Tiistaimelontaa

Tiistaina kävimme taas melomassa.

Sää oli taas kerran aivan loistavaa, alan pikkuhiljaa olla sitä mieltä että Suomen kesääkään ei mikään voita. Bredanilla meitä odotti uusi lemmikki, näyttää siltä että tämä lisko on ollut ruokaaikoina kotona, tai sitten meillä on kohta monta lemmikkiä. Auringosta tämäkin nautti, olikohan muistanut pistää uv-suojat kuntoon? 

Olen jo aika monta kertaa todennut että meri oli peilityyni, joten tässä on jo hieman kopio-liitä-meininkiä blogissa, mutta minkä minä sille voin ettei tuuli jaksanut merenpintaa sekoittaa? Näkymä edessämme oli tällainen kun tulimme Svartholmenin ohi avomerelle. Tuo kiviriutta oli taas suorastaan pelottava, tiedämme että siellä on kiviä ja paljon, vesi oli taas hieman laskenut, eli viime viikkoiset kivet olivat nyt pinnalla ja uudet tuttavuudet pinnan alla. Eikä aallon alltoa kertomassa missä nuo vedelalaiset kalliot piileksivät. 

Onneksi tuon ohittaminen menee jo vanhalla rutiinilla. Nokka kohti venevajaa ja menoksi...hitaasti. 

Ja ellette tiedä mistä peilityyni on saanut nimensä niin katsokaa tätä

Hyvä että tietää miten päin kuvan pistää blogiin. 

Otimme kurssin kohti Träskholmenia ja saimme ihailla kaikenlaisia poikasia. Uskomattomat monet vesilinnut ovat jo tuoneet poikasensa iltauinneille. Tämä haahkalauma olisikin voinut uiskennella edessämme pidempään, saivat vedenpinnan kuhisemaan kun kiirehtivät äitien perässä. 

Jatkoimme nimittäin kohti Stora Ådholmenia ja meloimme sen Vattuklobbenin välistä. Hyvä että vettä riitti Arielin alla ja lisäksi kiviäkin oli ihan kivasti tarjolla. Melat hieman kolahtelivat, mutta Ariel liukui kauniisti kivien yli ja ohi.   

Näiden maisemien takia voi kyllä hieman kivipujoittelua harrastaakin. On ihan käsittämätöntä miten kauniita paikkoja maastamme löytyy! Ja ihan jokaisen kotinurkilta, uskaltaisin väittää. 

Ja vaikka sadetta ei ole Espoossa näkynyt aikoihin, silti luonto jaksaa tarjota loistavaa värien ilotulitusta. Onkohan kesäniittyä voittanutta kukkapenkkiä? Ja kun tuolla vielä tanssi lauma perhosia oli kesätunnelma täydellinen. 

Täälläkin harrastettiin vauvauintia, sekä isokoskelo että kyhmyjoutsen olivat ulkoiluttamassa vauvoja. Nuo Isokoskelovaavelit harrastivat kalliolta hyppelyä, valitettavasti olin ehtinyt siirtämään Canonin aukkopeitteen alle piiloon, joten en ehtinyt sitä ikuistamaan.

Aika suloisia nuo pikkuiset olivat, eivätkä juurikaan pelänneet meitä. Ikävä kyllä kuitekin lopettivat hyppykisansa kun otin kameran esille. Kaipa he olivat sitä mieltä etteivät tahdo julkkisten uimahyppykisoihin. 

Päätimme käväistä pääkaupungissakin, kun nyt kerran olimme liikenteessä. Ja koska minusta oli tauon paikka nousimme maihin Högkobbenissa. Siellä kun pystyi seisomaan samaan aikaan sekä koti- että naapurikaupungissa. Pitihän sitä seistä hetki kallioon piirretyn ristin päällä, ennen kuin lähdimme kiertämään Helsinkiä. Minkäköhän takia kaikki lakat kasvoivat Helsingin puolella? Eivätkä ne ole pohjoisen herkkuja?

Jaloittelutauon jälkeen meloimme Ådholms långkobbenin ohi. Tämä lokkimamma oli päättänyt leikkiä jonkinlaista sumusireeniä tai sitten hänen kakaransa olivat käyttäytyneet huonosti. Ääänensävy kun hieman muistutti omaani kireydeltään ja voimakkuuskin oli ihan kiitettävää. Ja teinitkin seisoivat kauniisti kuuntelemassa mamman mielipiteitä. Jotenkin tunsin sympatiaa tuota äitiä kohtaan.

Haahkamammat sen sijaan olivat omat lapsuksiensa hylänneet jonnekin ja lähtivät nauttimaan ilta-auringosta jonnekin muualle. Tuo konsertti kun ei selvästikään ollut heidän makuunsa. 

Jatkoimme kohti Miessaarta, vauhti oli leppoisaa ja juttuseura loistavaa. Kippari kyllä välillä oli sitä mieltä että voisin keskittyä melomiseen ja pölistä vähemmän. Miksi ihmeessä, melominen on sosiaalinen tapahtuma ja hyvinhän tuo melominen onnistuu häneltäkin.

Kun sää on tällaista ei oikein tahdo ymmärtää että on arki-ilta ja että aamusta olisi jaksettava taas töihin. Jossakin vaiheessa kippari kuitenkin kysyi mitä kello mahtaa olla kun taivas värjääntyy kultaiseksi.

Olihan se hieman enemmän kuin tavallisesti, joten jatkoimme kotiinpäin Vasikkasaaren ohi.

Olimme jo melkein Fälsundin kohdalla kun silkkiuikku päätti leikkiä kanssamme. Kuin pikkuinen delfiini, tai silkkiuikku, se sukelteli nokkamme edessä ja nousi taas pintaan muutaman sadan metrin päässä. Hassu lintu!

Bredanilla meitä odotti vielä pikkuinen yllätys. Kyhmyjoutsen opetti poikasilleen miten leikitään julkkista ja peitetään kasvot valokuvaajalta. Loistava suoritus pikkuisilta! Ja mikä hauskinta, kaikki seitsemän olivat vielä mukana. Miten minulle tulee parikin satua tästä mieleen? Toinen kertoo mustahiuksisesta prinsessasta jolla oli seitsemän pientä kaveria ja toinen eräästä nuoresta joka koki itsensä kovin rumaksi ja hänestä kasvoi kovin kaunis aikuinen.

17, 3 kilometriä tuli melottua.

Likapyykkiä

Eilen oli taas tiistai ja melontapäivä. Kerrankin pääsin töistä lähtemään ajoissa eikä ollut minkäänlaista kiirettä kotiin, ehdin jopa syömään ennen lähtöämme. Hyvä niin sillä kippari ajatukset selvästi sotkeentuivat läsnäolostani, eväät jäivät kotiin.

Lähdimme pienessä tuulessa liikkeelle ja seurasimme taas niitä hyvin tuttuja maisemia.
Katselin lähtiessämme aika aika likaisen näköisiä olivat pilvet taivaalla, sen siitä varmaankin saa kun valkoisia kauniita pilviä pidetään esillä päivästä toiseen? Ne likaantuvat! Ja kuten likapyykillä on tapana: äkkiä alkoivat likaiset pilvet lisääntymään, taivasta peittosi tasaisen harmaa likapyykkipilvikasa. Tylsää. Tosin, ehkä oli ihan hyvä että oli aurinko piilossa, nahkani ei oikein tahdo tykätä auringosta.

Miessaaren ja Pyöräsaaren välistä jatkoimme matkaa kohti Stora Ådholmenia. Tuuli teki pientä aallokkoa, mutta olin kerrankin pistänyt aukkopeitteen paikalleen lähtiessämme, joten roiskeet eivät häirinneet. Kiersimme myös Ådholms Långgrundetin, mikä oli linnuille pyhitetty ja se taas tarkoitti että maihinnousu oli kiellettyä. Voi kunpa sen voisi kieltää roskiltakin. Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät mereen. Haahka (Somateria mollissima) naarailla oli ihania pieniä untuvikkoja perässään, pari taapersi "mammansa" jalanjäljissä kalliolla ja muutama uiskenteli aallokoissa. Kun pääsimme saaren toiselle puolelle olikin sitten vastassa kokonainen parvi haahkoja. Naaraat ympärillä ja pikkuiset keskellä. Herrathan ovat jo aikoja sitten häipyneet jonnekin. Eivät selvästikkään koe tarpeelliseksi puolustaa jälkikasvuaan. Tosin, eiköhän nuo mammat pärjänneet hienosti, joukossa on voimaa!

Kotimatkalle tulimme Iso-Vasikkasaaren ohi ja ihmettelin taas kerran saaressa olevaa "temppeliä". Onneksi google osaa lähes aina auttaa, joten nyt on sitten tuonkin kummajaisen arvoitus selvinnyt. Kyseessä on huvimaja joka jäljittelee Poseidonin temppeliä. Lisätietoa aiheesta saa täältä, ettei tarvitse googlea käyttää. Tosin Poseidonin temppeli lienee ollut raunioina jo vuosisatoja, miten sitten ovat osanneet jäljitellä sitä onkin mysteeri. No, saahan sitä tietysti arvailla kuinkas arvon jumaluus sitten täällä maan päällä asusteli, oma palatsinsa kun sijaitsi Aigeanmeren pohjassa. Tuskinpa hän sinne kotimaisia arkkitehteja kutsui?

Mutta sen verran Poseidon leppyi siitä että ihailin hänen temppeliänsä että kävi herättämässä Helioksen. Aurinko pilkisti esiin likapyykkipilvien takaa ja saimme tavalliseen tapaan meloa kotiin ilta-auringon säteiden lämmittäessä.

Bredanin edessä irtaannuimme retkikavereistamme ja meloimme tytärtämme vastaan, hän kun oli saapumassa soutuveneellä (aivan outo vehje, istutaan selkä menosuuntaan) kaverinsa luota. Oli pummaamassa kyytiä kotiin.

Rannassa olikin sitten aika katsoa matkamittaria. 16 kilometriä. Tasan! Olemme viimeaikoina näköjään satsanneet tasalukemiin.