Luonnonsuojelua 18.7.2010

Olemme eläneet netitöntä aikaa joten tekstejä tulee nyt sitä mukaan kun ehdin kirjoittelemaan.

Lähdimme melomaan Tervajärvelle, kansallispuistomaisemiin, TomTom ei vaan ollut ihan varma missä tällainen paikka sijaitsee joten jouduin kartturiksi. Onneksi tuli ensimmäisenä kunnaneläinlääkärikesänä harjoiteltua taitoa ja hankittua maamme tiekartasto kirjanen. Oli alennusmyynnissä Vaasan Suomalaisessa ja on ollut jokaisen markan (muistatte kai sen ainoan oikean valuutan jota käytimme silloin joskus) arvoinen. Sitä on selattu paljon aikoinaan ja kun navigaattorit muuttivat autoihimme kirja jäi tytöille viihdykkeeksi takapenkille. Sieltä se siis löytyi. Kulmat olivat jo rullautuneet ja kannen ohut muovikerros rispaantunut mutta täysin käyttökelpoinen kirja edelleen. Ja tietkin ovat edelleen samoissa paikoissa kuin markka-aikoina joten hyvin löysimme perille. Mieheni oli lähes ihmeissään miten hyvä kartturi hänellä olikaan. Syytä onkin olla ylpeä, taisin ylittää itseni, normaalisti kun onnistun eksymään omaan metsäänkin, tosin silloin ei ole karttaa mukana.

Laskimme Arielin ja punaisen kiiturin vesille, pikkuinen oli päättänyt jäädä koiravahdiksi mökille, tai sitten jäi hellittäväksi, isovanhemmat kun ovat paljon mukavampia kun omat vanhemmat. Järvimaisemat olivat mahtavat, kallioseinät nousivat jyrkkinä ja korkeina ja hiljaisuus oli käsin kosketeltavissa. Moottorit olivat järvellä kiellettyjä eikä näkyvissä ollut muita kuin me ja kuikkaperhe. Lähdimme kiertämään järveä ja jotta emme tuntisi itseämme ihan yksinäisiksi päätti hirviemo tuoda jälkikasvunsa rannalle. Hyvän tovin saimme ihailla pienokaisen punaruskeaa turkkia ennen kuin äiti hermostui ja vei lapsensa pois. Onneksi päätti viedä muksunsa metsään eikä tulla uimaan. En tiedä miten hirvikolari kajakin kanssa päättyy, autojen kanssa tekevät kuitenkin pahaa jälkeä. Tuo hirvien suojaväri on muuten todella täydellinen. Miten tuon kokoinen ruskea eläin voi hävitä vihreään metsään lähes täydellisesti?

Ihania pikkusiltojakin näimme, sen verran paljon kiviä ja puunrunkoja oli kuitenkin vedessä ettei Arielin kanssa ollut asiaa siltojen alle. Jotenkin tuli mieleeni ”Hiljaiset sillat” ja yöpöydällä odottava kirja. Ihanan kaunista oli kun Suomenlumpeet (ne rauhoitetut siis, Nymphaea tetragona) olivat menossa iltalevolle ja pikkuhiljaa vetäytyivät taas nuppuun kun aurinko laski ja siltojen tekemät pitenevät varjot sai lumpeet uskomaan että yö teki tuloaan. Muutama pikkuinen vielä esitti kauneuttaan ja minähän nautin. Opin muuten että Suomenlumpeesta on olemassa punainenkin versio, onko kukaan koskaan nähnyt? Tahtoisin ehdottomasti joskus nähdä sellaisenkin, kunhan joku osaisi kertoa mille vesille lasken Arielin niin menen ihailemaan.

Tarkoituksena oli mennä Kuuttikanavaa pitkin seuraavalle järvelle, mutta eihän se ollutkaan mahdollista. Vanha tukkienuittouoma oli kuivana eikä siihen olisi Ariel kyllä mahtunut muutenkaan. Nousimme hetkeksi maihin ja kävelimme toiselle järvelle. Alueella on hienoja luontopolkuja joten jospa joskus vielä hurahtaisin kävelyynkin. Valetajaksi minusta ei ole mutta nuo leveät polut ja tulentekopaikat säännöllisin väliajoin vaikuttivat ihan mukavilta.