimme saarta joka on järvessä joka on saaressa...miksiköhän joku alkoi lauleskella "Vaarilla on saari" laulua?

Takaisin rannalle (siis meren rannalle) kävelimmekin sitten polkua pitkin. Huomattavasti tasaisempaa ja viileämpää, tiheä metsä kun ei juurikaan auringon lämpöä päästänyt läpi, polulla oli mukavan viileää.
Kotimatkalla uudessa ihmeessämme olikin sitten ohjaus ongelmaa. Jouduimme rantautumaan Paven hiekkarannalle ja isi pistettiin hommiin. Valitettavasti vaan samalla sattui joku hurjastelia ajaa lahden ohi ja aallot paiskasivat Arielin rantahiekalle, en jaksanut pitää sitä paikallaan. Onneksi ei tullut pahempaa vauriota kuin uusia naarmuja pohjaan.
Ensiavusta huolimatta ei ohjausta saatu kuntoon, joten punainen kaveri (toistaiseksi vielä nimetön) pakattiin takaisin Rellun katolle kun pääsimme kotiin ja tuotiin kotipihaan remonttiin.

Onneksi isi osaa kaiken: vanhat paikkaukset irroitettiin ja uudet paikkaukset tehtiin vielä illalla, lisäksi ohjaus saatiin korjattua, jalkatukea siirrettyä ja hieman silikonia luukkuihin.

Kaislikossa suhisee

Koska puita kaadettiin puhelinlinjojemme päälle olemme olleet ilman nettiyhteyttä. Siksi 29.6 teksti julkaistaan vasta tänään. Pahoittelemme viivästystä (olen oppinut VRltä)

Olimme päättäneet että lähdemme ensimmäistä kertaa mukaan Canoan tiistaimelonnalle. Aurinko oli paistanut koko päivän ja odotin jo innolla iltaa ja melontaretkeä. Herra Murphyhän ei kuitenkaan koskaan lepää joten Auris sai pistää parastaan kun lähdin töistä puolitoista tuntia myöhässä. Inhoan sitä tosiasiaa että kun on päättänyt että on menoa niin silloin kello tikittää hurjaa vauhtia eteenpäin pysähtyäkseen sitten kokonaan kun ei ole kiire minnekään. Silloin ei kellollakaan ole kiire. Ja jotta iltani olisi täydellinen ykköstiekin päätti olla hyvä kilpailija Pendolinolle. En tiedä kumpi noista kahdesta on isompi farssi: VRn iki-ihanat Pendolinot ja niiden lentävät ovet, katot ja turvalaiteviat vaiko Ykköstien lentävät kivet. Niin tai näin, moottoritiellä oli nopeusrajoituksena 80 km/h säännöllisin väliajoin. Pitäisi kai kuitenkin olla kiitollinen siitä tosiasiasta että tunnelit sentään olivat auki eikä nopeusta oltu rajoitettu vielä enemmän. Sekin on koettu liian monta kertaa että tunneleissa on kaksisuuntainen liikenne. Pitäisi ehkä oppia ajamaan tuota vanhaa ykköstä uudestaan? Tosin uskoisin että moottoritie on turvallisempi, ellei niitä lentäviä kiviä lasketa. Isompia eläimiä tuonne ei juurikaan eksy, sen verran hyvin suojattu tuo on korkeine kallioleikkauksineen ja pitkine tunneleineen. Kaikesta huolimatta olin Canoan pihassa kymmentä vaille kuusi, vaikka Tom-Tom oli sitä mieltä että ehdimme vasta 18.07 perille. Tosin en totellut Tomppaa vaan oikaisin Espoonväylän kautta. Ja nopeusrajoituksia noudatin, totesin ettei minulla ole varaa ottaa aikasakkoa (enkä kyllä myöskään halua sitä perinteistä sakkolappuakaan) mikäli poliisi olisi päättänyt seurata moottoritien liikennettä.


Kippari ja apuneitinsä olivat pistäneet kaiken valmiiksi Bredanilla, joten vaihdoin vain housut ja pistin kelluntaliivit päälle ennen kuin hyppäsin Arieliin. Pikkuneiti kömpi keskireikään ja kippari omalle paikalleen ja niin olimme mekin valmiina illan seikkailuun. Suuntasimme matkaan 15 muun kajakin kanssa ilta-auringon lämmittäessä ihanasti. Pieni tuulenvire toi meren tuoksun ihanasti nenään, joten eipä siinä voinut mitään muuta tehdä kuin nauttia Suomen suvesta. Meloimme aivan ihanan pienen salmen kautta, Malmkoplanin ja Hamnkoplanin välistä, avomerelle. Syvyyttä ei salmessa varmaan ollut kuin kolmisenkymmentä senttiä ja kun meri vesi oli kirkasta niin pohjaa sai ihailla. Ja pohjan kasvillisuutta. Tosin kiviäkin oli aika kivasti, joten piti varoa ettei melalla yrittänyt siirtää kovin isoja kivilohkareita. Moottoritiellä ainakin tarvitaan ihan maansiirtokoneita joten epäilen ettei melani olisi noihin pystynyt. Hyvin nuo kivet olivat naamioituneet merilevällä joten aina en tiennyt varoittaisinko kipparia kivestä vai antaisinko Arielin jatkaa leväpanssarin yli. Hyvin kuitenkin selvisimme, Arieliin ei uusia naarmuja saatu aikaiseksi.

Jatkoimme pienen tauon jälkeen Långgrundetin ympäri. Linnut olivat vallanneet kaikki alueen pikkusaaret. Olen nähnyt varmaan kaikki maassamme pesivät lokkilajit, ihailin myös haahkaa (Somateria mollissima) ja sitten oli vielä joku lintulaji jota elävä lintukirjani ei tunnistanut. Matkustajamme valitti väsymystä, joten ehdotimme että neiti kävisi makuulle kajakinpohjalle. Kuulemma ei onnistu kun ei ole tyynyä. Onneksi äiti pelastaa, polven alla kun on tyyny tukena kun melon, eikun tyyny lapselle ja neiti hävisi kappelinsa reiästä kajakin sisälle. Jossakin vaiheessa kanssamelojamme kyselivät onko neiti pudonnut kyydistä, kajakkimme kun ”hiljeni” kun neiti nukahti. Taisi olo olla kuin kehdossa kun aallokon läpi puskimme kohti Högkoplania. Kajakki keinui, laineet liplattivat ja kappelin alla oli taatusti ihanan hämärääkin. Ainut huono puoli oli luultavasti se että neidiltä jäi näkemättä miten aurinko värjäsi horisontin vaaleanpunaiseksi. Aivan uskomaton näky: sininen peilityyni meri ja aurinkosilta, horisontti vaaleanroosana ja taivas kirkkaan sinisenä valkoisine hattarapilvineen. Ja muutama purje siellä täällä. Jos ei sielu lepää tuossa maisemassa niin sitten ei missään. Olisin voinut jäädä siihen kellumaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta koska aamulla on taas lähdettävä katsomaan tunneleiden ajo-opasteita ja ykköstien varoitustauluja, oli otettava järki käteen ja kääntää nokka kohti Bredania. Oikaisimme Tallholmenin ja Moisö välistä kaislikon läpi. Siinä kohtaa tunsi itsensä aika pieneksi kun kaislikko nousi metrin pään yläpuolelle ja auringonvalo työntyi vihreiden kaislojen välistä värjäten maailman hetkeksi vaaleanvihreäksi . Ja kaislat suhisivat hieman kun kajakkikaravani tunkeutui niiden lomitse. Ei tarvitse edes harkita viidakkoretkeä, kyllä sellainen melkein onnistuu Espoon saaristossakin.

Kun olin päässyt kajakista turvallisesti taas laiturille pikkuneiti huudahti ”oi”. Sorsaemo oli päättänyt tuoda pienokaisensa näytille, luultavasti olin ihaillut liikaa ”muita” lintuja enkä noteerannut hänen untuvapallojaan asiaan kuuluvalla hartaudella. Pitäähän sitä nyt ”oman rannan” lintumammojen saavutuksia ihailla.

Maanantai taas

Tänään oli taas maanantaimelonnan vuoro. Kyllä noita nuoria, innokkaita melojia on paljon, pelastusliivit riittivät niukin naukin ja melojakin teki mieli katkaista että olisi tarpeeksi lyhyitä lapsille. Päätin olla reilu ja lainasimme ratsastavan lapsen melaa, tuskinpa hän sitä kaipaa edes leirillään. Korkeintaan esteen puomiksi. Aikamoinen lauma lapsia oli joka tapauksessa, siispä Arielistakin tehtiin "ohjaaja" ja lähdimme valvomaan reilun 15 innokkaan melojan melomista. Oma malojamme oli jo karannut nopeampien ryhmässä ja vasta-alkajat tulivat perässämme.
Lapsilla on joku outo vimma päästä kokeilemaan nopeampia (ja kiikkerämpiä) kajakkeja joka kerralla, samaisen ratsastajan Babekin oli lainassa. Olen varmaan vanha kun minusta tuo turvallisuus menee ennen kaikkea muuta, mutta sitten en tajua Formula 1 kisojakaan. Arielin luotettavuus ja tukevuus tulikin kokeiltua aika nopeasti, emme olleet meloneet kovinkaan montaa minuttia kun ensimmäinen lapsi päätti kokeilla uimataitojaan. Hyvin on oppi mennyt perille: ensin käännettiin kajakki oikein päin, sitten noustiin takaisin kajakkiin. Kyllä kateeksi käy. Jalat nostettiin kajakkeihin ja pylly ponnistettiin perässä ja niin oltiin takaisin kajakissa. Tosin vettä oli ihan kiitettävästi ehtinyt kajakin pohjalle, siispä pikkumeloja siirtyi Arielin keskireikään (merellähän tuo kajakista toiseen siirtyminen tapahtuukin ihan sillai helposti) ja minun kipparini näppäränä miehenä tyhjensi vedet pois. Minun tehtäväksi jäi pitää Ariel oikein päin. Kun kajakki oli tyhjennety meloja siirtyi takaisin omaansa ja jatkoi matkaa. Reipasta urheiluhenkeä!
Kun seuraava meloja päätti käydä jäähdyttämässä itseään meressä oliimekin jo vanhoja tekijöitä pelastushommissa. Tosin kovin tosissaan ei tarvitse meripelastusta harrastaa, molemmat uimarit kun olivat "kotirannassa" missä pohjaa pitkin voi yli metrin pitkä vaikka kävellä kuivalle maalle.
Tänään siis ei juurikaan melottu, mutta huomenna olisi tarkoitus lähteä retkelle.

Månadens svenska

Så var det dags att paddla igen. Vi var bjudna till min gamla kurskompis med familj och varför ta bilen när man kan paddla?


Vi startade från “inre sidan”, men det blåste såpass friskt på yttre sidan att lillingen ble lite stressad i vågorna. Alltså paddlade vi in till stranden och damen hoppade ur Pilvi och in i mitthålet. Sedan gick färden som en dans. Babe med paddlare tog vågorna fint, lätt som de två år som en fjäder, Ariel med sina dryga 200 kg flöt som en stock, den som satt längst fram fick finna sig I att bli ganska så genomsur. Tack och lov torkar man snabbt i sommarsolen och vinden.

Efter en trivsam eftermiddag fick Ariel ett nytt par I rodret, våra vårdar provide paddlande medan barnen skrämde slag på de häckande fåglarna. Oljudet var ganska så öronbedövande när våra damer var i havet med värdfamiljens barn och hund.

Tillbaka till stugan paddlade vi i medvind. Babe trivdes fint i vågorna, ett glatt “ji-haa” från paddlaren fick mig att småle, det är helt tydligt roligt att paddla. Lillingen bestämde sig för att "sova", hon lade sig på kajakbottnen och tog kapellet som täcke. Himlen var säkert vacker.

Luonnon ihmeitä

25.6.2010


Pitihän Pilvikin saada vesille, siispä lähdimme aamusta melomaan Bockholmin salmen läpi, pikkuinen kun ei ollut nähnyt sitäkään. Joutsenet olivat jo saaneet rumat ankanpoikasensa veteen, kyllä nuo untuvapallot ovat aivan hurmaavan söpöjä. Ja isot valkoiset jopa hieman pelottavia kun kyttäävät mitä teemme. Hitaasti meloimme joutsenien ohi ja luultavasti olimme sen verran harmittomia ettei isä viitsinyt lähestyä meitä vaan jatkoi syömistään takanamme. Kaipa hän totesi että mekin vaan uitamme vauvojamme.

Lapset olivat selvästi päättäneet että melominen on tylsää (itsehän me annoimme ottaa läppärin mukaan ja isäntä otti PlusTV-kortin, formulaviikonloppu kuten ehkä tiedätte), vanhemman selkä kipeytyi (ja ihmeparani heti maihin päästyään) ja hän jäi salmeen kellumaan. No, eipä sitten nähnyt miten silkkiuikko uitti vauvojaan: ne untuvapallot siis matkustavat iskän ja äidin selässä. Luonto on täynnä ihmeitä ja lapset katselevat mieluummin telkkaria? Eivätkä edes luonto-ohjelmia. Miten ihmeessä olen onnistunut näin huonosti kasvatustyössäni? Juu, tiedetään, hemmottelun tulosta. Tosin olen ylpeä pikkuisesta joka alkuvirsien ”au” ”autsch” ”hitsi” jälkeen meloi oikein hienosti. Luultavasti olkapään iho oikeasti kiristi sillä haavataitokseen oli tullut muutama pisara verta.

Onneksi kippariani ei kiinnostanut Paavo Pesusienen seikkailut eikä Sims virtuaaliperheen elämäkään, siispä päätimme jatkaa kaksistaan kunhan saisimme lapset maihin. Herra kipaisi reippaana hakemaan kamerankin, samalla kun kuitenkin nousi maihin auttaakseen kajakkien telakoinnissa ja minä istuin Arielissa ja ajelehdin ympäri rantavesiä kunnes perä liukui rantahiekkaan. Siinä sitten odottelin ja katselin miten lokit ja kalatiirat metsästivät syötävää. Arielin melominen yksin etureiästä käsin laituriin olikin sitten pikkuprojekti, mutta hyvin sekin onnistui kun keksin että pitää jarruttaa ja kaasuttaa vuoronperään. Oikein kauniisti sain ilman ohjausta Arielin laiturinreunaan ja pääsimme uudestaan matkaan kun kipparikin oli saatu takaisin paikalleen.

Päätimme mennä katsomaan olisiko kurssikaverini kotona ja meloimme pienessä aallokossa Kitön rantoja. Samalla kippari muisteli miltä rantaviiva oli näyttänyt 25 vuotta sitten. Täytyy tunnustaa etten muista, vaikkakin olen Kitössä jo silloin vieraillut (pitihän päästä mainitsemaan että olemme huomenna olleet yhdessä 25 vuotta, vaikka se nyt ei varsinaisesti melontapäiväkirjaani kuulu). Kurssikaverini kotiranta näytti kovin autiolta eikä kännykästäkään ollut, kaikista liittymistä huolimatta, apua kun rouva ei vastannut. Kiersimme pienen lintusaaren ympäri. Ainakin kolmella eri lajilla oli erikokoisia ja ikäisiä poikasia jotka sulassa sovussa parveilivat kallioilla. Ja uikot päättivät myös tällä rannalla uittaa pikkuisiaan. Valitettavasti tajusimme liian myöhään uikot rannalla ja emä pelästyi sen verran että sukelsi vaaveleiden kanssa. Hetken päästä kuitenkin kipusi takaisin pesäpaikkaansa, vaavelit edelleen turvallisesti paikoillaan selässä. Miten ihmeessä ne sen tekevät, millä ihmeen iholiimalla poikaset liimataan selkään kiinni? Ei minun lapset vaan noin hyvin pysy minussa kiinni kun lähdemme kaupungille. Puhumattakaan melontaretkistä. Suostuisikohan uikkoäiti opettamaan minuakin? Ja mistä löydän tulkin, minä kun en puhu uikkoa. Nuorimmainen sentään oli hieman pettynyt kun kerroin että näimme valkoposkihanhia ja niiden poikasia, neiti on jostakin syystä hurjan ihastunut valkoposkiin. Ehkä osasyy siihen on että valkoposket päästävä pääsääntöisesti ihmisen aika lähelle ihailemaan itseään ja jälkikasvuaan. Niitä on siis ihailtu jo monena kesänä.

Kun siinä ihailimme lintuja näimme miten rantaan ajoi auto, siispä pääsisimme kysymään onko talonväki kotona. Eipä tarvinnut kysyä, auton perässä tuli 2 polkupyörää ja kaksi koiraa. Ja saimme tietää että äiti tulee ihan kohta. Perheessä oli uusi koira joka vietti synttäreitään. Hauska tapaus joka kuitenkin oli hieman ihmeissään isosta keltaisesta ammeesta joka kellui heidän laiturinsa edessä. Pienen rupatteluhetken jälkeen suunnistimme takaisin mökille päin. Ja EOS lauloi aina välillä, olihan ihan pakko saada muutama kuva linnuista. Minusta on tullut ihme lintubongari. Kotonakin kesken tehetken saoin: katso ”Närhi”. Luoja tietää mistä alitajunnan sopukasta sekin tieto tuli. Minä kun en aiemmin ole tunnistanut kuin harakan ja västäräkin.

Olimme jo Ådholmenin kohdalla kun kännyt pärähtivät soimaan peräkanaa. Minä kun en viitsinyt vastaa kun juuri olin kuvaamassa, simpukan esille kaivaminen vesitiiviistä pussista kun kestää hetken. Siispä kippari vastasi hetken päästä ja tiesin jo ennen kuin vastasi että lapsilla on joku hätä. Oikein arvattu. Iskä ei ollut ehtinyt (tai viitsinyt) kytkeä DVD-soitinta ja luultavasti telkkarista ei tullut tarpeeksi hyvää ohjelmaa. Onneksi insinöörin lapset eivät jää sormi suuhun kriisitilanteissa, kun saavuimme mökille filmiä katseltiin läppärin näytöltä, tosin muutamien ärtyneiden lisäkommenttien säestyksellä. Isänsä tyttäret kun haluavat HD-laatua dolby surround äänellä varustettuna mutta kun hätä ei lue lakia.

Eilisiä kuulumisia

Herätyskello soi taas aamulla. En oikeastaan tajua miksi sanotaan että se soi. Soiminen on positiivista ja se että joku laite herättää minut kesken uniani ei todellakaan ole mitenkään positiivista. Arvannette ettei se vapaapäivänä todellakaan soi ilman hyvää syytä ja onko parempaa syytä kuin melonta? Tällä kertaa tosin oli tarkoitus että vanhin neiti olisi mennyt harjoittelemaan neliköllä, mutta nykytekniikka petti. Tai oikeastaan ylirasittuneet ja kiireiset vanhemmat omistavat turhan monta liittymää. Tekstiviesti kun ei siirry edelleen vaan ilmestyy vain ja ainoastaan siihen kännykkään jossa kortti sijaitsee. Siispä emme tienneet että harjoitukset olivat peruuntuneet. Hyvä puoli tässä oli että hieman yhdeksän jälkeen oli Ariel sekä (urhea pikku) Babe sekä perheemme uusin nimikkokajakki Pilvi turvallisesti köytettyinä Rellun katolle. Ei huonompi suoritus aamu-uniselta perheeltäni. Tietysti huono puoli oli etten ollut käynyt kaupoissa eilen vaan jouduimme viemään Rellun kotiin ennenkuin lähdimme ruokakauppoihin. Kolme kajaakkia katolla ja Espoon kauppakeskusten parkkihallit eivät ole mitenkään hirveän hyvä yhdistelmä nekään. Onneksi on perheessä noita autoja, eikun Auris alle ja kauppoihin. Rellun pakkaaminen kajakkien ollessa katolla on kanssa mielenkiintoinen projekti, takaluukku kun ei aukea kunnolla vaan tavarat ja koirat joutuu pujottamaan sisään. Pääsimme kuitenkin hyvin matkaan ja olimme perillä Kitössä ihmisten aikoihin, juhannusruuhkasta kun ei ollut merkkiäkään.

Hiiret olivat sitten keksineet meille pientä puuhaa, iltapäivä meni siihen että siivosimme rikkinakerreltuja leipäkoreja roskiin ja hiirenjätöksiä pois kaapeista. Niin söpöjä kun ovatkin voisivat pysyä ulkona eivätkä tulla sotkemaan toisten nurkkia. Mutta olisihan se pitänyt tajuta että jos olemme saaressa on päästävä melomaan. Hetken istuimme rantakallioilla ja katselimme peilityyntä merta, sitten otettiinkin jo remmit irti ja Ariel pääsi kuin pääsikin vesille ilta-auringon lämmittäessä. Babekin lähti matkaan, Pilvi sen sijaan kävi kastelemassa vatsansa ja nostettiin takaisin rannalle. Pilven "moottori" oli eilen kaatunut. Mielenkiintoista sinäänsä olisi tietää miten lapsi voi kaatua niin että olkapäässä on mieletön asvatti-ihottuma. Eikä "normaalit lapset" loukkaa polvensa tai kyynärpäänsä? No, pikkuinen suostui keskireikään matkustajaksi ja niin pääsimme vihdoinkin matkaan.

Tarkoitus oli tehdä ihan pikkuinen lenkki, mutta kun kajakki liukui jokaisen melanvedon voimasta ihan hurjaa vauhtia oli ihan pakko kiertää Kitö. Pikkuinenhan ei viime vuonna ollut mukana joten pitihän hänelle näyttää maisemia. Ellei noita moottoreilla toimivia laitteita olisi ollut olisi todellakin voinut nauttia illasta, aivan uskomaton sää taas kerran. Onneksi noita moottoriveneitä tuli aika harvakseltaan ja saimme kuunnella veden liplatusta ja ihailla kaloja kun ne hyppivät vedessä. Uskomatonta hopean välketä aina välillä kun kalan kylki pilkahti veden yläpuolella ja auringonsäteet osuivat siihen. Hetkeksi retkikuntamme pysähtyi ihaillakseen tätäkin ihmettä. Samlla mietin mikä ihmeen eläin meressä uiskenteli. Kala se ei ollut, sillä kävi pinnassa säännöllisin väliajoin hengittämässä ja oli kyllä kalaa isompi. Ei se kyllä uikkukaan ollut, ne kun sentään ovat pinnalla aina välillä. Mysteeriksi jäi, sen verran kaukana meistä aina kun käväisi pinnalla. Uiskenteleeko Sipoon saaristossa saukkoja? Tuskin, lienee aika uhanalainen eläin, mutta minkkiä isompi tuo oli. Eikä ollut Saimaan norppa (eikä muukaan norppa) sen tunnistaisin :)

Kun tajusin että kello oli lähes yksitoista illalla alkoi himena omatunto nostella päätänsä. Pitäisiköhän lasten nukkua jo siihen aikaan? Jatkoimme matkaa mökille päin ja hetken päästä saimmekin vauhtia alle, ilmatorjuntajoukot aloittivat pommituksen kun meloimme liian läheltä pesiä. Uskomatonta millä takkuudella lokit pystyvät pommittamaan. Selvisimme ilman että saivat täysosumia, mutta läheltä piti aika monta kertaa. Onneksi olimme sen verran kaukana saaresta että selvisimme pelkällä pelottelulla.

Loppumatka menikin sitten lauleskellen, vanhemman neidin kanssa lauloimme Junnun lauluja, niiden tahdissa kun on kiva meloa. Jäimme vielä hetkeksi rannalle kipparini kanssa ihailemaan auringonlaskua. Kun oikein tarkkaan kuunteli kuului se pikkuinen sihahdus kun kuuma aurinko osui vedenpintaan.

Hauskaa juhannusta lukijoillemme!

Kuulumisia viime viikolta

Jäi sitten viime viikon reissu raportoimatta. Harmittaa, mutta aallokko oli niin outo silloin että olin ihan rättiväsynyt kun pääsimme kotiin, ei inspiroinut läppärin kanssa seurustelu vaan tuo Unikulman ihme kutsui silloin. Väsymystä varmaan lisäsi sekin että en ehtinyt kotiin vaan lähdin suoraan töistä melomaan. Kiersimme torstaina Stora Bodön ja Kutukarin, matkaa noin 7,2 km.

Sunnuntaina oli Bredanilla Canoan kesämarkkinat. Kirpparitavaraa ja lasten melontakisat. Sarjoja sen verran monta että jokainen lapsi pääsee palkintopallille ja kaikille luonnollisesti palkinnot. Aurinkokin paistoi, joten päivä oli ihan mukava. Neideillä tosin oli pieni sotatilanne kun nuorempi päätti siirtyä astetta kiikkerämpään kajakkiin ja isosisko pähkäilee tykkääkö enemmän entisestä "Babestä" vai taihtoisiko "Pilven" mielummin. On se vaikeata kun pitää miettiä kummastakohan pikkusisko tykkää enemmän ja valita sen perusteella ;-) No, katsotaan josko projektini viimeinkin saataisiin melottua rantaan ja saisin ostettua yhden kajakin tytöillekin. Sitten saa isosisko oman ja pikkusisko saa sitten valita Canoan kajakeista itselleen oman nimikon riippumatta isosiskon toiveista.

Minulla on kuitenkin se ihka oma ja kipparikin omasta takaa. Tänään sää oli taas kerran aivan ihana, en vaan opi millään että vaatetta ei kannata pistää niin hurjasti päälle vaikka tuulee, meloessa tulee lämmin. Tuulikin oli ihana eikä aaltoja juurikaan ollut.

Monet linnut ovat jo ensimmäisen "satsinsa" hautoneet ja pikkuisia untuvapalloja uiskenteli siellä täällä. Kamera oli kyllä mukana mutta unohtui autoon. Tulipahan melottua sitten tehokkaammin.

Kipparimme kierrätti minut ihan outoja reittejä, tosin tuttuja maisemia mutta lähdimme väärään suuntaan, joten kaikki näytti ihan oudolle. Ryssjeholmen, Pirisaari, Granö, Svinö tosin ei tässä järjestyksessä, tuli kierrettyä.

Seuraava keikka onkin sitten varmaan Kitön maisemissa.

Maanantaimelontaa

Bredanin oli taas valloittanut joukko reippaita nuoria melojia, joten hylkäsimme pikkuisemme äänekkääseen porukkaan ja lähdimme nauttimaan luonnon hiljaisuudesta.

Sää oli lähes täydellinen ja meri kerrankin lähes peilityyni. Emme päässeet pitkälle kun valkoposkihanhet (Branta leucopsis) päättivät esitellä untuvapallojaan, pikkuisilla oli uimaharjoitukset. Voi kuinka kaunis tuollainen pikkupallero onkaan. Joukosa myös yksi "ruma ankanpoikanen", huomattavasti tummempi kuin sisaruksensa, mutta eipä sitä sorsittu ollenkaan. Miksi ihmeesä minulla ei ollut kameraa mukana tänään? Yksi aikuisista roikotti pahan näköisesti toista siipeään mutta vedessä toimi aivan normaalisti. Minneköhän noistakin pitäisi ilmoittaa? 112?

Macke päätti että kierrämme Moisön lisäksi Lilla Pentalan, joten matkaa tuli noin 8,2 km. Samalla sain ihailla Villa Miniatoa, tuo on myynnissä ja lehdessä oli myynti-ilmoitus. Miksiköhän mieheni ei innostu? Kai tuosta nyt voisi hinnasta hieman tinkiä? Ja mikä melontapaikka, laituri olisi ihan kotiovella. Ehtisi aamulla melomaan ennenkuin lähtee töihin. Ja herran työmatkakin lyhenisi, ainakin luulen että lyhenisi. http://asunnot.oikotie.fi/myytavat-asunnot/5648717 Mutta olihan se ystävällistä meloa tuon "mökin" ohi, niin että sain nähdä sen. Kaunis se on.

Jo joutui armas aika

Koululaiset ovat sitten (ansaitulla) kesälomalla ja me pääsimme taas melomaan! Bredanilla paistoi aurinko kun saavuimme paikalle. Treenarimme oli päättänyt että "isot tytöt" vetävät kaksikolla, joten pikkuinen jäi ilman paria. Siispä neiti sai taas istahtaa keskireikään, tosin tällä kertaa paljon aurinkoisempana kuin viimeksi. Ja varustuskin oli sitä tasoa että kesti aallokkoa.
 Emme päässeet kovin kauas ennenkuin jouduimme "merihätään". Jostakin minulle tuntemattomasta syystä (eihän edessä tiedä mitä takana tapahtuu) peräsimemme päätti tutustua tarkemmin mereen ja ihailla sitä hieman uudesta näkökulmasta. Onneksi kajaakissa lähes jokainen "irtoava osa" on kiinni narulla, joten eikun lähimpään rantaan. Onneksi oli insinööri matkassa, tikku reikään ja taas pysyi herra ohjaamaan retkikuntaamme. Jatkoimme siis Svinön ympäri, ihaillen mm. naurulokkeja (Larus ridibundus), niitä en ole aikoihin nähnyt, kalalokkeja (Larus canus) sitäkin enemmän.

Merellä oli siedettävä aallokko, mutta nämä moottoreilla hurjastelevat nostattavat kivoja aaltoja ja tietysti yksi niistä päätti pamahtaa suoraan syliini. Kameran takia ei ollut aukkopeittoa joten märät housut olivat taas kerran tosiasia. Kameraa en tosin kaivanut esille kertaakaan, joten jospa ensi kerralla käyttäisin sitä aukkopeittoa?

Svinösundissa olikin sitten aika saada erilainen näkökulma joutseneen. Ihmettelin mikä ihme takaatamme lähestyy ja samalla jo näinkin: joutsen oli laskeutumassa, leijaili päittemme yli (olisi ehkä melalla osunut jos olisi yrittänyt) ja laskeutui (äänekkäästi) kajakkimme eteen. Kun meloimme ohi herra päätti hieman uhitella, kaunis lintu tuo on. joskin hieman pelottava. Teki kyllä mieli sanoa että mitäs siinä uhittelet, itse siihen päätit tulla, mutta ehkä ei joutsenen kanssa kannata neuvotella? Edes minun.

Kiersimme vielä pikkulenkin Munkholmarnien (miksi ihmeessä näillä ei ole nimiä på finska, ainakaan sellaisia jotka minä tuntisin) ympäri ja katselimme kotimatkalla Moisön kohdalla miten sinisorsa (Anas platyrhynchos) mamma uitti vaaveleitaan. Aika hellyyttäviä olivat pienokaiset kun hieman tuli kiire kun mamman käsky kävi tulla lähemmäksi. Tottelisivatpa omat pienokaiseni yhtä hienosti.

Aika moni pesä oli jo tyhjillään, mutta monessa vielä haudottiinkin. Hauskaa miten nopeasti maisevat muuttuvat näin kesän kynnyksellä. Matkamittariin kertyi tänään 8,4 kilometriä, sään salliessa: huomenna melomaan!

Det finns inget dåligt väder, bara dåliga kläder

Ett inlägg i månaden måste ju ske på mitt modersmål.

Vi for till Bredan i går morse, flickorna skulle ha träning. Den yngre bestämde med en gång att hon inte tänker paddla, trots att "Späckis" redan var buren till stranden. Den äldre hoppade i "Babe" och deltog i träningen.

Så vi packade ett tjurande barn i mittenhålet och styrde ut mot havet. Vi hann inte så många meter innan himlen öppnade sig. Damen var ju förstås inte ordentligt utrustad (tjurande barn har en tendens att lämna saker efter sig) så mamma uppoffrade sig och erbjöd damen sin huva. Lillingen såg faktiskt ganska rolig ut när hon gömde sig under transportkapellet och mammas huva.

Vädret var ändå så uselt att till och med fåglarna gömde sig: svanen låg mitt på havet och gömde sitt huvud under vingen. En liten stund undrade jag om djuret ens levde. Nog för att det skulle ha varit en ganska onormal dödsställning förstås...

Runt Käringholmarna, tillbaka och en liten tur runt Bredviken. Vid det skedet var jag dyblöt och relativt trött på min gnälliga dam. Alltså blev det endast en pyttetur på 4 kilometer, vädrets makter hade bestämt att tjuras de också. Det enda positiva med ösregnet var att man slapp torka kajaken, den blev sköljd av regnet på några minuter.

När vi väl var hemma igen sken solen från en molnfri himmel. Finns det något mer typiskt?

Nimensä veroinen

Sunnuntaiaamuna (23.5.10)  herätyskello soi puoli yhdeksältä. Olin herännyt hieman aikaisemmin ja ehdin miettimään nousisinko katsomaan mitä kello on vai nukkuisinko vielä hetken. Nokia ratkaisi ongelmani kertomalla että oli aika nousta. Uskomatonta kyllä olin nukkunut kuin tukki koko yön. Vasen käsivarteni oli vähintäänkin mielenkiintoisen näköinen aamulla: ranteesta kyynärpäähän saakka muistutin lähinnä vastakeitettyä rapua. Sen siitä saa kun on koko päivän järvellä vasen puoli aurinkoa päin.

9.30 mennessä meillä oli melontavaatteet päällä, aamupala syötynä ja odotimme rannassa moottorivenekyytiä Linnasaareen. Kymmeneltä saimme kuunnella norppa-luentoa ja kuulimme mitä eroja on Laatokannorpassa ja Saimaanorpassa...värin ym erojen lisäksi: Laatokannorppa on epäsiistimpi ja liikkuu ryhmissä ja mekkaloi. Mistäköhän syystä tämä herätti hilpeyttä?

Luennon jälkeen saimme mahdollisuuden lähteä uudestaan opastetulle retkelle. Yllättävää kyllä vain 8 malojaa tarttui mahdollisuuteen, muut lähtivät omatoimisesti melomaan.

Lähdimme tuttuja maisemia kiertämään, tosin toiseen suuntaan kuin lauantaina, johtuen tuulen suunnasta. Norppa kun valitsee tuulettoman ja aurinkoisen paikan. Tahti oli hieman parempi kuin edellispäivänä mutta tunnelma selvästi apeampi. Aloimme kai tyytyä kohtaloomme tai sitten vaan olimme kaikki väsähtäneitä. Minä ainakin yritin nauttia maisemista ja siirtää norpat taka-alalle. Muutamat kerrat oppaamme sai rauhoittaa tahtiamme ja muistuttaa että norppa jää huomaamatta kun meloo liian nopeasti. Ei se juurikaan auttanut. Olimme jo oppineet: Saimaassa on pelkästään kiviä. Ja virallisen laskun mukaan 260 norppaa. "Suuri Saimaa mut´100 on hylkeitä vaan..." todennäköisyys että sellaisen näkee? Ei ainakaan kovin suuri.

Olimme taas siirtyneet turvallisesti "vastarannalle" ja tähyilimme aurinkopuolta, jospa se vihdoinkin näkyisi. Kuten olen todennut, olin jo hieman luopunut toivosta ja tähyilin vähän sinne ja tänne ja vielä tuonnekin. Jospa vaikka näkisin jonkun minulle tuntemattoman linnun. Siihen ei tosin tarvitse olla fasaania kummallisempi ilmestys, joten todennäköisyys olisi huomattavasti suurempi tällaiselle ilmestykselle. Ja kuinka ollakkan, silmäkulmasta näin miten majavan kokoinen ruskea elukka juoksi kiven päällä. Avasin suuni ja sanoin: katsokaa, tuossa on NORPPA! Jotenkin se vaan tuli suustani. Ja olihan se siinä. Uskomaton ilmestys, varjoisalla puolella, vajaa sata metriä kajaakeistamme. Lupaan että minäkin hiljennyin. Kun muut kysyivät missä pystyin pelkästään änkyttämään, onneksi kipparini oli hereillä ja pystyi muille osoittamaan tuon uskomattoman luontokappaleen. "Tuolla, kiven takana, pää näkyy".

Canon lauloi, minä en vaan osannut tähdätä, kädet tärisivät (ja kajakki keinui) ja tuijotin vain eteeni. Koska norppia ei saa tiputtaa oli pakko jatkaa matkaa. Lupaan etten tahtonut, olisin ilomielin jäänyt siihen katsomaan kunnes tipahtaa, mutta järki voitti. Siispä Ariel jatkoi matkaansa ja norppa jäi kivelleen.

Oli aika rantautua ja katsoa mitä Canon oli saanut aikaiseksi ilman apuani. Ja varmuuden vuoksi siirtää kortti turvaan vedenpitävään taskuun. Taisimme syödä eväitäkin, en oikein muista. Sen muistan että jouduimme ottaaan Arielin väärä kylki edellä rantaan, oli pakko nousta oikea jalka edellä pois. Ei väliä, olin nähnyt norpan. Lyhyehkön tauon jälkeen jatkoimme huomattavasti iloisemmin mielin takaisin Oravin suuntaan

Jossakin joku norppien suojeluspyhimys (kuka lie) päätti että olen melonut sen verran paljon että olen palkintoni ansainnut. Pari kilometriä taukopaikastamme saimme vielä hetken ihailla Saimaan suurinta ihmettä. Kajakin nokan eteen, muutamien kymmenien metrien päähän, nousi pyöreä pää pintaan. Kerrankin suostuin olemaan ihan paikallani ja vaan odottaa josko ihme tapahtuisi uudestaan.

Vaikka retki olikin kertakaikkisen täysosuma täytyy tunnustaa että viimeiset kilometrit olivat jo sillä rajalla jaksoinko meloa vaiko en. Tottumaton kun olen pidempiin reissuihin. Ja silti lupaan että se oli sen arvoista! En mistään hinnasta vaihtaisi tätä kokemusta vastaavaan moottoriveneessä tehtyyn reissuun. Kyllä siinä vaan enemmän on luonnon ehdoilla kun kajakki liikkuu lähes äänettömästi. Mitä nyt minä pidän mekkalaa.

Ariel oli vielä nostettava auton katolla ja sitten Rellun nokka kääntyi kohti Espoota. Olin aivan järkyttynyt siitä että täällä satoi! Oravissa paistoi aurinko. Taas kerran irroitin sormet kohmeessa remmejä ja nostimme Arielin telineeseen jääkylmän veden piiskatessa naamaani. Lisäksi tuollainen märkä kajakki on suhteellisen liukas laitos ja minun 160 cm eivät ole ihan riittävän paljon kun katolta pitäisi saada alas tuollainen ilman että pelti rytisee. Onneksi se taas kerran onnistuttiin tässäkin mahdottomassa tehtävässä ja Ariel jäi kaatosateeseen odottamaan seuraavaa reissuamme.

Ja pahoin pelkään että ensi vuonna olemme uudestaan Oravissa norppamelonnalla. Tosin silloin tuplasti suuremmalla miehityksellä.

Norppia bongaamaan

22.5.10

Herätyskello soi kuudelta, ei ihminen ihan täysjärkinen ole kun vapaaehtoisesti herää lauantaiaamuna siihen aikaan. Mutta tavoitteena oli olla Oravissa puoliltapäivin niin eipä ollut vaihtoehtoja. Ariel oli pakattu edellisenä iltana, samoin melontakamppeet ja eväät. Ei kun matkaan, kun kahvi oli tippunut pannuun.


Ihan sattumalta onnistuimme ajamaan reittiä joka vei lossin kautta meidät perille, hauska yllätys, eipä noita losseja nykyään ihan joka reitillä vastaan tule. Olimme Oravissa hyvissä ajoin joten ehdimme katsomaan hostellihuoneemme. Positiivinen yllätys. Olin varautunut huoneeseen jossa sänky ja keittolevy. Sen sijaan huone oli siististi sisustettu, pyyhkeet odottivat käyttäjäänsä (jeps, ihan kaksin kappalein) ja suihku/wc oli moderni ja siisti. Ja mikä ihaninta, kuivauskaappi odottaisi märkiä vaatteitamme kun tulisimme vesiltä. Voiko sitä meloja muuta vaatia? Kun keittonurkkauksessa oli sähköliesi, kahvin- ja vedenkeitin sekä astiat joka tarpeeseen niin päätin hoitaa aamiaisemme itse. Kävin siis aamiaisostoksissa paikallisessa Tarmossa, kyllä oli mielenkiintoista tutustua todella pienen kaupan valikoimaan. Kaikki tarpeellinen toki löytyi, mutta hieman oli orpo oli kun ei löytynytkään juuri sitä aamiaisleikkelettä jota normaalisti popsimme. Juhla Mokka sentään komeili kahvihyllyssä, joten hyvin jäimme henkiin. Laktoositon maitojuoma sen sijaan ei kuulunut valikoimiin, siispä armas puolisonikin joutui juomaan reissukahvimme mustana. Kajakki ja laktoosi ei ole nimittäin hyvä yhdistelmä.

Puoliltapäivin melojat valuivat rantaan, mekin nostimme Arielin katolta ja pakkasimme tavarat kajakkiin, sitten jäimme odottamaan oppaittemme ohjeistusta. Retkelle oli lähdössä ihan ensimmäistä kertaa elämässään melovia joten hieman pitkästytti kuunnella miten jalkatuet asetetaan paikoilleen, mutta pääsimme sentään matkaan, tosin reilu ½ tuntia myöhässä aikatulusta.

Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, joten tekninen pitkähihainenkin tuntui hieman liialta jo kun olimme meloneet ensimmäisen 500 metriä. Onneksi hihat sai vedettyä kyynärpäitten alapuolelle, tosin illalla huomasin ettei sekään ollut ihan fiksua: minulla on vasemmassa kädessäni punainen (lue palanut) alue ranteesta (melontahanskani yläpuolelta) kyynärpään alapuolelle (mihin se hiha tuli käärittyä). Meloimme todella leppoisaa vauhtia, norppien bongaaminen kun on aikamoinen taitolaji näköjään. Oppaamme mukaan ne lojuvat lempikivellään lähes liikkumatta ja jos etenee hiemankin vauhdikkaammin niitä ei näe. Lisäksi kyseiset otukset kuulemma ”tippuvat” (tätä termiä asiantuntijat käyttivät) todella helposti. Sen takia piti meloa mahdollisimman kaukana oletetusta bongauskohdasta koska eläimiä ei saanut tiputtaa. Vaikutti hieman entisajan Linnanmäen merenneidoilta. Nekin tuppasivat tippumaan veteen.

Tähän aikaan vuodesta norpat eivät juurikaan syö vaan makoilevat vaan kivillään ja sulattelevat rasvoja. Tehokasta laihduttamista siis. Taidan ryhtyä norpaksi. Tosin lempikiviä on useampia. Riippuu tuulesta/auringosta ja veden pinnan korkeudesta mille kivelle kipuavat. Ovat kuitenkin aika paikkauskollisia joten yleensä bongaa suurin piirtein samasta paikasta. Kahtena edellisenä päivänä oppaamme oli nähnyt yhteensä viisi norppaa, joten aika hyvin tiesi missä oleskelevat.

Ensimmäinen kunnon bongaus oli kuitenkin kalasääsken (Pandion haliaetus) pesä. Lintukin oli pesässään ja aika upea näky oli kun lähti liitämään. Eipä tällaista ihmettä ole aikaisemmin nähty, mutta norppiahan me olimme tulleet bongaamaan. Joten kun oppaamme kertoi että kauluskurki (mikä lie) laulaa olin jo valmis kirkumaan: norppia eikä lintuja kiitos! Valitettavasti Metsähallituksen veneetkin pörräsivät alueella ja oppaamme mukaan tiputtivat norppia minkä ehtivät. Siispä päätimme muutaman tunnin melomisen jälkeen jalkautua Selkäuskin saareen. Kahvitauko oli toki paikallaan, mutta aloin jo vaipua epätoivoon. Ei yhtään norppaa! Varsinkin kun toisessa ryhmässä muutamat olivat nähneet uivan norpan. Harmitti. Minullekin olisi kelvannut edes se uiva, mutta olihan meillä vielä aikaa melomiselle. Olin pakannut meille kahvin lisäksi ”pappan kastikkeella” (työkaverit tietävät mistä puhun) maustettuja broilerisämpylöitä ja pastasalaattia. Emme edes koskeneet salaattiin, hinku takaisin vesille oli suuri.

Bongasimme telkkiä, koskeloita ja mitä lie lintuja, mutta norpat loistivat poissaolollaan. Oppaamme vei meidät vielä todella kapean salmen läpi, majava oli melkein saanut kaadettua lepän. Maisemat olivat päätä huimaavia ja oikeasti melontaretki oli aivan ihana, mutta silti olin pettynyt kun pääsimme Linnasaareen. Emme onnistuneet. Kuulemma Linnansaaren rannassa uiskentelee loppukesästä lähes kesy norppa, se tulee ihan laituriin kiinni, mutta ketä se lohduttaa?

Linnansaaressa oli ”pikkuinen torppa”. Sinne teimme pienen iltakävelyn. Ja katselimme sitä lepokiveä, mutta eipä se iäkäs vaan siihen noussut. Ei tiedä laulukaan mitään. Sen sijaan opimme että Polycarpus Johansson oli ollut topan ensimmäinen asukas. Kaskeamalla oli maata viljelty ja kotieläimiäkin oli saaressa ollut. Metsähallitus omistaa nykyään tämänkin saaren, mutta pienimuotoista kaskeamista harrastetaan vielä tänäkin päivänä, tunsimme savun hajun järvelle. Ja kuulemma kesäksi saarelle tuodaan lampaita.

Sillä aikaa kun naiset saunoivat (ja me olimme kävelyllä) olivat oppaamme loihtineet meille päivällisen: savustettua muikkua (norppien lempiruokaa), perunoita, salaattia ja luomuleipää. Lautasen sijaan saimme päreen ja kyllä maistuivat muikut vaikka en yleensä niistä pidä.

Ruoan jälkeen herra kävi vielä saunassa ennen kuin hyppäsimme moottoriveneeseen ja pyrähdimme takaisin Oraviin nukkumaan. Suurin osa melojista jäivät saareen telttailemaan. Varmaan ihan tunnelmallista, mutta ilta oli aika kylmä ja saaressa käärmeitä sen verran etten minä olisi halunnut maassa maata.

Ihana päivä kaiken kaikkiaan, vaikka se norppa jäi näkemättä. Melottua tuli reilu 20 kilometriä aivan upeassa säässä ja upeissa maisemissa….mutta kuitenkin. Norppamelonnallehan me tulimme.

Toiveuusintaa

Vielä oli hellepäivä tänäänkin, joten töistä oli kiire kotiin. Mietin itsekseni olisinko ollut valmis jäämään ylitöihin, kiitän kaikkia suojelupyhimyksiä siitä ettei tänään tullut sitä tapaturma-puhelua juuri ennenkuin sain takaoven suljettua perässäni. Artemis taisi olla ylitöissä, ainakin mikäli uskomme muinaisia kreikkalaisia ja heitähän kuuluu uskoa.

Soitin matkanvarrelta kotiin, olin ajatellut että lähtisimme kaksistaan matkaan, mutta saimme seuraa. Siispä lähdimme koko poppoo vesille, kolmen kajakin voimin. Sää todellakin suosi, t-paita ja shortsit olivat ihan tarpeeksi, Persefone tarjosi kevättä kauneimmillaan, Okeanos oli piilottanut kivet vedenpinnan alle, Helios huolehti auringosta ja Aiolos oli pistänyt tuulet aisoihin. Siispä lähdimme laulellen merelle, valssin tahtiin kun on hauskaa meloa. Taisi Poseidonkin hymyillä meille, sen verran paljon nautimme kaikki tästä illasta. Yllättävää kyllä saimme olla lähes yksin vesillä, pari melojaa näimme, purjeveneen ja näitä fossiilista litkua käyttäviä.

Nuorin melojista päätti reittimme, joten kiersimme Moisön uudestaan, aaltoja ei tällä kertaa ollut kuin silloin kun joku vauhtihirmu poltti bensaa hurahtaessaan ohitsemme. Tytöt nauttivat näistä pehmeistä aalloista, Arielissa ne tuskin tuntuivat.

Jotta saisimme edes hieman vaihtelua edelliseen kiertomatkaan meloimme "sillan alta" seurakaverin rantaan. Pakkohan tyttöjen oli sitten heittää talviturkkinsakin, pulahtivat mereen hetkeksi uimaan. Ja minä sain hetken olla kipparina Arielissa, kapteeni kun nousi maihin. Käänsin Arielin ihan itse, totesin että ellen onnistu tulkoot lapset palastamaan mamman merihädästä. Osasin jopa "peruttaa", tosin peruutin suoraan kallioon, edessä istuessa oli ihan mahdotonta arvioida kajakkimme pituus, peräsinhän siinä osui. Yllättävää kyllä ei tullut yhtään kommenttia naisista ratissa, johtuikohan siitä ettei ollut rattia? Ja sitä peräsintäkin hallitaan takaosasta, olin siis ihan melani armoilla. Päivän reissuun meni lähes 3 tuntia, tosin aika osa siitä uimiseen.

Auringon laskiessa mereen meloimme takaisin Bredanille, on siinä vaan jotakin erityistä kun saa ihailla auringonlaskua.

Nyt Fantasos tuokoon kaikille kauniita unia, huomenna ehkä ehtisi ihan pienelle merimatkalle?

Tiikereitä vesillä

Harrastukset alkavat kyllä täyttää aikataulumme aika tehokkaasti: samaisella lapsella tänään uintitreenit aamusta, kotiin heittämään ratsastusvaatteet päälle, iskä vei tallille että äiti sai ruoat tehtyä ennen perheen yhteistä hetkeä: melontaa.

Onneksi tuli ostettua aurinkorasvaa ajoissa, sen verran pilvettömältä taivaalta tuo outo valoilmiö on taas tänään näyttäytynyt. Ja vesipullotkin löytyivät helposti, joten aika vaivattomasti pääsimme vesille. Tarkoitus oli tehdä kaksistaan retki, mutta koska lasten kanssa olisi jäänyt vain yksi aikuinen teimme yhteisretken.

Huono ajatus. Tämä tiikerimamma kun ahdistuu heti jos aallokko hiemankin keikuttaa vauvaani. "Vauva" tosin pärjäsi vallan mainiosti mutta se eka "minua pelottaa" sai minut raivon valtaan ja ahdistumaan. Ja kuka istuukaan pari metriä takanani ja on syypää jokaiseen asiaan joka ei mene tahtoni mukaan? Joten kippari sai kuulla kunniansa kun toi minun pikkuiseni aallokkoon. Olisipa pikkuiseni ollut edes kunnon retkikajakissa mutta mitä vielä, kilpavehkeellänsä tietenkin liikenteessä. Onneksi pääsimme ilman haavereita takaisin saarten suojaan ja lapset jatkoivat onnellisina "hiusten" metsästystä. Hiukset ovat kai merenneitojen päästä? Rakkolevä (Fucus vesiculosus) kerätään keoksi kajakin etuosaan ja auta armias jos se luiskahtaa siitä takaisin mereen. Vauvani on yhtäkkiä vähintään yhtä paha tiikeri kuin äitinsä.

5,2 kilometriä pelkästään tänään, mutta hermorakenteeni ei olisi kestänyt mertiäkään lisää allokossa. Joten ihan tyytyväinen tähänkin. Tuleehan sitä sitten ensi viikonloppuna mittariin huomattavasti enemmän.

Ja olihan eräällä kiire kotiinkin: tänään oli F1 viikonloppu. Oletteko muuten huomanneet että F1sen kuski istuu suurinpiirtein kajaakkiaukossa. Ok, onahn se heillä vähän syvempi, mutta eipä he varmaankaan pysty mitään ihailemaan matkansa varrella, eivätkä kyllä juurikaan edisty matkallaan.

Tuulta päin

Aamun ihana auringonpaiste ja 27 astetta mittarissa pakoitti meidät Bredaille. Yllätykseksemme tuuli oli melkoinen "etelässä" joten alkuperäinen suunnitelmamme muuttui, vanhempaa kun tuo pienikin aallokko hieman hirvitti. Neiti kuitenkin istahti rohkeasti kilpuriinsa kun nuorempi "istutettiin" keskireikään. Hän tosin tykkää istua siinä rummuttamassa tahtia aukkopeitettä rumpuna käyttäen. Olo on kuin orjakalerissa kun rumpu tarjoaa tahtia.

Päätimme yrittää pysyä mahdollisuuksien mukaan saarien suojassa, joten Pentalan sijaan kiersimme Moisön. Ensin kisakavereiden kodin ohi, ei näkynyt kavereita rannassa vaikka kuinka tähyilimme, siitä opettajan kodin ohi, eipä ollut hänkään rannassa. Kaipa tuo tuuli hieman häiritsi auringonottoa? Melojia ei sen sijaan häirinnyt ollenkaan, aika monta reipasta retkeilijää näimme. Ja ensimmäisen silkkuikkupesänkin näin. En ole tajunnut miten hurjan paljon ihanaa voikaan nähdä kun vaan viitsi katsoa! Tuuli huolehti siitä ettei tullut kuuma vaikka aurinko porotti nenän punaiseksi.

Kun olimme päässeet melkein takaisin tuuli tarttui vanhemman neidin melaan, hetken jo luulin että meillä on uimari seurassamme mutta hienosti tyttö hallitsi kajakkinsa. Valitettavasti vaan aukkopeite oli vuotanut joten märkä lapsi nousi kajakista joka tapauksessa. Tosin kyllä kesä kuivaa minkä se kastaa, tuuli ja aurinko yhdistelmä kuivatti lapseni alta aikayksikön, vaihtovaatteet saivat jäädä kassiin. Neiti kun ei suostunut housujaan vaihtamaan pihalla vaan piti päästä naisten pukuhuoneeseen. Se taas oli lukossa ja avain isällä. Ennenkuin avain saatiin kajaakista kaivettua oli neiti jo kuiva.

6,8 kilometriä oli kuulema päivän matka. Hyvä niin. Tosin olisin mieluusti melonut hieman pidempään mutta kun neitiä hieman hirvitti niin teimme tällaisen retken tänään.

Ei vettä, rantaa rakkaampaa

Aurinko on tänään muistuttanut että kevät on jo pitkällä ja jäät sulaneet aikoja sitten. Tällaisena päivänä ei auta muu kuin töistä livistäminen että ehtii melomaan. Vaikka olinkin hyvissä ajoin kotona oli kello taas lähemmäs iltaseitsemää ennenkuin olimme vesillä, oli pakko odottaa että tyttöjenkin valmentaja ehti paikalle, niin että pystyimme jättämään lapset. Sillä aikaa kun tytöt harjoittelivat lähtöjä ja nopeutta, me päätimme lähteä matkaan hieman rauhallisemmin. Tai siis minä päätin, edelleenkin istun tahdinmäärääjän paikalla.

Ilta-aurinko lämmitti suloisesti ja ei tarvinnut meloa kuin Bredvikenin toiselle puolelle jossa ensimmäinen kameratauko: toinenkin joutsenpesä. Tosin en uskaltanut kovin lähelle mennä tälläkertaa, herra Joutsen oli suhteellisen lähellä pesäpaikkaa enkä todellakaan tuntenut tarvetta keskustella herran kanssa onko minulla oikeutta olla hänen vesillään. Siispä siirryimme aika nopeasti pesälle numero yksi. Viimekertainen häiritseminen ei ollut häirinnyt tätä rouvaa, pesän hautominen oli hyvällä mallilla kun meloimme ohi.

Jatkoimme matkaa avomerelle missä tuuli sitten tuntuikin paremmin. Aallokossa tuli suorastaan lämmin, vaikka aallot pääsivät kastelemaan housuni aika tehokkaasti, olin nimittäin päättänyt että pärjään ilman aukkopeittoa. Kameran takia luonnollisesti, se kun on niin hankala aukkopeitteen kanssa. Ei ehkä ihan se järkevin ratkaisu kumminkaan, kuivat housut ovat huomattavasti mukavammat kuin märät.

Kiersimme Svinön, meloen mm ohi Matasaaren ilta-auringossa. Ihan tuli nostalginen olo, onhan siitä jo lähes 25 vuotta, siis siitä maagisesta kesästä kun tapasin Macken samaisessa saaressa. Silloin oli herran vuoro olla läpimärkä kun kaatosateessa juoksi kioskille hakemaan Marsia minulle. Joten läpimärät housut, ilta-aurinko ja Matasaari, kyllä siinä jo jäätikkökin sulaisi, puhumattakaan minusta. Valitettavasti tuo lämpimien tunteiden kohde istui aika monta metriä minusta joten eipä siinä voinut kuin lähettä lämpimiä ajatuksia kajakin takaloosiin.

Kun vesi on tällä hetkellä näin matalalalla oli mahdottoman hyvä hetki harrastaa kivibongastua lintubongauksen sivussa. Käringhomenin kohdalla oli tosin jo hieman hankalaa. Ariel kyllä kannatti meitä ja liukui kauniisti, mutta vettä oli niin vähän että melat kaivoivat pohjamutaa. Melo siinä sitten. Kyllähän me läpi päästiin, mutta ei se nyt ihan hauskaa ollut.

Kun vettä taas alkoi olla sen verran ettei merenpohja tunkenut kajakkiin kanssamme jatkoin lintubongausta. Onneksi tuo elävä wikipedia oli mukanani, muuten en olisi tiennyt että olen nähnyt meriharakoita (Haematopus ostralegus). Silkkiuikun (Podiceps cristatus) sentään jo tunnistan, eihän siihenkään mennyt kuin noin 50 kertausta: mikä tuo on? Silkkiuikku. Merimetson (Phalacrocorax carbo) tosin opin paljon nopeammin: hyi hemmetti, tuossa noita taas on. Pakkohan se oli katsoa mikä ihme saa mieheni sanomaan hyi hemmetti kun luonto on kauneimillaan! Pitihän sellainen hyi hemmetti tänäänkin osua kohdalle.Täytyy tunnustaa että eivät nuo minua häiritse, minun silmääni vielä harvinainen otus, mutta ymmärtääkseni kyllä tekee aikamoista tuhoa. Joten kuuluu kai sitten sarjaan: kaunis muttei toivottu näky. Hieman kuten kyykin (Vipera berus). Sellaista en nyt onneksi ole tänään nähnyt, vappuna kohtaamani typpi riittää vallan mainiosta näköhavainnoksi.

Vaikka reissu olikin ihan rentouttava ja mukava niin olin kyllä iloinen kun Bredan taas näkyi, hartiat ovat niin jumissa tietsikalla istumisen jälkeen että tämäkin 7,2 kilometriä oli ihan riittävästi tälle illalle. Huomiseksi on luvattu kaunista ilmaa, joten pitää mennä vetämään pikkuinen lenkki että jaksan sitten Norppasafarilla :)

Täydellisen illan päätteeksi ehdin kotiin kuuntelemaan Maamme-laulun, ihanaa Leijonat, ihanaa! Tahmean alun jälkeen alkaa näköjään Leijonatkin heräillä kevätauringon paistaessa!

Uskottomuutta ja sen seurausta

Melontakausi oli vaan ihan pakko avata viime viikon sunnuntaina, pienen pieni ongelma tosin oli olemassa: Ariel oli vielä talvilevolla Sipoossa eikä oikein millään ehditty hakemaan keltaista ihmettämme kotiin. Siispä lainasimme Canoan vastaavaa punaista ihmettä, onhan se väriltään "oikea", jos siis olisi auto. Tosin ensimmäinen (ja rakkain) autoni oli keltainen, joten mikä onkaan sopivampaa että ensimmäinen ikioma kajakki on keltainen?

Mutta takaisin uskottamuuteen: lainasimme siis numero 25:ttä ja lähdimme vuoden ensimmäiselle keikalle. Joulupukin tuomat uudet kelluntaliivit koekäytössä ja kamera vesitiiviissä pussissaan. Mitä sitä tekisikään ilman joulupukkia?

Hetki meni kyllä sekoiluun Bredanilla, piti löytää melat, metsästää aukkopeitteitä, kantaa kajakit vesille ja miettiä miten tytöt lähtisivät matkaan: yhdessä, erikseen vaiko aikuisen parina. Pääsimme kuitenkin loppuviimeksi matkaan, vanhempi neideistä nimikkokajakissaan, nuorempi valmentajansa kanssa retkikajakissa. Macke oli luonnollisesti kipparin paikalla meidän kajakissa, mies ohjaa ja vaimo määrää tahdin, niinhän se menee?

Sää ei ehkä ollut ihan sieltä parhaimmasta päästä, tuuli oli avomerellä aika voimakas ja aallot sen mukaiset, siispä pysyimme piilossa saarien "takana", teimme ihan pienen pyrähdyksen Svartholmenin ympäri, muutamat kymmenet metrit vastatuuleen, muuten pelkästään suojaisaa menoa. Ja aurinko lämmitti ihanasti. Vesi tosin oli jäätävän kylmää, olihan minun ihan pakko hieman kastella sormiani. Mukavampaa olisi ollut työntää sormensa pakastimeen, olisivatpahan ainakin pysyneet kuivina.

Päätimme bongailla lintuja, koska näin vuoden ensimmäisellä retkellä oli kiva keksiä tekosyy pysähtelyyn. Meillä oli matkassa mukana biologi joten aina sai apua jos ei tunnistanut otusta. Mutta tunnistin minä yhden: joutsenen pesässään! Uskomaton kokemus nähdä miten huomaamattomaksi iso lintu saa itsensä kun tuntee itsensä uhatuksi. Ja kuinka kaunis tuo onkaan kun näyttäytyy koko komeudessaan! Siinä ei voi kuin nöyränä ihmetellä luonnon kauneutta.

Sunnuntaipäivän retki teki vaivaiset 6,1 kilometriä, mutta lihakseni lauloivat virsiä pyhäpäivän kunniaksi kun pääsimme takaisin rantaan. Enkä edes melonut mitenkään tehokkaasti, kipparimme teki suurimman osan työstä, minä kun yritin saada kuvia otettua. Olisi ehkä kannattanut tutustua vesitiiviin pussin käyttöohjeisiin ennen kuvaamista? Olisi ehkä tullut julkaisukelpoista kuvaa otettua.

Vaikka tuo lainassa ollut olikin ihan kiva niin tietysti tuli Arielia ikävä. Jalkatuet ovat oikeilla paikoillaan asettelematta ja oma on kuitenkin aina oma. Eikun telineet Rellun katolle ja suunnaksi Kitö, pitihän kaunotar saada kotiin. Olisimmepa tienneet miten matalalla vesi on, nyt olisi ollut mitä ihanteellisin tilanne tehdä rannasta Arielystävällinen. Vesi oli paennut metritolkulla ja viime kesäisellä "kääntöpaikallamme" pystyi kävelemään lyhytvartisissa saappaissa. Valitettavasti vaan aurinko oli jo laskemassa joten kivet saivat jäädä paikoilleen. Ariel siirrettiin venevajasta parkkipaikalle, samalla kun rukoilin ettei joku kaahari ilmestyisi mutkan takaa, lähes 6½ metrinen kajakki ei nimittäin ihan hetkessä siirry pois tieltä, varsinkaan kun toinen kantajista on polvivammainen. Onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan 38 kiloisen ihmeemme turvallisesti katolle ja kiinnityskin meni vanhasta tottumuksesta nopeasti kaatosateesta huolimatta (tai siitä johtuen) .

Bredanille saapuessamme oli jo pimeää ja läpimärän Arielin nostaminen telineellensä pilkkopimeässä sormet kohmeessa sai minut hetken ihmettelemään olenko sittenkään täysjärkinen. Onneksi autossa oli lämmin ja aukkopeitteetkin ovat jo kuivuneet autotallin lämmössä.

Ehtisimmeköhän huomenna melomaan?