Viimeinen tiistai

Kauden viimeiseen tiistaimelontaa oli ehdittävä. Ei sentään hinnalla millä hyvänsä, joten nopeusrajoituksia noudatettiin lähes orjallisesti. Uskomatonta mutta totta, ehdin Bredanille ajoissa, mutta Canon oli kotona, sille en voinut mitään.

Sää oli loistava! Peilityyntä, taas kerran, ja t-paidalla pärjäsi loistavasti.

Lähdimme kohti Isoa ja Pientä Lehtisaarta, meloimme niiden välistä ja nyt jouduin jo toteamaan: vettä oli todella niukasti meressä. Paikoitellen jo tunsin miten Arielin pohja antoi periksi kun yritimme jotenkin meloa eteenpäin kun vettä oli se 5 senttiä. Mieli teki työntää kädet pohjaan ja kauhoa eteenpäin käsipohjaa. No, sainpahan ihailla kaloja läheltä, eipä sitä vettä niillekään ollut tuon enempää saarien välissä.

Lyhyen puskemisen jälkeen pääsimme takaisin hieman syvemmille vesille ja Arielin pohjakin puhdistui mudasta.

Lähdimme kohti Torra Lövötä, tai Torr Lövötä, en oikein tiedä kumpi versio on se oikea. Pidimme pienen tauon, ilta-auringon loistaessa ja ihmettelimme kallioilla kasvavaa merikasvillisuutta. Maihin emme jaksaneet nousta, olihan tuonkin saaren kätköt jo katsottu.

Leuto tuuli nosti meren tuoksun sieraimiin, se voitti mennen tullen Lehtisaarten välissä nenään tunkeutuneen pohjamudan lemun.

Koska sää oli aivan loistava, kiersimme vielä Stora Ådholmenin ja kaikki kivikot siinä ympärillä. En ole oikein koskaan tannut miten paljon niitä kiviä onkaan meidän melontavesillämme. Ja mitkäköhän piileskelivät nyt siellä pinnan alla?

Kotiin tulimme Julholmenin, on ihan pakko käyttää tuota ruotsinkielistä nimeä sillä Pyöräsaari ei ole ollenkaan yhtä hauska nimi minusta, ja Miessaaren välistä. Kutukarin ohi ja takaisin Bredanille. Mittariin saimme 16,5 kilometriä.

Kuvan lainaan toissaviikkoiselta retkeltä. Samat maisemat ja olisikohan ollut sama harmaahaikarakin?

Tiistaimelonta

Pari viikkoa sitten kävimme tiistaimelomassa. Bredanin ranta on taas kasvamassa umpeen. Vesi on laskenut ja pohjakasvillisuus on innostunut kun aurinko vihdoinkin on lämmittänyt vesiä. Siispä melominen rannassa on enemmänkin heinämaton päällä liukumista, onneksi Bredanilta pääsee aika nopeasti syvemmille vesille.

Tai miten syvät nuo nyt sitten on, kun vesi on laskenut ihan reippaasti ja entiset "turvalliset" reitit ovat nyt kivikasoja.

Maisemat ovat ihan uudet ja oudot kun kallioilla on ihmeellisiä väriläiskiä siellä täällä.

Koska tiisatimelontapäivänä kuuluu olla loistava sää, suuntasimme hieman ulommaksi ja kävimme ihailemassa koirasaarta, tosin pienen välimatkan päästä. 

Merimetsokin ihaili horisonttia. 

Suuntasimme kohti Torr Lövötä, se on nykyään näköjään yksi suosikkisaaristamme. Tämä pariskunta oli vaan valinnut lähimmän kallion levähdyspaikakseen, eivät kunnon saarta kaivanneet?

Näiden rantakallioiden kauneus on joka kerta yhtä yllättävää. Eivätkä ne koskaan ole ihan samanlaiset. Miten kivikasa voikaan muuttua kerta toisensa jälkeen uudenlaiseksi?

Lövössä olivat jo pihlajanmarjat kyspsymässä. Kipparin oli ihan pakko maistaa yhtä. Kuulema tuli gini mieleen. Miksiköhän?

Kanervatkin kukkivat. 

Pyöräsaaren rannalla ihailin hetken harmaahaikaraa, se tähyili jonnekin kaukaisuuteen. 

Ilta-auringon laskiessa ja taivaan värjäytyessä taas kultaiseksi meloimme kotiin kultaisessa vedessä. 

Lokki oli iltapalalla, joten meidänkin oli korkea aika päästä kotiin. 

13,5 kilometriä tuli mittariin. 

Kätköjä

Pari viikko sitten olimme päättäneet lähteä "geomelomaan". Tapaaminen oli sovittu Bredanille eikä sääennusteen perusteella ollut odotettavissa mitenkään kovinkaan pahaa säätä. Tämän kesän ennustukset eivät ole kuitenkaan aina osuneet ihan oikeaan, tälläkin kertaa saimme todeta että ennustukset ovat ennustuksia. Matkaan pääsimme kuitenkin ihan kivassa säässä, merimetsokin ojenteli siipiään ja nautti kesästä. 

Merimetsoja riitti kuvattavaksi, valitettavasti aallokko oli vaan sen verran haastavaa että Canon oli pistettävä piiloon ja toivottava että Ariel pysyisi pystyssä. 

Uskomatonta kyllä, saavuimme Torr Lövöhön turvallisesti, joskaan emme kuivina. Muutamat aallot olivat kastellet kaiken aukkopeitteen yläpuolella, eli melojan päästä vyötärölle. Ja loput kastuikin kun nousin Arielista pois ja aukkopitteen päälle kertynyt minivaltameri roiskui päälleni. 

Olotila oli kuin pienillä sammakoilla

Poliiseja ei saaressa näkynyt, mutta aina välillä heitä saaressa käy.

Bongattuamme saaren kätköt, siirryimme sellaiseen aallokkoon että oikeasti oli jo äitiä ikävä. Hengissä selvisimme ja olin suorastaan ylpeä itsesäni. Olin todellakin ylittänyt niin mukavuus- kuin sietorajanikin. Ja hengissä, joskin märkänä. 

Täällä oli taas kätköt kateissa...tai ehkäpä ennemminkin koordinaatit etsinnässä. Kalliolla oli erilaisia viestäjä runsaasti, yksi niistä oli löydettävä. 

Jo vuonna -51 osattiin näköjään kertoa että Facebook on menossa pörssiin. Tai sitten tässä onkin joku ihan muu viesti taustalla. 

Kävin haistelemassa kesän viimeistä ruusua. Aika tuoksuton tuo  oli, kesätuulin tuoksu oli kuitenkin huumaava.

Olisikohan tämä ollut jonkinlaista jäkälää? Aikamoinen väriläiskä kuitenkin. 

Koska kamera oli suurimman osan matkasta turvallisesti piilossa on kuvasato hieman yksipuolista. Ja koska kätköpaikkojakaan ei voi paljastaa niin tyydyin kuvaamaan maisemia. 

Jotkut sentään nauttivat tuulesta ja aalloista. Olosuhteet lienevät olleet loistavat jos halusi roikkua purjeen perässä.

Rantakasvit olivat hurjan suloisia, tunnustan että mikä tahansa kuivalta maalta löytyvä oli sinä sunnuntaina luomoavaa...lähinnä ehkä se tunne että maata ol jalkojen alla, ei keinuva Ariel. 

Lopetimme kierroksemme Varsasaareen, minkä jälkeen katselin ulapalle ja ihmettelin vaahtopäitä. Sain Kipparin ylipuhuttua emmekä lähteneet puskemaan kilometrikaupalla vastatuuleen vaan valitsimme hieman pidemmän reitin kotiin, mutta ehkäpä hieman turvallisemman?

Noin 28 km, ei ainakaan alle sen, tuli mittariin. Kävimme 9 saaressa (Torr, Lövö, Käärmesaari, Pohjoinen Käärmeluoto, Läntinen Käärmeluoto, Korkesaari, Småholm, Tvijälp, eräässä pikkusaaresa, valitan mutta se on salainen kätkö, joten jää tässä mainitsematta ja Varsasaaressa) ja 11 kätköä tuli kuitattua. Sää ei todellakaan suosinut, mutta täytyy tunnustaa että olin aika ylpeä itsestäni. ehkäpä pikkuhiljaa voin kustua itseäni aloittelevaksi melojaksi?

Poikasia

Tiistaina oli kaikkien aikojen melontapäivä!

Taisi lähes jokainen Canoan kajakki päästä vesille. En ole koskaan nähnyt sellaista määrää melojia lähtevän liikkeelle Bredanilta, mutta sää olikin sitten kauniimpi kuin ruotsin prinsessa tänään hääpuvussaan.

Pitkästä aikaa myös Canon oli päässyt matkaan mukaan ja voin kai vaan todeta: onneksi. Pikkuiset uimarit olivat jo nimittäin vesillä. Jo Stora Bodön kohdalla Kippari joutui muuttamaan kurssiamme, minun oli pakko saada ihailla pieniä untuvapalloja. 

Isokoskeloäitiä ei yhtään häirinnyt vaikka katselimme hänen vaaveleitaan, hän poseerasi kauniisti lapsiensa kanssa.

Jatkoimme kohti Malmkoplania ja Kippari oli vakaasti sitä mieltä ettei minulla ole kuvaa merilokista. Olen ihan vakuuttunut siitä että olette tällaisenkin nähneet, mutta jos Kippari päästää minut kuvaamaan lintuja niin minähän kuvaan.

Örarna oli oikein bongauspaikka, Kippari siis joutui taas viemään minut katselemaan lähempää lintuja. Kippari keskittyi ihailemaan kiviä kun minä en kertakaikkiaan voinut katsoa eteeni, tai edes alaspäin. Canoni kun piti suunnata vähän kaikkialle. Onneksi en katsonut, olisi kuvaaminen voinut jäädä sikseen, kun kivet taas tunkivat kovin lähelle Arielia. Suostuivat kuitenkin olemaan vedenpinnan alapuolella, tarpeeksi syvällä Arielin alla. Herra isokoskelo oli unohtanut kammata hiuksensa aamulla, tuuli ei ainakaan voinut olla syypää kampaukseen, ei siis minkäänlaista tuulenvirettäkään. 

Rauhallisen vedenpinnan olivat haahkaemotkin bonganneet, kovin rauhallisella uintireissulla olivat poikasineen.   Haahka on nykyään silmälläpidettävä laji, joten teen työtä käskettyä. Pidän silmällä. Ikävää sinäänsä jos kanta on pienentynyt tällä vuosituhannella 40%, se on suorastaan hieman huolsestuttavaa minusta. Onhan tuo yksi niitä harvoja lintuja jotka tunnistan.

Jatkoimme kohti Bullenia ja näimme käsittämättömän määrän joutsenia. Kippari laski 22, mutta niitä taisi olla vieläkin enemmän. Viime vuoden poikasia joilla oli kokoontumisajot?

Tiedän että olen kiusannut teitä näillä lentoonlähtö kuvilla monta kertaa, mutta kun minusta tuo vaan on niin käsittämätöntä kun nuo toistakymmentä kiloa painavat linnut lähtevät liikkeelle. 

Ääni on ihan omanlaisensa kun siivet hakkaavat vauhtia ja vesi läiskyy. Vaikka ei sattuisi näkemään kiitoratakäyttäytymistä voi jo äänestä päätellä että joutsen on nousukiidossaan.

Kyllä se ääni on kuultavissa vielä kun lentävätkin. Aivan uskomaton näky tuo on kun nuo jättiläiset kiitävät kohti aurinkoa. 

Koska emme olleet koskaan kiertäneet Inre Notgrundetia jatkoimme kohti sitä. Matkalla näin merimetsoja, tai ainakin luuin niitä merimetsoiksi kunnes näin valkoisen rinnan. Mitä ihmettä. Luontoportin mukaan merimetsolla voi olla valkoinen rinta, joten niitä kai nuo sitten olivat. Kippari ei tykkää.

Ihan käsittämättömän rauhallinen merenpinta oli vielä näinkin ulkona. Tällaisia päiviä ei todellakaan montaa ole kesässä. Lähes jo kaipasin aallokkoa.

Pientä maininkia oli sentään havaittavissa paikoitellen, sai sentään pienen aavistuksen siitä että kiviäkin oli alueella. 

Suuri osa retkiseurastamme oli suunnannut kohti Torr Lövötä joten sinne mekin jatkoimme. Jostakin syystä paikalla oli myös haahkauroksia, useampia. Joku hoivavietti iskenyt niihin, naarailla ainakin oli jo poikasia, joten en oikein keksinyt muutakaan syytä niiden läsnäololle. 

Pientä ruuhkaa oli havaittavissa Torra Lövön rannalla, saaren nimi muuten vaihtelee kartasta riippuen. Hyvin Ariel kuitenkin mahtui rannalle, joten pääsin hetkeksi jalottelemaan. Samalla saimme merestä nostetun lasipullon siirrettyä roskikseen. Mikä ihme saa ihmiset viskaamaan roskia mereen? Viestiä ei pullossa ainakaan ollut, joten pelkästä roskaamisesta siis kyse. 

Tauon jälkeen oli aika meloa kohti Bredania, ilta oli jo pitkällä. Sää tosin oli sellainen että olimme voineet jäädä vesille pidemmäksikin aikaa.

Sain vielä ihailla toistakin elntoonlähtöä, joskaan se ei kyllä ollut läheskään yhtä näyttävä kuin joutsenten nousu taivaalle.

Enkä ollut ainut ihailija, myös kalalokoit istuivat ensimmäisellä rivillä ihailemssa heinäsorsia. 

Koko 16,2 kilometrin ajan saimme ihailla peilityyntä merta. Voiko enempää arki-illalta vaatia?  

Spegelblankt

Det var alldeles spegelblankt på havet när tisdagspaddlarna for iväg i går från Bredan.

Vi skulle bra ha kunnat fara till Kytö, nu när vädret var lugnt, men det var Torr Lövö som var vårt första mål. Lite synd, den har jag sett flera gånger i sommar. Vi fortsatte mot Stora Ådholen och hade en liten teknikkurs under tiden en del åt sin matsäck. Skoj hur det kommenteras om helt samma saker om jag sen lyssnar på flickornas tränare eller på vår ledare. "Armarna ordenligt fram, draget tar slut vid höften..."

Vi fortsatte mycket nära stranden, beundrande havsbottnen och stenarna. Vattnet var så pass högt att vi kunde paddla på sådana ställen vi inte normalt kan närma oss.

Hemåt kom vi längs bekanta rutter: Mellan Stora och Lilla Kalvholmen. Vi hann beundra ruttbåten, men annars var det faktiskt helt dött ute till havs. Ingen annan ute än vi.

När vi närmade oss viken mellan Bergö och Ramsö svävade dimman över vattnet. Eftersom det fortsättningsvis var alldeles stiltje, väntade jag mig så där smått att älvorna skulle ha dansat och speglat sig i havsytan. Inte för att jag vet om älvorna höll till vid vatten. Dimma är på något sätt så förtrollande. Inte undra på att de förr i världen såg både Näcken (nej, honom vill jag inte träffa) och vittror i dimmorna.

16,2 kilometer

Sateenkaaren kaikissa sävyissä

Pienen pieni sade kasteli ympäristöä kun saavuimme Bredanille. Ariel nostettiin ulos kastumaan ja kuuntelimme reittisuunnitelman sateen kastellessa Arielin penkkejä. Mutta kun tiistaimelonnasta on kyse, niin eihän sade voi pilata tunnelmaa. Eihän?

Kun saimme Arielin vesille oli sade historiaa ja taivaalle muodostui täydellinen optinen ilmiö. Sateenkaari. Eihän Rainbows-tytön äiti voi muuta kuin hymyillä kun sellaisen näkee. Taivas oli muutenkin yhtä väriloistoa. Pienen pieni turkoosi läiskä pilkotti valkoisten pilvien välistä ja niiden yläpuolella olikin syvän sininen taivas. Selkämme takana olikin sitten tummanharmaita, lähes mustia pilviä musteen sinisen taivaan koristeena, mutta eipä sinne tarvinnut katsella. Oikeastaan noista sinisten sävyistä puuttui ainoastaan se Fazerin versio.

Meloimme kohti Miessaarta ja siitä edelleen kohti Stora Åholmenia. Ongelmaksi muodostui vaan purjeveneet. Osuimme keskelle jotakin kilpailua ja siinä me sitten istuimme keskellä väylää ja yritimme pysyä poissa tieltä samalla kun ihailimme todella upeita ja värikkäitä purjeita. Olivat ne oikeasti kauniita, niin veneet kuin pullistelevat purjeet ilta-auringon loisteessa.

Seuraavana vuorossa oli Torr Lövö (täysin epäonnistunut nimi, minusta pitäisi olla torra) mutta ennen sitä olikin aikamoinen aallokko vastassa. Siinä aukesi kaikki niska-hartiaseudun jumit kun mela taisteli aallokossa, painaen Arielia eteenpäin. Hyvästi kaikki selkäongelmat! En edes muista aikaa jolloin kipparikin välillä näytti Rip van Winkleltä (tiedättehän sen ukkelin joka nukkui iät ja ajat ja heräsi vanhana partaniekkana...) kun selkää jomotti. Eipä jomota nykyään. Aallot todellakin kainuttivat Arielia ja nokka oli milloin yläilmoissa kuivumassa, milloin reippaasti vedenpinnan alla. Voitte vaan kuvitella minkä näköinen aukkopeitteeni oli. Jopa silmälasini olivat täplikkäänä, vesipisaroita linsseissä sumentamassa maisemia. Aikamoisia pusuja tänään siis.

Torr Lövön jälkeen olikin aika suunnata kotiin, sen verran tuo aallokko verotti voimiani että olin ihan tyytyväinen siihen päätökseen. Sen verran kostuinkin aallokossa että alkoi hieman tuntua kylmältä iltatuulen kuiskiessa tarinoitaan. Takin hihat sai onneksi lirkuteltua märkien paidanhihojen suojaksi joten lihakset eivät kylmettyneet liikaa.

Kotirannassa matkamittarit olivat hieman eri mieltä matkan pituudesta, joten uskotaan kipparia 15,5 km eikä 15,9.

Wherever there is a channel for water, there is a road for the kayak

Viime viikolla herra päätti lähteä etelän kylmyyteen. Siis kun Suomineito pisti parastaan ja mittari hipoi hellelukemia oli mieheni Espanjassa tutustumasssa miltä tuntuu kun mannerlaatat törmäilevät toisiinsa. Kuulema hotellin ilmastointilaite oli ollut rikki, mutta ei sitä kaivannut. Täällä sen sijaan olisi kaivattu herraa: tiistaimelonnat ovat alkaneet. Joten kun tänään oli tiistai oli töistä todella kiire pois.

Onneksi on tuo uusi vautihirmu käytössä. Taisi dieselin keskikulutus tehdä uuden ennätyksen meidän perheessä kun hieman raskaalla kaasujalalla ajelin kohti Bredania ja tiistaimelontaa. En kehtaa tunnustaa mikä on aika joka vierähti moottoritiellä, mutta kun nousin ramppia pois ykköseltä totesin että on ajettava nätisti, koskaan kun ei tiedä minkä puskan takaa hyppää kissa tielle. Tai orava. Tai muu elävä olento. Tuolla ykkösellä kun kallioleikkaukset estävät aika hyvin eläinten pääsyn tielle. Sitä paitsi tuo tie on katettu aika suurelta osalta, eivätkä hirvet taida tunneleihin tulla?

Pitäisi kuitenkin muistaa ajaa nätisti, jostakin syystähän ne nopeusrajoitukset on sinne teille määrätty. Mistä tulikin mieleeni, löytyykö toista ihmistä joka inhoaa noita aluerajoituksia? Peltipoliisi postitti minulle kotiin kirjeen, nyt tiedän että Salon keskustassa on aluerajoitus. Jos sellaista ei olisi, en olisi ajanut ylinopeutta, 48 kun lienee taajamassa sallittu nopeus ellei muuta mainita?

Toinen hyvä asia tuossa uudessa ihmeessä on integroitu hands free. Niin on toki Auriksessakin, mutta Rellussa huomasin ajavani ilman korvanappulaa harva se päivä. Kivaa kun kesken ajon sitten pitäisi keksiä paikka johon pysähtyä että voisi viritellä nappuloita ja vastata puhelimeen. Arvaahan sen miten siinä kävi. No, nyt oli Nokia luonut suhteen Matsiin ja sain näppärästi soitettua kipparille matkalta: tulossa ollaan. Kippari sitten huomaavaisena herrasmiehenä oli pakannut lämpökerrastosta lähtien kaiken tarpeellisen minulle mukaan. Tuli uusi ennätys tehtyä vaatteidenvaihdossakin.

Matkaan lähdimme 7 kajakin voimin. Tuuli oli siedettävä ja aallokkoa tuskin ollenkaan. Suunnaksi otettiin Lövö. Vesi oli selvästi noussut sitten viime reissumme. Mistä sitä oli tullut parikymmentä senttiä lisää onkin suurempi ihme. Kummallisia ovat nuo meriveden lait. Positiivista on että vanhat tutut kivet olivat taas omilla paikoillaan ja ne uudet tuttavuudet vajonneet sinne meren syvyksiin minne kuuluvatkin.

Luonto oli aivan uskomattoman kauni kun rannoilla pystyi erottamaan enemmän vihreän sävyjä kuin osaan luetella. Aina lähes keltaisen vihreästä pyökin vastapuhjenneista lehdistä mäntyjen tummanvihreisiin havuihin. Mieletön vihreä ilotulitus! Miksi ihmeessä ei kevät voinut olla kauneimmillaan toukokuussa silloin kun sanoin tahdon kipparille?  Silloin oli varmaan vielä merivesi jäätä, järkyttävän kylmä kevät sinä vuonna. No, nyt pääsin nauttimaan siitä mistä unelmoin kauan sitten. Koivujen vihreällä pitsillä koristetut oksat joiden läpi aurinko säteilee ennen kuin osuu aallokkoon, onkohan mitään kauniimpaa? Ok, se täydellinen talvipäivä kun auringonsäteet leikittelevät hangen kirkkaudessa, mutta silloin ovat melontamaisemat käyttökelvottomia.

Linnut olivat jo päässeet pitkälle pesintähomissaan, pesiä oli lokeilla joka toisen kallion kolossa ja silkkiuikkujen kelluvia lauttoja oli kaatuneen kaisalan seassa. Kohta ne lautat peittyvät kun kaisla alkaa kasvaa.

Kaisla oli pääosassa myös kun pääsimme Lilla- ja Stora Lövön väliseen kanavaan. Kuihtunutta, kaatunutta kaislaa oli koko kanava täynnä ja kun vettäkään ei ollut kuin parikymmentä senttiä oli olo kuin Venetsian gondolieerillä. Melominen oli mahdotonta ja melalla lähinnä tönittiin vauhtia pohjamudasta ja kivistä. Onneksi tuota kaikkein hankalinta matalikkoa oli vain Arielin mittainen matka. Sen jälkeen vettä oli jo sen verran että vaikka pohjaa pystyikin ihailemaan ei tarvinnut pelätä että joutuisi kävelyhommiin. Ja johan Thoreau aikoinaan totesi: mistä vesi menee, siitä menee kajakki. Tosin herra taisi puhua kanootista, mutta suotakoot hänelle sellainen menopeli. Ehkä ei tiennyt paremmasta? Tai ei ymmärtänyt eroa?

Gåsgrundin kohdalla oli aika pitää jalottelutauko. Tai siis muut pitivät, minun polvellani kun ei ihan näppärästi nousta kajakista ilman laiturin apua ja tuo yhdeksän asteinen merivesi ei juurikaan inspiroinut kastelemaan edes varpaita, saatika koko jalkaansa. Kipparikin päätti pitää minulle seuraa, joten istuimme odottelemassa muita samalla kun söimme eväitä. Niitäkin huomaavainen mieheni oli huolehtinut matkaan mukaan. Vaikka Arielin pohjalla on edelleen eristettä ja vaikka päälläni olikin lämpimästi vaatteita huomasin että kylmä alkoi pikkuhiljaa hiipiä aukkopeitteestä sisään.

Aurinko oli laskemassa ja linnut pikkuhiljaa rauhoittumassa yölevolle. Tunne oli taas kerran aika uskomaton. Keskellä suurkaupunkia oli hetken aivan hiljaista, rauhan rikkoi ainoastaan meriveden hiljainen protestointi kun melat sekottivat rauhallista pintaa. Mökit ovat vielä näin arkisin tyhjillään ja moottoriveneilykin aika minimissä vielä toistaiseksi.

Kotimatkalla näimme purjeveneen jonka kyljissä komeili KotiPizzan mainokset. Taitaa Italian lahja pikaruoalle olla aika kylmä jos se purjeiden avulla pitäisi perille toimittaa? Tai Pendolinolla, Italian toisella lahjalla ihmiskunnalle.

Pakanajumalista ja vähän muustakin

Koko päivän olen pelännyt että hiostava ilma povaa ukkosta ja niinhän siinä sitten kävi. Kun pääsimme Bredanille niin jyrisi. Thor oli siis ulkoiluttamassa vuohiaan ja jylisi vaunuillaan taivaankannen poikki. Hemmetti että vihaan noita pakanajumalia, eivätkö ne voisi pysyä siellä minne kuuluvatkin, tarumaailmassa kera ukkosensa?

Vaikka kuinka yritin selittää kipparille etten ukonilmalla halua olla muualla kuin omassa sängyssäni, maanpinnan alapuolella, peiton alla piilossa, niin matkaanhan me lähdimme. En tajua miten jotkut voivat olla sitä mieltä että salamat ovat kauniita? Pelottavia ne ovat. Alkumatkan siis viihdytin itseäni laskemalla salamoiden ja jylinän väliä, 13-25 sekuntia pahimmillaan. Ilma oli kuitenkin pienestä vesisateesta huolimatta lämmin joten päätin riisua takkini. Kun olin saanut sen pois ja aukkopeitteen alle piiloon oli aika ensimmäiselle tauolle, Miessaaren kohdalla. Ja koska Murphy on kaverini: Taivaanportit aukenivat. Siinä sitten istuin keskellä vesisadetta. Olo oli kuin poreammeessa kun vesi hakkasi ja sai merenpinnan "kiehumaan". Ainoa ero poreammeeseen oli etten kastunut kuin osittain.

Jatkoimme kuitenkin melomista, taivas oli kauniin sininen edessämme, onneksi oli ollu niin koko ajan, pakenimme ukonilmaa ja kun pääsimme Miessaaren toisella puolelle se oli siinä: peilityyni meri eikä sateesta tietoakaan. Horisontissa näkyi Suomenlinna ja Länsiväylä piti pientä huminaa taustalla. Eikä ensimmäistäkään moottorivenettä. Siitä voi vetää johtopäätöksen että niiden kuskeilla ehkä kuitenkin on aivot päässä? Kuka ukonilmalla olisi liikenteessä? Tosin aivottomuus tuli kyllä todistettua alkumatkasta kun luodolla oli moottorivene aika ikävän näköisesti kivillä. Tai ehkä se oli parkkeerattu siihen tahallaan? Kukaan ei taatusti sitä varasta kun ei vettä ole veneen alla ollenkaan. Ja kun viimeaikoina ei ole ollut myrksyjäkään niin voimme kai kuitenkin olettaa että liikaa vauhtia ja liian vähän aivoja?

Miessaren toisella puolella alkoi pieni mukava tuuli puhaltaa ja jatkoimme iloisesti kohti Torra Lövötä, Rönnskärin ohi. Tosin ei siellä ollut enimmäistäkään pihlajaa, harhaanjohtava nimi taas kerran. Jatkoimme matkaa Ison ja Pienen Lehtisaaren (niissä muuten lähinnä havupuita) välistä aivan huippu kapeeta salmea pitkin, välillä ei voinut meloa kun kaislat tunkivat mukaan kajakkiin. Eikä vettäkään ollut kuin parisenkymmentä senttiä. Haju oli aika mahtava kun pohjamutaa kaivettiin meloilla.

Ilta-auringon loisteessa palasimme Bredanille. Aurinkolasit olin luonnollisesti jättänyt kotiin ja ihan hieman harmitti. Aurinko merellä kun on aikas kirkas.

Vajaa 15 km tuli mittariin, herralla kun oli lainalelu matkassa eli matkamittari joka hakee sateliittien kautta pituuden.