Meduusan verkossa

Tauon jälkeen pääsimme taas vesille.

Syksy oli selvästi tullut ja Bredanin laiturit taas kerran vedessä, eivät rannalla. Onneksi nuo ahkerat talkoolaiset olivat saaneet hiekkapolut sellaisiksi että kuivin tossuin pääsi laiturille ja siitä kajakkiin. Siitäkin huomasi syksyn saapuneen, että meitä lähtiöitä ei juurikaan ollut Bredanilla. Saimme ihan ikioman ohjaajan retkellemme. 

Koska vettä oli taas meressä runsaasti, olivat kivetkin sukeltaneet syvemmälle. Ja rannoilla oli todellakin syksy nähtävissä. Puut olivat vaihtamassa keltaiseen asuun, vihreänkeltaisia eri sävyjä oli nähtävissä runsaasti. Onkohan se syksyn muotiväri kun sitä niin paljon oli näkyvissä?  

Jos luonto oli vaihtanut ulkoasunsa uuteen niin näkyi vesillä joitakin tuttujakin. "Rumat" ovat selvästi kasvaneet mutta yllättävän pieniä ne vielä olivat. Viime syksynä olivat minusta huomattavasti isompia tässä vaiheessa. Seuraavatkohan nuo nyt kauniisti neuvolakäyriä?

Ihan ensimmäiseksi lähdimme katsomaan Kotilahtea. Emme ole käyneet siellä Arielin kanssa, ja kun vesi oli korkealla ja kaislikko kuivumassa päätimme yrittää. Ihan hieman haastavaa se oli, mutta läpi päästiin.

Muuttolinnut eivät vielä olleet paikalla, mutta jo kaislikon väriloisto oli näkemisen arvoista. Ja se luonnon rauha. Keskellä suurkaupunkia voi istua ja kuunnella hiljaisuutta. Melkein pystyi kuulemaan ohi liitäneen perhosen siiven lyönnit. 

Jatkoimme kohti Bylandetia ja nautin Arielin keinuessa syysaalloilla. Aika hyvin meri keinutti enkä uskaltanut ottaa kameraa esille. Aivan ihania kuvia olisi saanut, mikäli kamera olisi jäänyt henkiin, kivillä levänneistä linnuista. Syksyn väriloistoa, kiviin törmäävät aallot, vesipisarat joihin aurinko taittuu ja kaiken keskellä lokki. Ette usko miten mielettömän kaunis ihan perinteinen kalalokki voikaan olla. Mutta pakko on pitää järki kädessä tuon kameran kanssa. Sitäpaitsi minulla oli "väärä" objektiivi mukana. Olin ihan tietystä syystä varustautunut tällä kertaa "lyhyellä" putkella. Jospa vaikka...

Pääsimme kokeilemaan limbotaitojamme kun alitimme ensimmäisen sillan. Siitä vielä mentiin ihan hyvin, joskin minua hirvitti. Inhoan noita matalia siltoja. Pelkään lyöväni pääni niihin.

Kannatti kuitenkin limboilla sillä onnistuimme näkemään lisää lintuja. Tosin täällä eivät aallot keinuttaneet eivätkä vesipisaroista taittuvat auringon säteet muodostaneet spektrejä lintujen ympärille. Mutta onhan nuo kyhmyt vaan kauniita.

Seuraava silta tuli sitten vastaan Hirsalasundetin kohdalla. Nielaisin syvään ja ilmoitin kipparille että hän ei voi olla tosissaan. Tuostako? "Ei hätää, keskellä on tyhjää, voit hengästää siinä" Juu, keskelle saakka menikin ihan hyvin. Hengähdin ja jatkoimme. Mitä sitten tapahtui on hieman epäselvää, mutta metallipalkki ja pääni ottivat mittaa toisistaan. Aika paljon ruostehiukkasia tippuili aukkopeitteeni päälle, joten tutui siltä että kuitenkin pääsin voittajana tuosta alta. 

Vielä yksi silta alitettavana mutta äskeisen jälkeen tätä nyt ei voinut edes alittamiseksi kutsua.

Huokasin syvään ja päätin taas keskittyä luonnon kauneuteen. Ja siinähän riitti ihmettelemistä. Voi kunpa kameran linssin läpi voisi saada tallentumaan se järjetön valon ja varjojen leikki joka saa värit kertakaikkiaan räjähtämään verkkokalvolla uskomattomaan ilotulitukseen kun aurinko yhtäkkiä valaisee jonkun kohdan. Yksikään kaleidoskooppi ei pysty tätä toistamaan. 

Tuossa Tavastenin kohdalla sitten osoittautui hyväksi ratkaisuksi pitää se lyhyempi putki mukana. Melapostina Canoni siirtyi kipparin käyttöön, siinä vaiheessa kun minä ne näin, ne olivat jo takanani. Mutta niitä oli, hurjat määrät. Kuten olin olettanutkin. Meduusojen tanssi on lumoavaa. Mitä musiikkia nuo polttiaseläimet sitten kuulevatkaan, se mahtaa olla kaunista. Siellä ne virtauksessa aukenivat ja sulkeutuivat ja aina välillä levittäytyivät täyteen loistoonsa Arielin viereen. 

Olisin voinut jäädä ihailemaan tuota vedenalaista balettia vaikka loppupäiväksi. Aivan käsittämätöntä miten tuo limapussi pystyy hallitsemaan liikkeitään pelkästään supistamalla ja laajentamalla uimakelloaan. Käymmtämäällä hyäkseen veden purkautumisesta syntyvää voimaa. Ja virtauksia. Olisinpa pyytänyt kipparia videoimaan tuota tanssia. 

Koska tuo tanssi oli niin kaunista sain tahtoni läpi emmekä kiertäneet Tavastenia vaan palasimme vielä ihmettelemään tanssia kerran ennenkuin hissukseen lähdimme kotiinpäin. 

Sen verran tuo tälli tuntui että lepuutin silmiäni ja annoin kipparin toimia silminä. Ja tajusin että tein loistavan ratkaisun. Kun sulkee silmänsä antaa vallan muille aisteille.

Aallot löivät lähirantoihin ja kaislikossa tuuli lauloi mitä ihmeellisimpiä lauluja. Ja meri tuoksui. Vielä ei ollut se mädäntyvän kaislikon haju vallannut tilaa vaan raikas suolainen syysilma hiveli nenän hajureseptoreita. Ei sitäkään voi kuvailla miltä täysin hajuton meri-ilma tuoksuu. Se maistuu suussa ja tyhjentää jokaisen pienimmänkin poskiontelon kolkan sinne kertyneistä nokihiukkasista.Olo on kertakaikkiaan puhdistunut kun antaa tuon suolaisen kostean ilman virrata keuhkoihin.

Bredanilla kahta matkamittaria verrattiin keskenään ja taas kerran kipparin mittari näytti vähemmän. pitäsiköhän se kalibroida? Niin tai näin, 25 km lisää merkattiin Arielin matkapäiväkirjaan.

Punainen lehmä

Koska tiistaimelonnat ovat loppuneet niin lauantaimelonnat ovat alkaneet. Siispä raahaduimme Bredanilla aamutuimaan ihailemaan auringonpaistetta. Yllättävän vähän oli melojia paikalla kun ottaa huomioon loistavan sään. Ei näitä kauniita syyspäiviä varmaan loputtomiin riitä?

Lähdimme Bredanilta taas kerran kohta Torr Lövötä. Tutut maisemat liukuivat ohi ja saari oli alta aikayksikön vastassamme. Muut jäivät pitämään pientä taukoa, mutta kun olin hetken ihaillut meduusaa olimme Arielin kanssa vakaasti sitä mieltä että tällä säällä pitää liikkua. Se Kytö oli vielä saavuttamatta, joten erkanimme porukasta ja jatkoimme kohti tuota "kaukaista saarta".

Vaikka lähtiessä olikin ollut kylmä sain aika äkkiä huomata että kyllä se aurinko vielä lämmittää. Riisuin ihkauudet neopreeni hanskani koska olin läkähtyä. Huono päätös. Olen koko kesän käyttänyt hanskoja, joten melominen ilman hanskoja ei ollut ihan järkevää. Nyt peukalossa komeilee puhjennut rakko. Ja kun vielä päätin että vesi on vanhin voitehista sain huomata että joku meloja ennen minuakin on keksinyt miltä suola(vesi) tuntuu haavoissa. Jokainen kipureseptorini sormessa lähetti pikaviestejä kipukeskukseen. Onneksi tuo tunne on aika paikallinen eikä sen kummalisempaa kipua. Mutta suola ja haavat eivät siis kuulu yhteen. Olisi pitänyt uskoa että haavoihin ei suolaa kannata hieroa. Ainakaan omiinsa.

Torr Lövön etelärannalle oli pystytetty jonkinlainen verkkoseinä jonka takana pyssymiehet olivat piilosilla. Aikuiset miehet selvästi leikkisällä mielellä. Vesille oli laskettu myös parvi kumiankkoja. Olivatkohan menossa uimaan kun olivat leikkineet sotaa tarpeeksi kauan? Emme jääneet ihmettelemään noita murhahimoisia herroja vaan jatkoimme matkaamme kohti majakkaa.

Meloimme siis kohti Inre Notgrundetin majakkaa, samalla varoen purjeveneitä, luoja tietää monesko- ja mikä lie-regatta osui reitillemme. Olikohan Muumipappakin mennyt tuosta joskus ohi? Tuoltakin majakanvartija oli kateissa, eikä lamppukaan ollut päällä. Pujoittelimme kohti  Knapperskärta ja saavuimme vihoinkin Kytöhön. Siinä se oli, saari joka vielä viime vuonna tuntui olevan niin hurjan kaukana! Pidimme pienen kahvitauon ja ihmettelimme armeijan rakennustaitoa. Miksi parakki pitää rakentaa puoliksi meren päälle?

Jatkoimme matkaa kohti seuraavaa näkyvissä olevaa saarta, tai isompaa kiveä, jotakin jonka nimi mukana olleessa kartassa oli Röda kon. Siis oikeasti, punaisen värin vielä ymmärsin, sen verran kauniin punaista graniittia tuo oli, mutta lehmä? En siis mitenkään saanut tuosta kivenmöhkäleestä lehmää ja minun mielikuvitukseni on sentään suhteellisen vilkas. En kyllä saanut siitä mitään muutakaan nisäkästä, tai edes tunnistettavaa esinettä. Voihan toki olla että joku suomenkarjalehmä on ollut eksyneenä tuonne saareen, mutta en oikein usko. Sen verran pitkän matkan olisi ammu nimittäin joutunut uimaan siinä tapauksessa. Valkoisia lintuja tuonne sentään oli lentänyt ja paljon. Lokinpoikaset ovat jo lähes aikuisten kokoisia eikä väritykään kovin paljon eroa aikuisen loistavan valkoisesta. Ohittaessamme tuon punaisen naarasnaudan saimme kunnon saattueen kun valkoinen ilmapataljoona nousi siivilleen. Aika mahtavan kokoisia nuo tavalliset kalalokitkin ovat oikeastaan. Kotona olevassa kartassa tuo nautakivi on Rödgrundet. Joku muukaan ei siis tunnistanut tuota kiveä lehmäksi ja se joku sai naputella saarien nimet karttaan.

Högholmenin (ei siis Korkeasaaren, sinnekin pitäisi ehtiä taas ihmettelemään kissoja. Kissojen yökin oli ja meni) ohi jatkoimme kohti Hirsalan siltaa. Pakkohan sen ali oli mennä, ihan periaatteesta. Pakaralihakseni alkoivat pikkuhiljaa valittaa hapenpuutetta oltuaan painettua kasaan useita tunteja, joten ilmoitin kipparille että on jaloittelutauon paikka. Pysähdyimme Småholmarneiden kohdalla yhteen saareen. Luoja kuinka pehmeää tuo sammal oikeasti oli. Siihen upposi! Ja ne sienet! Tuli isiä ikävä. Löysin kangasrouskuja ja paljon. Mutta, mutta, isin kuolemattomat sanat: älä poimi ellet ole 100% varma. Mitä enemmän niitä kankaisia katselin, sitä epävarmempi olin. Google, paras ystäväni, ei tietenkään ollut mukana. Oli tuolla myös haaparouskuja, joskaan ei yhtä paljon kuin kangaskavereita. Ja keltahaarakkaat olivat nousseet iloisen oranssinkeltaisina. Ne sentään tunnistin, mutta olivat ihan onnettoman pieniä. Tai sitten olivat kavalia haarakkaita, mistä noista tietää. Tosin isi ei ole koskaan poiminut haarakkaita, joten eipä tehnyt mieleni niitä kerätä. Mustarouskujakin tuolla oli, ne kun taas taitavat olla sallittujen listalla. Mutta, kuten sanottu, kun isi ei ole matkassa tyydyn kanttarelleihin ja suppiloihin. Niitä ei kuitenkaan löytynyt. "Har du sett herr Kantarell" tuli kuitenkin lauleskeltua siinä kiertäessäni saarta. No, istumalihakseni saivat hetkeksi painoni pois päältään eikä painehaavariski ollut mitenkään varteenotettava kun jatkoimme matkaa.

Kajakuksen laiturista oli lähdössä kaksi kaksikkoa, emme olleet ainoat jotka olimme tajuneet tämän loistavan melontasään. Tuolla Medvastön kohdalla kaislat olivat käsittämättömän korkeita. Ja kun merenpinta vielä oli aivan peilikirkas ja tyyni niin ne kasvoivat kaksinkertaisiksi. Pilviäkin pysyi ihailemaan kun katseli eteensä, en ole varmaan koskaan nähnyt merta tällaisena. Kivet tosin hieman hirvitti, ne siis jotka mahdollisesti olivat heti pinnan alla, pieninkään väre ei nimittäin auttanut paljastamaan missä ne mahdollisesti lymysivät. No, eipä Arielkaan niitä löytänyt.

Päästyämme turvallisesti Medvastön toiselle puolelle tuli eteen päivän enesimmäinen kunnon este: kyhmyjoutsenpariskunta kera viiden ruman aikanpoikasen. Ja perheellä oli sama kurssi kuin meillä. Niin kauniita kuin nuo ovatkin en todellakaan halua niitä Arieliin istumaan. Enkä edes kovin lähelle Arielia. Ymmärtääkseni nuo voivat olla aikas riidanhaluisia jos tuntevat olonsa uhatuksi. Poikaset olivat jo lähes vanhempiensa kokoisia mutta edelleen aivan harmaita. Hidastimme vauhtiamme, mutta herra Joutsen päätti olla herrasmies ja käänsi perheensä takaisin kohti Medvastötä.

Vaikka olimmekin meloneet rauhallisesti ja pitäneet taukoja alkoi maitohappo kuitenkin kertyä lihassoluihin ja olin oikeasti iloinen kun kaunis kotikaupunkimme tuli näköpiiriin. Oikaisimme Stor- ja Lill Pentalan välistä takaisin Suvisaaristoon.

Tiemme uuden ennätyksemme, tämä oli kaikkien aikojen pisin reissumme: 31,5 km

Vaaleanpunaista ja purppuraa

Tiistai ja melontaa. Ja lomatkin on lomailtu, joten moottoritietäkin tuli ihmeteltyä.

Bredanilla oli hurjasti iloisia melojia lähössä reissuun, joten erkanimme heti "pitkämatkalaisiksi". Lähdimme melomaan Pentalan rantaa pitkin kohti Herrötä. Sää oli loistava, pieni tuulevire piti ihon viileänä ja aurinko huolehti siitä että olo oli kesäinen.

Juuri ennen Lilla ja Stora Herrön välistä salmea pidimme juomatauon. Ja varmaan ensimmäsitä kertaa sitten opiskeluaikojen näin korvamaneetteja! Kymmeniä pieniä maneetteja liukuivat vedenpinnan alla ja esittelivät vaaleanpunaisia C kirjaimiaan. Kyllä luontomme on täynnä mitä kummallisimpia ja toineen toistaan kauniimpia ihmeitä! Hetken ehdimme katselemaan meduusojen tanssia. Siellä nuo läpinäkyvät kaunokaiset pyörivät ja suurenivat ja pienenivät kun lipuivat ympärillämme. Vaaleanpunaiset Ct tanssivat silmiemme edessä ja ympärillä lillui läpinäkyvää geeliä. Voi kunpa noita voisi pitää kotona valaistussa akvaarioissa. Niin uskomattoman kauniita, varsinaisia satuolentoja. Jopa otusten nimi on jotenkin maaginen: Aurelia aurita

Kierrettyämme Herrön jatkoimme Herröklobbenin, Kaparklobbenin, Kaprenin ja Rövarenin ohi. Ulapalla olikin sitten kunnon ristiaallokkoa. Onneksi oli aukkopeite paikallaan sillä meri ei tyytynyt antamaan pientä pusua vaan vaatimalla vaati päästä halamaan kunnolla. Syliinhän siinä sitten lopulta tultiin. Aukkopeitteen päälle kehittyi pienempi meri jota en ihan hetkessä ehtinyt häätämään, sen verran aallot keinuttivat. Voi kunpa siinä olisi ollut oma pikku meduusa minulle, tosin eipä sitäkään olisi ehtinyt ihmettelemään. Meri kiersi kun vatsatautisen masu. Eivät tienneet aalllot minne olivat menossa vai olivatkohan jo mahdollisesti tulossa. Ariel ei kuitenkaan ollut mitenkään tilanteesta stressaantunut, puski onnellisena kuin Pikku-Veturi eteenpäin ja keinui välillä aallon huipulla, välillä laaksossa. Aikamoista vuoristorataa kun katseli melontakavereita. Milloin istuivat meressä mela kädessään, milloin kajakeissaan. Kajakit kun hävisivät tehokkaasti aaltojen väliin.

Joulu on selvästi muuten tulossa. Lumiukko oli mennyt uimaan ja jakautunut palloiksi matkan varrella. Tai sitten jättiläiset leikkivät lumisotaa. Meressä kellui kolme jättikokoista lumipalloa. Onhan se tietysti mahdollista että nuo olivat tylsiä valkoisia poijuja, mutta miksi niitä olisi kolme keskellä merta? Kyllä tuo lumiukko on todennäköisempää. Ehdottomasti. Kun joulukin on tulossa!

Pääsimme ennenpitkään Långgrunetin taakse piiloon aallokkoa ja otimme rauhallisemmin että ehdin ihmettelemään lintuja. Maihinnousu olisi ollut taas sallituua kun elokuu tuli, mutta jotenkin tuo lokkien, valkoposkihanhien ja joutsenien valtaama luoto nyt ei oikein inspiroinut, en usko että edes kumisaappaat jalassa olisin tuonne tahtonut. Sen sijaan linnut olivat ihania. Lokinpoikaset olivat jo aika isoja, mutta edelleen aivan kirjavia. Jotenkin tuli Legenda Suojelijoista elokuva mieleeni kun poikaset lentelivät ympärillämme. Kävimme sen aikoinaan tyttöjen kanssa katsomassa 3D:nä (makupala täältä). Valkoposkihanhien poikaset olivat jo lähes aikuisten näköisiä, mutta joutsenpariskunnalla oli minusta aika pieni poikanen. Ja yksi ainut. Tosin nuo vanhemmat eivät kyllä olleet ihan fiksuja. Painuivat molemmat karkuun kun Ariel lähestyi ja jättivät pikkuisen pärjäämään yksin saaresta heidän peräänsä vesille. Voi pientä. Ensi se kompuroi hiekalla ja sitten ui minkä räpylöistä lähti kun yritii ehtiä vanhempiensa matkaan. Oli kuin pienenpieni siipiratasalus kun jalat meloivat molemmin puolin pientä ruumista. Olisin tuonkin voinut adoptoida ja tuoda kotiini jos olisi sallittua.

Meloimme Tvihjälpin ohi kohti Bredania. Ilta-aurinko melkein petti minut. Hamnkopplanin kohdalla aurinko päätti päättää retkensä ja mennä pilven taakse piiloon, mutta Bredvikenin avautuessa silmiemme eteen se päivänsäde viimeinen piti huolen siitä että tunsin itseni tervetulleeksi kotiin. Säteet värjäsivät pilvet vaalean purppuralla. Kaikkien ihmeien lisäksi pääsin siis vielä ihmettelemään iltataivastakin.
Alan muuten kohta kuulkaas kyllästyä näihin tasalukuihin: 17 km