Murtosella

Päätimme viedä uimarinkin vesille, joten osa kuvista on merkitty eri nimellä, älkää antako sen häiritä, kyseessä ei ole kirjoitusvirhe, eikä varhaisdementia. Neiti vaan lainasi äitinsä kameraa. Arielin keskireiässä kun ei niin hurjasti ole muutakaan tekemistä kuin kuvaaminen. 

Lähdimme siis kiertämään Murtosta viime tiistaina, tiistai kun on melontapäivä. Heti aluksi oli pakko ihailla suomenlummetta, sitä kun ei kovin paljon ole vastaan tullut muualla. 

Tavoitteena oli löytää järvellä pesivät joutsenpariskunnat, niitä pitäisi olla jopa kaksi. Joutsenia en nähnyt järven "toisessa päässä". Sen sijaan vastaan uiskenteli tällainen "ankka". Ei aavistustakaan mikä tämä voisi olla. Naaras kuitenkin lie kyseessä. 

Jatkoimme rantojen seuraamista ja olin jo sitä mieltä että näin joutsenet, mutta Kippari väitti että muistelin toissakesäistä pesimäpaikkaa ja näin harhoja. Sainpa vielä todistaa ettei näkökyvyssäni ollut vikaa, mutta jatkoimme kuitenkin matkaa kun ei kaislikossa ollut mitään. Lapsuuden maisemat olivat kovasti muuttuneet, metsien tilalla oli mökkiä mökin vieressä, mutta oli vielä niitäkin paikkoja joissa saimme ihailla koskematonta kalliomaisemaa. 

Kallioilla oli hurja kuhina kun varikset tappelivat löytämästään herkusta. Aika ällöttävä näkö meitä kohtasi kun vihdoinkin tajusimme mistä tappelivat. Se jääkööt varisten ja meidän väliseksi tiedoksi mistä riitelivät, mutta luonto on joskus kuitenkin armelias heikoimpia kohtaan ja raaka pienille. 

Koska järvi ei ole kovinkaan suuri, olimme alta aikayksikön järven toisessa päässä ja Kippari päätti että katsomme pääsisimmekö jokea pitkin edes hieman pidemmälle kuin viimeksi. 

Maisemat muuttuivat välittömästi mutarannoiksi. Puita ja risuja sentään rannoilla kasvoi, mutta liejun haju oli aika voimakas. 

Kovin monta kajakinmittaa emme päässeet melomaan kun vastassa oli jo tällainen maisema. Ilman raivaussahaa ei tästä menty, joten eikun peruutusvaihde päälle ja takaisin Murtoselle. 

Järvellä on hurjasti kaikenlaisia pörrääjiä. Jonkinlainen sudenkorento tämäkin, lajista ei mitään käsitystä. Samainen korentolaji on kuitenkin selvästi inspiroinut Disneyn väkeä. Tämäkin harjoitteli selvästi päästäkseen Evinruden tilalle seuraavaan Bernard ja Bianca elokuvaan.

Pienen kuvasutauon jälkeen jatkoimme taas melomista. Tavoitteena oli nähdä ne joutsenet!

Meloimme Koto- ja Karhusaaren välistä vastarannalle, tahdoin todistaa etten näe harhoja

Ja olivathan ne siellä samassa paikassa. Jopa Kippari ehti näkemään nuo arkajalat! Siellä ne ovat, molemmat, katsokaa kunnolla!

Ilta-auringon pikkuihiljaa laskiessa meloimme peilityynellä järvellä kohti "kotirantaa". Uimarimme totesi että hän oli ehtinyt unohtamaan miten ihanaa melominen voikaan olla, jopa keskireiässä istuminen siis kelpasi kun pääsi järvelle nauttimaan luonnon ihmeistä. 

Äkkiä sitä tottuu täydellisen hiljaisuuteen ja rauhaan. Hyvä ettemme kaataneet kajakkia kun säpsähdimme kaislikossa hypännyttä kalaa. Kyseessä lienee ollut hauen kokoinen elukka, säpsähdyksestämme päätellen Kippari epäili vähintäänkin sinivalasta.

Tällainenkin siivekäs tuli bongattua. Näyttää niin iloiselta ankalta, mutta eipä tämäkään itseään esitellyt. Arvauksia mikä olisi kyseessä?

Samainen lintu seisaallaan jos se helpottaa arvailua

Sudenkorennot olivat äärettömän uteliaalla tuulella ja kävivät ihmettelemässä Arielia ihan todenteolla, niitä sai jo hieman hätyytellä pois. 

7½ kilometriä saatiin mittariin kun kiertelimme järveä ees ja taas. Kuten totesin, ei kovinkaan suuri lätäkkö mutta ihan kaunista maisemaa tarjoaa. 

Kotirauhan rikkojat

Sunnuntaina kiersimme järveä ristiin ja rastiin. Pikkuinen jäi mökille, joten järvellä oli aika hiljaista.
Ja koska pystyimme etenemään lähes äänettömästi sain nähdä sen jota toivoinkin: joutsenet! Huomaa kyllä että Bredanin kyhmyjoutsenet ovat tottuneet kajakkeihin, nämä järviasukit selvästi vartioivat pesäänsä ja vaikka olimme hyvän matkan päässä selvästi häiritsimme pariskunnan kotirauhaa. Siispä siirryimme katsomaan pääsisikö millään jokea pitkin. Ei onnistunut. Jos vielä olisimme jotenkin puskeneet itsemme kaislikon läpi oli edessä kaatunut koivu.

Takaisin meloimme toista rantaa ja saimme kuin saimmekin mittariin hieman enemmän: 6,2 km.

Koko perheen voimin

Vietimme juhannusta Tuohikotissa ja torstaina lähdimme siis töitten jälkeen testaamaan toimiiko Mats kunnolla. Katolle nousivat Arielin lisäksi Baloo ja vielä toistaiseksi nimetön punaisemme. Tai siis nimetön oli Charlie, mutta kun pitäisi nyt sitten Disney hahmojen mukaan nimetä aakkosjärjestyksessä enkä keksi yhtään Charlieta.

Mats selvisi hienosti urakastaan ja lauantaina lähdimme kokeilemaan miten kajakit liukuvat järvivedessä. Saimme jopa pikkuisen mukaamme, joskin neiti valitteli Baloon korkeutta ja olisi tahtonut sittenkin "oman" Chipinsä mukaan. No, hankala asialle oli mitään tehdä keskellä järveä toistasataa kilometriä kotoota.

Kovasti oli järvi taas pienentynyt kun kaislikko ja ruohot valtaavat rantoja. Joetkin ovat niin tukossa ettei kajakillakaan ole niihin menemistä.
Tosin, eipä niissä olisi ollut mitään nähtävää, sen verran kovaäänisesti jääprinsessamme ilmoitti mielipiteensä kajakistaan. Siinä ehtivät linnutkin paeta paikalta.

Keikalle tuli pituutta 5 kilometriä, kuten sanottu, pieneksi on järvi kutistunut. Nimestään huolimatta. Suurta ei Suuri Murtonen ole nähnytkään.

Parikin reissua

Kaksi melontaretkeä on tehty edellisen tarinan jälkeen. Tässä kuumuudessa kun aivotkin sulavat ei tunnu motivoivalta istahtaa läppärin "alle". Akku lämmittää reisiä entisestään ja hiki valuu noroina näppäimistölle. Herra insinööri ei tykkää nesteestä näppiksessä...

Kävimme mökillä kiertämässä Suuren Murtosen. Olin omasta mielestäni kiertänyt järven niin useaan otteeseen isäni kanssa soutaen ettei uutta nähtävää voinut olla. Kuinka väärässä olinkaan.Vuosien varrella on entisiin autioihin saariin, joissa teimme tutkimusmatkoja kipparinkin kanssa parikymmentä vuotta sitten, oli noussut huvilaa ja taloa rinta rinnan. Entinen hyppykalliokin oli niin täyteen rakennettu että veimme tytöt tavalliseen rantaan.

Näimme parikin outoa lintua. Ensin kovin ruskean sorsalinnun, pitää selvittää mikä se oli, ja sitten se kaikkein ihanin: joutsen! Vaikka olemme nähneet lukemattomia kyhmyjoutsenia, ja kauniita nekin ovat, niin kyllä tuo joutsen vaan vie voiton. Ehkä siksi ettei sitä näe meidän vesillä.

Joten kyllä tutussakin järvessä voi olla yllätyksiä.

Eilen oli sitten tiistai ja pitkästä aikaa osallistuimme tiistaimelontaan. Ja lähes yhtä pitkästä aikaa oli meri taas oma itsensä, pientä aallokkoa ja mikä ihaninta: ihana tuulenvire joka jäähdytti talvi-ihmisen ihoa. Että minä nautin. Koko melontaretken ajan oli olotila lähes siedettävä eikä tukala. Tämä trooppinen lämpö alkaa kerta kaikkiaan riittää minulle. Valitettavasti tuuli pakotti pitämään aukkopeitettä, olin hieman neuroottinen enkä tahdo välttämättä aaltoja suoraan syliini. Ja aukkopeitteen huono puoli on hiostavuus.

Gåsgrundin kohdalla ryhmämme jakautui kahteen, osa jäi uimaan ja loput meistä jatkoivat Knaperskärin ympäri. Eteläranta oli valtavan kaunis, tuuli, vesi, jää ja luonnon mahdoton voima olivat yhdessä hioneet rantakalliot sileiksi, pehmeiksi, auringonpalvojan unelmapaikaksi. Jos olisi auringonpalvoja menisin tuonne.

Samalla katsoimme Kytötä. Kippari sanoi alkukeväästä että tavoitteena on Kytö. Kerroin että mahdollisesti hänen unelmissaan, eilen ajatus ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta. Ehkäpä sittenkin.

Kotimatkalla vetten jumalat sitten päättivät näyttää minulle miksi kannattaa meloa: peilityyni, ilta-aurinko peilaamassa itseään mereen ja ohuen ohut pitsiharso pilvistä joka peitti taivaan. Sanoin kuvaamatonta!