Pölyt pois

Pääsiäistä on vietetty loistavassa säässä. Ja sehän tiesi sitä että Kippari heräsi henkiin!

Ariel oli saatava vesille ihan väkisin, joten eilen kävimme sitten pyhkimässä pölyt Arielista ja nostimme sen samalla mereen. Ikävä kyllä, Canoan laiturit eivät vielä ole paikoillaan, joten Kippari joutui hyppäämään kyytiin. Minä ja Canon nousimme kyytiin rannalta, en halunut kastella jalkojani. Kippari näppäränä miehenä sitten "hyppäsi" kyytiin laiturilta joka oli jossakin yläilmoissa. 

Koska edellisestä melontareissusta on nelisen kuukautta aikaa, ilmoitin että melomme hitaasti, lyhyen lenkin. Ja kuvaamme jokaisen kohdalle osuvan linnun, en ole merilintuja nähnyt pitkään aikaan. Siispä pidimme ensimmäisen kuvaustauon noin 15 m. rannasta kun nokikana oli kävelyllä kaislikossa. 

Nämä silkkiuikot pitivät tiukan neuvottelun jostakin merilevä palasesta. En tiedä suunnittelivatko pesän tapetointia vai mikä oli ongelman nimi, mutta neuvotteltiin todella kovaäänisesti. 

Välillä noustiin ihan pystyyn kun oli niin tärkeä asia. 

Ja kuten totesin, jokainen lintu oli kuvattava. Myös naurulokki. Mittarissa oli varmaan jo puoli kilometriä tässä vaiheessa, Kipparilta alkoi huumori loppua näihin valokuvaustaukoihin.

Sää oli loistava, joten tietysti ymmärrän että hän olisi ollut melontatuulella, mutta aina ei voi voittaa. Sitäpaitsi olen melko varma siitä ettei minulla ole kuvia naurulokeista. Ainakaan kovin montaa. 

Kalakokitkin olivat ihmeellisiä, meriharakat taustalla eivät niinkään kiinnostavia. Kippari nyt kuitenkin oli sitä mieltä että Moisö olisi kierrettävä, joten jatkoimme melomista, näin tyynellä säällä ei aallokkokaan kuljeta. 

Linnut olivat selvästikin vielä hieman aralla tuulella, kovin lähelle eivät päästäneet kuvaamaan vaan lähtivät heti lentoon. Oletan että tämä pariskunta on telkkiä. 

Hartioissa kyllä tuntui ettei ollut hetkeen melonnut, mutta teki tuo hyvääkin, oikein tunsi miten veri lähti kiertämään niskaan ja sieltä ylöspäin. 

Kuvasin minä sen meriharakankin. Onhan se aika suloinen. 

Kaislikko on vielä sen verran ruskeaa, eikä uutta vielä näy, että lintuja oli helppo havaita kaislikosta. 

Tukkasotkia oli enemmänkin liikenteessä, tässä naaras

Ja herrakin uiskenteli lähettyvillä.

Nämä lentoretkellä olevat ovat huomattavasti hankalampi tunnistaa, mutta olisiko kyseessä isokoskelopariskunta?

Kiersimme Matasaaren ja menimme katsomaan parikin lintubongauspaikkaa. Kaitviken oli ihmeen hiljainen. Silkkiuikku kuitenkin usikenteli edessämme Varlaxvikenissä

Kiertelimme ja kaartelimme, etsien lintuja. Ja yhtäkkiä muistin että voihan niitä rantoja ihailla muutenkin. En yhtään ihmettele mistä satusedät aikoinaan ovat saaneet inspiraationsa. Katsokaa nyt miten tämäkinpuusetä yrittää saada kiinni jotakin vedestä.

Vaikka alkureissusta sanoin Kipparille ettei tarvitse kuvata joutsenia, niitä ehtii kuvailemaan, niin kun tämä tyyppi tuli poseeraamaan Arielin nokan eteen oli sitten pakko taas avata aukkopeite ja nostaa Canon esille.

Valitin Kipparille etten saa nähdä haahkoja kun en suotu avovesille, saan tyytyä isokoskeloihin.

Ja nekin painuivat pakoon kun lähestyimme.

Koska Kippari tietää että haluan kuvia niistä lempilinnuistani, niin meloimme sitten ihan pikkuisen ulospäin. Minä tietysti urputtaen etten tahdo veneiden tekemiin aaltoihin, vesi on kylmää. Mutta sain kuin sainkin nähdä haahkani.

On tuo koiras vaan niin kaunis. 

Eivät nuo sinisorsatkaan rumia ole, niitä vaan tulee nähtyä niin usein ettei ehkä arvosta niiden kauneutta. Tosin, usein noita joutseniakin ui vastaan, enkä niihin kyllästy. 

Tälle tyypille nousi sarvet otsaan kun lähestyimme. En ymmärrä miksi. Äkkiäkö tuo häviää näköpiiristä kun sukeltaa.

Kuten kuvasta näkyy, meri oli todella rauhallinen, eikä veneliikennekään ollut häiritsevää, vaikka muutama aallokon tekijä olikin häirtsemässä muuten todella hiljaista luontoa. Ympärillä täydellisen sininen meri, raikas suolantuoksun kyllästymä ilma ja aurinko joka lämmittää poskia. Ja pään yläpuolella lentää lintuparvia. Voikohan mikään olla tämän kauniimpaa?

Telkkäpariskunta oli kyllä helpompi tunnistaa vedessä kuin ilmassa.

Vaikka inhoankin kivikkoja, oli iahn pakko jäädä hetkeksi ihailemaan tätä balettia. Kippari huolehti ettemme ottaneet pohjakosketusta ja minä kuvasin.

Kunnes tajusin että ympärillä oli kiviä. Sitten alkoi hirvittää.

Mittariin tuli 13,4 km. Sää olisi kyllä sallinut pidemmänkin retken, mutta koska taukojen pitäminen tuntui aika haasteelliselta kun en halunut kastella jalkojani päätimme palata kotirantaan. Kippari hyppäsi näppärästi laiturille ja veti sitten Arielin rannalle. 

Syksyä ilmassa

Aamulla oli hieman pilvistä, mutta sehän ei estä melomasta.

Siispä Kippari pakkasi autoon kamppeet ja lähdimme ihailemaan Bredania. Suuntana Medvastö koska tuuli vasta harkitsi jaksaisiko puhaltaa vaiko ei. 

Emme kyllä ehtineet juurikaan melomaan ennen kuin pääsin ihailemaan hurjaa taitolentoesitystä. Siinä olisivat Jas Gripen lentäjät olleet kateellisia, siipi vedenpintaan ja takaisin taivaalle. 

Uskalsin pitää kameraakin esillä kun merenpinta oli taas lähes peilityyni ja kuvaan taisi osua lapasotka pariskunta. 

Ja oli niillä pari kaveriakin matkassa mukana. Hassua miten joskus voi samaan kuvaan osua montakin lajia. 

Nyt pitäisi sitten opiskella miltä nämä linnut näyttävät lennossa. Käsittämätöntä miten erilaiseksi linnut muuttuvat lennossa.

Enhän minä ehtinyt melomaan kun oli ihan pakko ihmetellä näitä lentoesityksiä.

Medavastö oli yllättävän nopeasti edessämme, tuskin ehdin edes melomaan, johtuisikohan osittain siitä että Kippari meloi ja minä kuvasin? Kunhan vielä saisin herran tajuamaan että kun Canon on käsissäni pitäisi Arielin olla paikallaan, kainuva Ariel ja liikkuvat linnut eivät ole se paras mahdollinen yhdistelmä kun yrittää saada siedettävän tarkkoja kuvia aikaiseksi. Tosin keskinopeutemme laskisi katastrofaalisesti jos toimisimme näin. 5 vetoa, kuvaustauko, 3 vetoa, uusi lintubongaus...

Lainasimme Kajakuksen laitureita, kiitos siitä, ja jaloittelimme hetken. Kevätauringon lämmittäessä päätin riisua takkini ja jatkaa melontaa ilma pitkiä hihoja. Kevätaurinko on muutenkin herättämässä luontoa henkiin oikein vauhdikkaasti, nyt kaislikkokin on jo vihreänä. 

Päätös sekin, olisihan se pitänyt muistaa että aurinko on leikkisä ja tuulet siirtelevät pilviä helpommin kuin minä verhoja kotona. Kun pääsimme Medvastön toiselle puolelle oli näky kuin loppusyksystä. Tuuli puhalsi, sumu peitti saaret ja merenpinta oli levoton. Päätin siirtää kameran pussinsa ja pukea takin päälle.

Jatkoimme melontaa pineten vaahtopäiden seassa samalla kun tuuli jäähdytti mukavasti. Ellen olisi kotona katsonut kalenterista valkovuokonkuvaa olisin voinut vannoa että oli lokakuu. Mikä reissu: lähtö toukokuussa, paluu lokakuussa ja kaikki parissa tunnissa. Kyllä Suomen kesä on todella lyhyt ja vähäluminen! 

Onnistuin Herröön paikkeilla bongaamaan rantasipin. Heti kun te tunnistitte linnun niin niitä alkoi näkyä joka puolella. 

Näimme myös tällaisen pariskunnan. Telkkiä? Kippari ainakin epäili niin kun meloimme ohi, kun sai kuvan nenänsä eteen ei mennyt vannomaan että oikeasti olisi telkkiä. Sellaisina nyt kuitenkin kuvasin ne. Saisinko taas kerran hieman apua?

Väylän ylityksen jälkeen olimme siis taas rauhallisilla vesillä ja pujahdimme Stora ja Lilla Herrön välistä kohti Bredania. Vettä oli juuri riittävästi, vaikka hieman epäilin pääsisikö Ariel siitä.

Sumua riitti, mutta onneksi se ei kuitenkaan estänyt lintubongailua. Mutta hieman outo tuo sumuinen maisema kyllä oli. Odotin jotenkin että kuikka vielä huutaisi, maisema oli juuri sellainen kummitusmainen. 

Päätin kuvata pari tiiraakin, ovatko nämä nyt sitten kalatiiroja? Yritin eilen opiskella kala- ja lapitiiran eroja, mutta täytyy tunnustaa etten kyllä oikein silti osaa sanoa kumpi on kyseessä. Mutta jos olemme kehä III eteläpuolella niin eihän kyseessä voi olla lapintiira. Eihän? Kuva kuitenkin hieman yllätti minut kotona. Oletan kuvanneeni haahkaemoa, mutta kotona olin jo unohtanut koko asian ja jäin ihmettelemään tiiroja. Emoista puheen ollen, joutsenpesiä oli jo hurjasti, viikossa tapahtuu ihmeitä myös asuntomarkkinoilla.

Nuo haahkat ovat aika suoloisia myös sumun keskellä, epäilen että alkaa olla viimeiset kerrat kun saan ihaille haahkoja valkoisessa muodossa. Saa taas odotella ensi kevättä...

Lintubongailu jatkui, hieman huonolla menestyksellä, tätäkään en tunnistanut, eikä Kippari nähnyt sitä. Kuka tunnistaa? Alan epäillä että minun pitää tehdä itselleni samanlainen laminoitu lehtinen jonka näin kaverilla. Eihän tästä tule mitään kun en tiedä mitä kuvaan!

Taivas oli tasaisen hermaa kun jatkoimme kohti Bredania, ilmoitin Kipparille että ukkonen on heräilemässä. Olin aivan oikeassa sillä illalla salamoi pienen hetken, ennen sitä meillä oli pieni ukkonen olohuoneessa kun katsoin jääkiekkoa. No, pronssiottelu on hieno saavutus sekin. 

Maretissa kuuntelin ruohonleikkurin hurinaa, mutta täytyy tunnustaa että vastaniitetyn nurmen tuoksu joka sekoittuu suolaiseen meri-ilmaan tuo kyllä niin kesäisen olon kun olla ja voi. Säästä viis!

Hanhetkin ovat jo sankoin joukoin saarilla, tällä kertaa valkoposkihanhi saa edustaa heitä. Voisiko joku muuten selittää minulle miksi valkoposkella on valkoinen pää kun taas kanadalaisella versiolla on valkoinen poski? Miksi näiden nimien pitää olla niin harhaanjohtavia?

Kuten tämä sinisorsakin. Pohdinkin sitä jo edellisessä päivityksessä, mutta ihan oikeasti. Kuka näitä nimiä kehittää? Puhumattakaan noista tikutakuista. Onkohan huonompaa nimeä keksitty?

Bredanilla meitä odotteli sentään lintunen jonka uskoisin tunnistavani. Västäräkistä vähäsen väittää vanha loru, onkohan syksy jo tulossa?

18,2 km sain merkitä kirjaan. Kipparin laitteesta tosin loppui patterit juuri ennen laituria, joten ehkäpä se olisi ollut 18,3, mutta merkataan nyt sitten se 2.