Tiistaimelontaa

Tiistaina melottiin, kuten tiistaisin kuuluu tehdä.

Tuuli huolehti siitä ettei tullut hiki meloessa, mutta pitkähihaista ei kyllä päällensä tarvinnut. Lähdimme kohti Bodötä, kuten niin usein aikaisemminkin ja aika pian näimme jo ensimmäiset linnunpoikaset. Minä yritin nähdä mitä ihanuuksia nämä olivat, mutta Kippari oli päättänyt bongata ihan eri lintuja. 

Ei nyt niin että vähättelen Kipparia, mutta aika monta kuvaa tästä kyseisestä pariskunnasta löytyy jo tälle kesälle, noista muista ei ensimmäistäkään kunnon otosta. Mutta ovathan kyhmyjoutsenet toki ihania.

Sillä aikaa kuin me keskityimme lintuihin, muut jatkoivat matkaansa. 

Joutsenia oli liikenteessä runsain mitoin. Oletan että pesintä on onnistunut loistavast tänä vuonna, poikueet olivat isoja ihan jokaisella pariskunnalla. 

Nämä söpöliinit vaikuttivat hieman orvoilta välillä, mutta isä olikin muualla "hommissa". Säpsähdin järkyttävään mekkalaan kun herra joutsen päätti antaa kyytiä valkoposkihanhelle. 

Jengi siirtyi näköalapaikalle katsomon puoelle kun iskä rökitti hanhiparkaa. 

Yleisöä kertyi paikalle ihan runsain mitoin, mitä pahaa tuo hanhiparka oli tehnyt on hämärän peitossa, mutta joutsen oli todella kiukkuinen sille. 

Jatkoimme matkaamme kohti Herrötä ja kävimme katselemassa lapsuudenmaisemia. Tosin minä en tunnistanut ensimmäistäkään mökkiä, onneksi vanhempani osasivat kuvista kertoa minkä mökin pihassa olin leikkinyt lapsena. 

Haahkat nauttivat ilta-auringosta eikä niitä vastatuuli tuntunut häiritsevän ollenkaan. Itse huomasin että mela ja kamera oli, pitkästä aikaa, hieman haasteellinen yhdistelmä. Mela kun oli sitä mieltä että sen kuuluu heilua, joko avullani tai tuulivoimalla. 

Tämä herra uiskenteli yksikseen, minneköhän tämän pari oli eksynyt?

On ihan pakko näyttää miten lähellä me oikeasti olemme noita lintuja, silloin kuin ne eivät tahdo olla lähellämme. Kuvan alareunassa siis Arielin nokka

Tälle tuli yhtäkkiä kiire johonkin unohtamaansa tapaamiseen. Tuo ääni kun joutsen lähtee lentoon on aivan käsittämätön. Ja se sadan metrin pikapyrähdys jousten vedenpinnalla. Siinä olisi Bolt kovilla!

Silkkiuikon poikasetkin olivat uiskentelemassa. Pysähdyimme katsomaan jos suostuisivat nousemaan lähempänä Arielia uudestaan pintaan ja isäntä kuulema meinasi saada melastani päähänsä kun vahingossa nousi pintaan hieman turhan lähellä Arielia. 

Poikaset ujostelivat ja painuivat sukelluksiin heti kun huomasivat kameran putken. Tylsiä tyyppejä, olisin mielelläni saanut söpöstelykuvan niistä. 

Tuuli painoi sen verran päälle, että oli pakko keskittyä melomiseen. Pentalan kohalla tuli ajoittain ihan lämpimiä puuskia, olo oli kuin välimerenmaissa iltaisin. 

Kotimatkalla kaivoin vielä kameran esille, ihan vain sen takia että näkisitte miten hurjan kuivaa täällä on. Ai niin, olihan tuo eläinkin tuossa pihassa. Metsäkauriita olemme nähneet useinkin, mutta ovat jääneet kuvaamatta. Tämä herra suostui poseeraamaan hetken minulle. 

Toisella rannallakin oli eläin, mutta sitä ei kauriit kiinnostaneet. Eivätkä melojat. 

18, 6 kilometriä tuli mittariin. 

Vielä on lunta maassa

Kesä on tullut!

Ainakin jos kesän merkki on pääskyset ja melonta. Olin sunnuntaina melontaleski kun mieheni painui Bredanille rakentamaan, tai ainakin viimeistelemään, uutta mukavuuslaitosta. Tullessaan kotiin hän raportoi että laiturit ovat vesillä ja Ariel kaipaa seuraa.

Pakkohan oli sitten tänään lähteä Arielia katsomaan, vaikka yritin kyllä keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille miksi en ehtisi. Tuo kolmeasteinen vesi kun ei välttämättä ole ihan sieltä kaikkein inspiroivimmasta päästä. Mutta koska Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, on ehkä syytä tarttua melaan ennen kuin jäät palaavat!

Aurinko kuitenkin paistoi tänään ja moottoritie oli kuuma, joten eikun melomaan. Varsinkin kun kippari käski ottaa kameran matkaan mukaan, hän lupasi että näen lintuja. Tietysti näkisimme, sehän nyt on selvä asia, näkeehän variksia ihan kotipihassakin! No, vaikka näin sen variksenkin, niin onnistuin kyllä bongaamaan aika paljon muitakin lintuja. 

Ja pääsin toivottamaan tervetulleeksi takaisin myös joutsenpariskuntamme. Nähtäväksi jää mihin tekevät pesänsä, vielä eivät ainakaan sen paikkaa minulle paljastaneet. Vaikka pari muuta pesäntekopuuhissa olevaa näinkin. 

Muitakin "tuttuja" näimme. Yhden mökin pihalta kantautui taas tuttu haukunta, koirat olivat saapuneet saareen. Toinen niistä jaksoi jopa seurata kajakkejamme ihan koko rannan pituudelta. Mahtoi olla hauskaa puuhaa, häntä ainakin heilui siihen malliin!

Jatkoimme lintubongaustamme, koiria näkee kotonakin, ja lajeja todellakin riittii. Silmät kuitenkin etsivät haahkauroksia, ne kun kohta painuvat syvemmille vesille. Ja löytyihän niitäkin.  Vielä jaksoivat parveilla naaraidensa lähettyvillä.

Nokikanatkin olivat yllättävän uteliaita ja sain jopa ihailla niitäkin hetken.  

Melontasää oli aivan loistava, ja kun aurinko lämmitti lähes pilvettömältä taivaalta, eikä ympäriltä kuulunut kuin melojen loiske totesin että kyllä kannatti lähteä vesille. Tuo meriveden tuoksu on kerrassaan huumaava ja korvat lepäävät kun kerrankin on kaukana kaikesta melusaasteesta. Moottorivenekausi on selvästi vasta edessä.

Bodöklobbenilla osa porukasta piti pienen jaloittelutauon, me istuimme kipparin kanssa Arielissa nauttimassa ilta-auringosta. Samalla ihailin saaren taideteoksia. Mikä lie lintu on ollut inspiraation lähteenä? Joutsen?

Kalatiiroilla oli tänään muuten hurja kalaonni, näin useamman lentävän ohitsemme, nokassaan pikkuinen sintti. Toivottavasti myös rannoilla näkyvillä kalastajilla oli onnea matkassa. Ainakin hekin näyttivät nauttivan veden äärellä olemisesta. Ja jos siika tarttuisi onkeen, niin mikä sen loistavampaa?

Ilta-auringon värjätessä veden pronssiseksi kuivasimme Arielin ja pistimme takaisin odottamaan seuraavaa retkeä. Tänään tuli mittariin 11,2 km joka oli ihan riittävän paljon lihaksilleni.

Matkamittariongelmaa

Tiistaina oli tietysti taas retkipäivä.

Tällä kertaa Bredanilta lähti vain yksi porukka, joten luvassa oli hieman lyhyempi reissu. Hyvä niin. Tuuli painoi päälle noin 7 m/s joten merellä olisi siis aaltoja. Päätimme pysyä saarien suojassa, joukossa kun oli myös "ensikertalaisia".

Lähdimme kiertämään "väärään suuntaan" Marenin kautta. Kuinka erilaiset maisevat ovatkaan kun ne näkee väärältä suunnalta. Sen verran tuuli kuitenkin alkoi nostattaa aaltoja ennen Kopplaneita että väylänylityksen ajaksi siirsin kamerani turvaan.

Otimme pienen tauon Högkopplanin ja Träskkopplanin välissä ja halusin ehdottomasti ottaa kuvan linnuista, kun nyt niitä oli tarjolla. 

Kippari sen sijaan oli sitä mieltä että pitäisi tutkia mahtuisiko Ariel työtymään eräästä kapeikosta. Ilmoitin ettei onnistu, kiviä, johon kippari totesi, ei tässä mitään kiviä ole. No, ei sitten. Näin kai harhoja? Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä että ne vedenpinnan yläpuolelle tunkevat kivet edessämme estäisivät Arielia, joten sain tahtoni läpi. Emme jatkaneet siitä kohtaa. Toivon että te ette näe harhoja, se on kovin masentavaa. 

Jatkoimme turvallisesti matkaamme ja jouduimme liikenneruuhkaan. Jopa vesillä joutuu välillä jonottamaan. Tuo silta romahtaa muuten kohta esteeksi, mutta vielä siitä alta pääsee.

Jatkoimme kohti Bodöklobbenia, mutta kukaan ei tahtonut pitää taukoa. Lieneekö tämä pikkuinen hieman häirinnyt rantautumistamme, ainakin poikaselle tuli pikkuinen paniikki kun liuta kajakkeja lähestyi hänen rantaansa. Teimme kuitenkin väylän jonka kautta äiti sai poikasensa turvaan. Me pidimme pienen jaloittelutauon kipparin kanssa, muitten jatkaessa matkaa. Tauosta tuli todella lyhyt kun Kippari muistutti että viimeksi näimme kyyn saaressa. Se oli kieltämättä kuollut, mutta silti. 

 Olen koko kesän mananut nokikanaa joka ei suostu näyttämään poikasiaan. Kolme olen ollut näkevinäni. Kun palasimme Bredanille ja olin jo noussut laituriil katsoin että kaislikossa liikku joku. Odotus palkittiin. Luonnollisesti kamerassa oli "väärä" putki, mutta sainhan minä nähdä ne! Isojahan nuo jo olivat, mutta äiti oli edelleen kovin tarkka lapsositaan.

Bredanilla tulikin sitten isompi ongelma: kaikki muut olivat merkinneet kirjaan matkan pituudeksi 12 km. Meidän matkamittarimme näytti kylläkin 11, vaikka teimme pienen mutkankin. Kipparin päätöksellä pysyn hänen navigaattorinsa lukemissa, vaikkakin hieman harmittaa. Virallinen mitta siis 11 km!

Sataa, sataa, ropisee

Tänään olikin sitten hyvin erilainen melontapäivä. Salossa oli outo sää koko päivän, mutta Espoosta kantautui aurinkohuhuja. Siispä olin toiveikas lähtiessäni matkaan. Turhaan. Kello kuudelta alkoi kaatosade. Olimme juuri ehtineet istahtamaan Arieliin, joten penkki oli mukava ja kuiva. Siinä istuskelimme Bredanilla katsellen miten sadepisarat pomppivat ylös suolaveden pinnalta. Pieniä valkoisia, lähes rakeen näköisiä tippoja tunki siis merenpinnasta hihoihin samalla kun makeavesi huuhteli kaiken muun. Lopputuloksena oli läpimärkä meloja. Olisi ollut hyvä päivä harjoitella eskimokäännöstä, jos siihen olisi sielunpaloa. Päätin siirtää silmälasini aukkopeitteen alle, ei niistä mitään hyötyä nenällä ainakaan ollut. Olo oli kuin Legolandissa: Läpimärkä.

Sade selvästi piristi kaloja, vedenpinnan yläpuolella salamoi pieniä hopeanuolia. Siinä ne pomppivat Arielin ympärillä kuin minikokoiset delfiinit. Hauskoja.

Lähimme kuitenkin matkaan ja sade loppui kuin loppuikin heti kun pääsimme kunnolla merelle. Etenimme kohti Bodöklobbeneita ja aallot katoivat meitä todella tehokkaasti. Välillä oli olo kuin Pendolinossa kun maisema vaihtui aika vauhdikkaasti. Kippari vaan ohjaili ja annoimme aaltojen viedä. Melatonta menoa siis hetkellisesti. Kyllä luonnon voima on uskomaton. Parisensataa kiloa Arielia ei paljon aaltoja haitannut. Siellä me seilasimme aaltojen päällä kuin kaarnalaiva laulussa.

Kopplarna olivat jo todella tuttua maisemaa, niiden välissä oli jo niin rauhallista että uskalsin siirtää lasit takaisin nenälle. Apua niistä ei juurikaan ollut, sen verran täplikkäät olivat sateen jäljiltä. Mutta tutumpi tunne kuitenkin kun olivat nenälläni.

Jatkoimme kohti Pentalaa ja kiersimme sen ennenkuin palasimme Bredanille. Ensimmäistä kertaa tulimme kotirantaan ilman ilta-auringon säteitä. Olipa masentavaa! Jotenkin odotin tuota outoa valoilmiötä.

16 kilometriä tuli mittariin tänä tiistaina. Ihan kiva reissu.

Aallokkoa

Pahasti on blogi kärsinyt kun elän netitöntä elämää. Melat ovat kuitenkin kiltisti heiluneet, vaikka tiistaina olikin ihan kunnon tuuli kun lähdimme melomaan.
Vaikka työvuorot onkin vaihtuneet melontaystävällisiksi pääsin kuitenkin taas myöhässä matkaan ja kipparille lankesi taas kerran kaiken valmiiksi laittaminen.

Saimme hitaamman tiistairyhmistä kiinni jo Bosundissa, siihen reippaammin melovaan ryhmään en edes tuossa tuulessa olisi halunnut, varsinkin kun he olivat menossa aaltoja bongaamaan. Jo Moisöfjärdenillä tuuli painoi ihan kunnolla meitä rantaan ja Suinon salmessa virtaus oli sen verran vauhdikasta ettei tarvinnut meloa, antoi tuulen vaan viedä.

Ryssjeholmsfjärdenillä tuuli taas tarrasi Arieliin ja oli ihan hauskaa meloa kun hieman joutui töitäkin tekemään että Ariel liikkuisi. Bodöklobben oli äkkiä edessämme, mutta siinä vaiheessa oli tuo 12 m/s jo sen verran sekoittanut meren pintaa että aalloille oli tullut valkoiset hiukset päähän. Minulle riitti, en tuntenut minäänlaista tarvetta katsoa pysyykö Ariel pystyssä vai pääsisinkö mahdollisesti uimaan ensimmäistä kertaa tälle kesälle, joten kun tarvittiin seuralaista yhdelle melojalle takaisiin Bredanille ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Kipparille ei jätetty mahdollisuutta protestoida, jos tulen pahoinvoivaksi jo Vuoristoradassa (se ainut ja oikea Linnanmäellä oleva) niin tuo aallokko oli minulle liikaa. Sitäpaitsi olimme vähintäänkin sen 2 minuuttia 15 sekuntia aallokossa, sen verran kestän sitä vuoristorataakin, enkä toista ajokertaa Lintsilläkään kaipaa. Enkä aio koeajaa Ukkoa (siis Linnanmäen versiota) enkä muitakaan hengenvaarallisia laitteita. Tuo oksennusrefleksi kun minulla on hieman herkässä.

Meloimme siis takaisin Bredanille kun taivas alkoi tummua, ehdimme kuitenkin kunnolla pyyhkimään Arielin ja siirtämään hänet turvaan paikalleen ennenkuin sade alkoi.
Matkaa mittariin tuli 10,2, ei siis mikään pitkä matka tälläkään kertaa, mutta eipä ollut ihan normi tiistaimelontasääkään.

Merellä tuulee

Tiistai ja melontapäivä! Kun lämpömittarit ympäri maatamme ovat näyttäneet kuumelukemia pitkin päivää, ainakin jos ne ovat olleet auringossa, niin oli suorastaan loistava päivä lähteä melomaan. Siispä päätin rasvata itseni kunnolla ennenkuin siirtäisin ruhoni auringon grillattavaksi. Mieheni rallatteli "merellä tuulee" kun tuli kotiin, ja tottahan tuo oli. Yllättävää kyllä tuuli oli sen verran viileä että päätin pukea pitkähihaisen pelastusliivien päälle, rannalla oli suorastaan kylmä.

Bredanilla oli, kuten arvata saattaa, lähes tungosta kun kesän ensimmäiset kurssilaisetkin olivat suuntaamassa merelle. Reilu 20 iloista melojaa suuntasivat Bredanilta kohti Bodötä. Emme ehtineet melota kuin parisen kilometriä kun tajusin että pitkähihainen oli liikaa. Vaikka tuuli niin oli kuuma! Siispä pusero pois ja hartiat esille nauttimaan auringosta. Sen verran tuo tuuli kuitenkin vaikutti että avomerelle päästyämme sain huomata attä aallokkoa riitti. Meri antoi kivoja pikku pusuja käsivarsilleni ja Arielin nokka kävi kerta tosiensa jälkeen merenpinnan alapuolella. Se hyppi kuin delfiini aallokossa. Pari vuotta olisin ollut kauhusta jäykkänä, nyt tuo ei pelottanut vaikka tunnustankin että en mitenkään erityisesti nauti kunnon aallokosta.

Koplorna tulivat kuitenkin aika nopeasti vastaan ja pääsimme nauttimaan tyynestä vedestä ja auringosta. Ja bongasin jopa linnun jota ei kävelevä lintukirjani tunnistanut. Eivät kyllä melontakaverinikaan tunnistaneet kyseistä sorsa(?)lintua, joten jätän tunnistamisen ornitologeille. Toivonmukaan edes yksi Canonin kuvista on sen laatuinen että tunnistaminen onnistuu. Lintu oli mustapäinen ja muuten valkoinen, paitsi että selässä oli salmiakkikuvio. Rouvansa(?) oli tylsän ruskea perusankka. Samalla kun kirjoitan tätä ilmoittaa kävelevä Suuri Lintukirja että kyseessä on Isokoskelo
(Mergus merganser). Jos se tuollainen oli, niin eipä ollut sitten rouvansa vieressä. Mikä lie ollut harhahyppy sitten kyseessä.

Valkoposkilla ja silkkiuikuilla oli jo kesän ensimmäiset untuvikot vesillä, uskomattoman söpöä. Pallerot olivat onnettoman pieniä, ajatella että noista kasvaa muutamassa viikossa ihan kunnon lintuja.

Vesikin on palannut mereen ei tarvinnut merenpohjaa ihailla ihan lähietäisyydeltä. Siltojen alta mentiin jo kuin vanhat tekijät ja muistin jopa missä niitä kiviä on, vaikka kipparilla taas oli hieman eriävä mielipide asiasta. Onneksi ne ällöttävät kivet kuitenkin pysyivät meressä eivätkä yrittäneet tunkea kajakkiimme. Pysähdyimme linnusta inspiroituneina salmiakkitauolle ennenkuin jatkoimme kohti Pentalaa. Kiersimme Lilla Pentalan (valitan, saarella ei kartan mukaan ole muuta nimeä, pakkoruotsin opetusta kun on vähennetty niin tuo Lilla sanan kääntäminen on ollut ylivoimaista) ja siitä sitten suuntasimme kotiinpäin.

Vaikka kivet kiltisti pysyivätkin meressä niin meri itse oli muuttanut mielensä pikkupusuista. Ariel jatkoi delfiinileikkiään aalloissa kun ylitimme veneväylää. Mutta kun moottorivene vielä puuttui leikkiin tekemällä omat mahtiaaltonsa oli se Arielille liikaa. Sain aallon suoraan syliini ja koska en ollut kiristänyt aukkopeittoa kunnolla vyötäröltä sain kärsiä. Viileä vesi tosin jäähdytti selkääni ihan kivasti ja merivedellä kurluttelu tekee hyvää nielulle, eikö? Ja onhan se kiva viihdyttää melontakavereitaan kun nousee kajakista. Takapuoleni oli litimärkä ja kippari kysyikin tuliko matkalla hätä. Onneksi oli varavaatteet matkassa mukana, kuten kunnon melojalla on.

Mittariin tuli 13,1 km, mikä tuntui uskomattoman vähältä. Aalloissa melominen on raskaampaa, joten lihakseni olivat sitä mieltä että 20 tuli mittariin.

Sorkkaeläimiä

Aloitimme melontaviikonloppumme viime viikon perjantaina. Kippari oli ollut avustamassa perhemelontakurssilla ja perjantaina oli vuorossa eväsretki lähisaareen. Pitäähän uutta taitoa päästä kokeilemaan. Melojat joutuivatkin ihan tositoimiin sillä vaikka sää oli muuten loistava (kirjaimellisesti aurinko loisti) niin paikoitellen tuuli hieman ja aallokko oli varmaan ensimmäisellä retkellä olevalle ihan riittävän hurja. Hienosti kuitenkin jopa pikkumelojat siitä selvisi vaikka aallot hieman painoivat pois kurssilta aika ajoin. Bodöklobben oli matkamme kohde ja valtasimme koko rannan retkikajakeillamme, tosin ne 3 jotka jo siellä odottelivat mahtuivat kyllä joukkoon. Ihailin rannalta miten vanhempi kera kaverinsa tulivat kilpakaksikolla aaltojen läpi, hyvää tasapainoharjoitusta ellei muuta.

Lapset kokeilivat miten aalloissa pysyy ilman kajakkia eli kävivät uimassa, pääsipä sitten uusi kadidaattimmekin hommiin, retkeen kun lähti Arielin keskireiässä taas kerran. Priimusmaisteri sentään meloi itse. Aikuiset nauttivat eväistään ja kävivät sitten ihailemassa Espoon saaristoa saaren eri puolilta.

Kotiinpäin lähdimme myötätuuleen ja kaikki meni ihan hienosti kunnes kipparini kieltäytyi kuuntelemasta kun sanoin että edessä on kivi. Kyllähän hän sen tiesi mutta luuli että pääsemme yli. Voitte varmaan arvata. Ariel ei kuitenkaan ottanut asiaa henkilökohtaisesti vaan päätti pitää vedet ulkopuolella ja jatkoimme matkaa muutamaa naarmua rikkaampana. Melkein takaisin Bredanilla sitten kaksikkomiehistömme päätti uida taas. Miten tytöt onnistuivat kaatumaan lahdenpoukamassa aallokon jälkeen onkin sitten mysteeri, mutta naureskellen seisoivat pohjalla ja tyhjensivät kajakin ennenkuin jatkoivat matkaa. No, jos nyt oli kaaduttava niin reilumpaa tehdä se sellaisessa paikassa missä yltävät pohjaan ja voivat itse tyhjentää menopelinsä kuin avomerellä.

Lauantaina tytöillä oli valmistavat treenit sunnuntain kisoja varten ja pakkasimme traileriin "pikkuisten" kajakit, isommat melojat kun jo olivat Lahdessa. Toivottavasti naapurinsedällä ei ollut mitään sitä vastaan että traikku seisoi hänen porttinsa ulkopuolella yön yli, sunnuntaiaamuna kun saimme nukkua tunnin pidempään kun ei tarvinnut hakea peräkärryä Bredanilta vaan lähdimme ajamaan kotoota Lahteen.

Lahdessa oli tälle kesälle tyypillinen auringonpaiste joten pääsimme seuraamaan kisoja subtrooppisessa kuumuudessa. Sää taisi olla hieman liikaa lapsillekin sillä viihtyivät paremmin uimarannalla kuin kilpureissaan. Ihan hienosti kisat kuitenkin menivät ja kotimatkalla olikin sitten traileri melkein täynnä. 16 paikkaisessa oli 3 vapaata paikkaa, hieman on kerhon kilpamelojat "lisääntyneet". Auringonpaiste oli tehnyt tehtävänsä päivän aikana, T-paidan kaula-aukon muotoinen, syvä keitetyn ravun punainen ihoväri on viikon trendi. Aurinko rasvan kerroin väitti 20, olisihan tuota 60 ollut kanssa joten se on sitten ollut käytössä sunnuntain jälkeen.

Maanantaimelonnan olimme jo päättäneet jättää väliin kun tyttöjen jakait olivat jo pakattuina traileriin, mutta eihän se sitten kuitenkaan onnistunut. Kuudelta maanantaina huomasimme olevamme taas Bredanilla, tosin pikkuneiti hyppäsi kaverinsa äidin autoon ja lähti leikkimään, mutta isompi neiti lähti melomaan ja Areilin kyydissä olimme mekin. Puolentunnin pikkulenkkin Käringholemenin ympäri, ihan sen verran vaan että sai edes hieman meloa. Ja sitten taas traileriin kajakit, tiistaina kun lasten melontaleiri alkaisi.
Eilen sitten lähdimme viemään tyttöjä Kisakallioon. Ariel luonnollisesti katolla, pitäähän lasten melontavedet testata :)

Lähdimme siis Kisakallion rannasta melomaan. Maikkalanselkä aukeni eteemme ja kun kahvitermos oli matkassa mukana ja kylmäkassissa pakkasesta otettuja vesipulloja niin eikun matkaan. Jatkoimme jokea pitkin jonka nimi on minulle mysteeri: Häntäjoki on paras arvaukseni, mutta ehkäpä joku voisi kertoa minulle oikean nimen? http://www.lohja.fi/karjaanjokilife/Virkistysk%C3%A4ytto/Kartat/Karttaosat/muster_maikkala.htm No, oli joen nimi mikä vaan, sitä pitkin meloimme. (Ja on se koiraihmiselle sopiva Häntäjoki, selvisi taas googlen avulla Pöyryn jostakin raportista) Ja niin on tainnut meloa Avatar filmin animaattoritkin? Aivan uskomattomia lentäviä otuksia näimme, suoraan filmistä joen varrelle eksyneet. Sudenkorennon ruumis ja lähinnä perhosen siivet ja aivan kirkaan sininen. Uskomaton! Ja koska google on paras kaverini: Neidonkorento (urospuolinen sellainen, Calopteryx virgo) ja vielä suhteellisen tavallinen otus. Tai sitten se oli Immenkorento (Calopteryx splendens). Kaikkea sitä meloessaan oppiikin! Ulpukat kukkivat keltaisina pitkin jokea ja välillä näimme sitten, minusta huomattavasti kauniimpaa, isolummetta. Ja sitten myös pohjanlummetta.

Otimme pienen juomatauon, jääpalat kun olivat kivasti lämmenneet osittain vedeksi ja annoimme Arielin liukua pitkin jokea. Nuo jääpullot ovat ihan mukavia sillä vesi pysyy ihanan kylmänä pitkään. Siinä liukuessamme nostin käteni ja osoitin Mackelle seuraavaa ihmettä (herra kun katseli vastarantaa, mitä lie nähnyt ihmeellistä siellä). Joen rannalla, kaislojen välistä pisti pää ulos veteen: valkohäntäkauris oli juomassa. Hetkeksi uppoiduin noihin isoihin, ruskeisiin bambisilmiin ennenkuin neiti päätti että olemme varallisia ja häipyi hurjaa vauhtia takaisin pellolle. Ovatkohan siis Disney-yhtiön animaattoritkin joskus 1930-luvun loppupuolella meloneet kyseistä jokea ja ihmetelleen Bambia?

Heti kauriin jälkeen olikin sitten tuttu haju vastassa ja seuraavat isot ruskeat silmät tuijottamassa. Tosin lehmät eivät olleet mitenkään stressaantuneita Arielista tai meistä. Joivat kaikessa rauhassa ja tuijottivat siinä sivussa meitä. Siinä on eläinlaji joka ei turhia hötkyile. Pitäisi ottaa oppia!
Montakohan eri väriä mahtuu yhdelle pellolle? Vihreiden eri sävyjä satoja, punaisia sävyjä heinissä mielettömät määrät ja keltaista rypsiä (tai onhan mahdollista että se oli rapsi, tosin ei kovin todennäköistä). Ja kaiken väriloiston keskellä sinisä kukkasia pieninä täplinä siellä täällä. Ja joka uskaltaa väittää ettei luontomme on ihmeellinen tarvitsee terapiaa! Samalla kun ihailin väriloisto jokin haukkalaji lähti liitelemään pellon poikki. Mahtavaa!

Pääsimme Musterpyynjärvelle ja ihailin ihania vaaleanpunaisia kukkia, mikä lie ollut ruoholaji. (Pyysin taas apua Googlelta: Vesitatar Persicaria amphibia tai Polygonum amphibium). Nuorimmaisemme olisi ollut haltioissaan, ihana vaaleanpunainen väri. Kahvihammasta alkoi jo kolottaa ikävästi joten aloimme tähyillä kahvitaukopaikkaa. Löysin pienen hiekkarannan, mutta se oli lintujen valtaama. Jatkoimme siis Härkäjokea pitkin. Positiivisena piirteenä voidaan pitää joen yli roikkuvia puita jotka varjostivat ihan mukavasti, mutta kun runkoja oli joessakin ihan kiitettävä määrä ei se ihan yhtä kiva joki kuitenkaan ollut. Ja joentörmät sen verran jyrkät ettei taukopaikkaa oikein löytynyt. Jatkoimme matkaa kunnes vanha "ykköstie" tuli vastaan ja lähdimme takaisin hiekkarannalleni.

Vaikka hiekka näkyikin hienosti niin jo jalan laskeminen Arielista paljasti totuuden: mutaa. Vajosin polviini saakka liejuun, kun pääsin vedestä rannalle oli jalkani mukavan harmaa ja melontakenkäni paksun mudan peitossa. No, eipä tarvitse lähteä kauneushoitolaan, ilmoitti mieheni, ihan ilmaiseksi saimme mutakylvyn. Joimme kahvia ja söimme eväämme ja katselimme lintuja. Samaan rantaan päätti sitten eksyä nelihenkinen perhe jotka olivat kanooteilla liikenteessä. Se siitä retkirauhasta. Olimme hetki sitten ohittaneet perheen joka pitivät taukoa joenvarressa mutta koska järvellä kävi pikkuinen aallokko eivät melojien voimat/taidot riittäneet järven ylitykseen. Siispä pitivät uuden tauon. Me taas puolestamme päätimme jatkaa matkaa kun en oikein viitsinyt puuteroida nenääni seurassa. Huuhtasimme kengät ja jalat kajakista käsin ja lähdimme melomaan takaisin kohti Häntäjokea.

Tuuli viilensi mukavasti mutta tunsin miten aurinko porptti armottomana taivaalta. Onneksi olin rasvannut itseni kunnolla ja kun kastelin myssyni niin aivotkin pysyivät mukavan viielän oloisina. Juuri ennen Kisakalliota tuuli yltyi jo sen verran että järvellä oli purjelauta ja optimistijolla purjeet kauniisti pulleina. Vastatuuleen meloimme sitten loppumatkan, tosin ei se tuuli kovasti hanttiin pistänyt. Sen verran että joutui melomaan eikä tarvinnut pelkästään ihailla maisemia.
Sitten olikin taas aika nostaa Ariel katolle ja kun kuulin tyttäreni äänen toteavan: "mitä, vieläkö äiti ja iskä roikkuvat täällä" niin tiesin että olisi aika lähteä kotiin hoitamaan eläintarhaa ja antaa lasten nauttia leiristään.