Vuoristorataa

Tänään oli oikeasti outo tiistai!

Aurinko paistoi koko päivän, mutta kun ilta tuli heräsi tuuli ja lähdimme Bredanilta itätuulen kuiskiessa tarinoitaan korvaani. Olin varmuuden vuoksi jättänyt Canonin kotiin, jotenkin tuo tuulen kertomat tarinat eivät oikein vakuuttaneet minua siitä että kamera pysyy kuivana koko matkan ajan.

Heti Fälsundin jälkeen sain katua päätöstäni. Herra Joutsen päätti tanssia Arielin nokan edessä. Joutsen uiskenteli ympäri pientä kehää, tehden lähinnä hitaita piruetteja. Jossakin vaiheessa jo epäilin että joudun painamaan hätäjarrua ettemme törmää, mutta joutsen päätti sitten, hyvin hitaasti, lipua Arielin ohi. Lupaan että se lintunen oli kosketusetäisyydellä!

Seuraava näky ei sen sijaan hymyilyttänyt. Miksi ihmeessä pienessä lahdessa pitää liikkua menopelillä jonka kuljettaminen vaatii kypärää? Tietysti voi olla että tuo kippari pelkäsi valkoisia lintuja ja käytti siksi kovaa päähinettä, mutta jotenkin minusta tuntuu että se ei ollut syy kallosuojan käytölle. Sen verran kuskilla oli aivotoimintaa että hidasti nähdessään meidät, tai sitten hän oikeasti säikähti piruetteja tekevää tipua.

Jatkoimme matkaamme kohti Herrötä eikä tuuli pahemmin häirinnyt ennen kuin pääsimme pois saarien suojasta. Ei hyvää päivää! Vaahtopäitä nousi ympärillämme ja Herrön itäpuolella aallot nousivat korkealle kallioille tehden upeita taideteoksia vedestä. Niitä olisi varmaan ollut upea katsella Herrön rannoilta! Ja sinne sekaan Kippari minut vei-

Jos tulen pahoinvoivaksi jo kummitusjunassa niin tuo aallokko oli jo vuoristoradan tasoinen. Jos melani ei osu veteen meloessani niin allokkoa on liikaa! Ja tuolla aallokossa sain tehdä "ilmavetoja" useamman kerran. Kippari kyllä ilmoitti etten pääse pois kuin melomalla tai helikopterilla, eikä minulla ollut kopterin tilausnumeroa. Helppohan hänen on sanoa kun minua oksettaa! Ja pelotta. Tahdoin kotiin kamerani luokse, se kun oli turvassa neljän seinän sisällä ja ihan kuivalla maalla.

Uskomatonta kyllä pääsimme ihan kauniisti Herrön suojaan ja aallokko tuskin oli pahempaa kuin nuo viime syksyisetkään aallokot, mutta mitä se lohduttaa juuri sillä hetkellä kun istuu niissä? Herröön kohdalla ajattelin kyllä pyytää jaloittelutaukoa, mutta jatkoimme kuitenkin hengähdystauon jälkeen Herröiden välistä kohti Pentalan länsirantaa.

Aurinkokin päätti hemmotella minua ja tuuli oli vain paha muisto kun pääsimme Lilla Herrön toiselle puolelle, sen verran tuuli teki aaltoja että näin kivet ajoissa, mutta eivät ne jaksaneet Arielia keinuttaa. Aivan loistava ilta melomiselle siis!

Pentalan ja Lilla Pentalan välissä aloin osoitella pusikkoa, kippari kysyi mitä nyt. En tiedä oliko hänellä silmälasit huurussa vai miksi hän ei ollut huomannut. Veden ääreen tuli kuitenkin aivan upea metsäkauris. Uros pysähtyi hetkeksi rantaan ja astui sitten veteen. Ja Canon oli siis kotona. Nyt tuli sitä ikävä ihan oikeasti! Toinen seisoi kuin patsas pienen hetken ja katsoi minua suoraan silmiin. En tiedä oliko Bambi matkalla Lilla Pentalaan, mutta säikähti kuitenkin sitten sen verran Areilia että palasi Pentalan puolelle. Takapuolen perusteella väittäisin että kyseessä oli kauris, mutta sarvet olivat kyllä aikas mahtavat ollakseen metsäkauriin.

Jatkoimme matkaamme kohti Bredania, nauttien nokikanoista, silkkiuikoista, joutsenista, merimetsoista ja ilta-auringosta. Mittari näytti 15½ km kun palasimme Bredanille.

Koska kuvia ei tältä retkeltä ole, saatte ihailla viime viikkoista lokkia.

Syksyä ilmassa

Aamulla oli hieman pilvistä, mutta sehän ei estä melomasta.

Siispä Kippari pakkasi autoon kamppeet ja lähdimme ihailemaan Bredania. Suuntana Medvastö koska tuuli vasta harkitsi jaksaisiko puhaltaa vaiko ei. 

Emme kyllä ehtineet juurikaan melomaan ennen kuin pääsin ihailemaan hurjaa taitolentoesitystä. Siinä olisivat Jas Gripen lentäjät olleet kateellisia, siipi vedenpintaan ja takaisin taivaalle. 

Uskalsin pitää kameraakin esillä kun merenpinta oli taas lähes peilityyni ja kuvaan taisi osua lapasotka pariskunta. 

Ja oli niillä pari kaveriakin matkassa mukana. Hassua miten joskus voi samaan kuvaan osua montakin lajia. 

Nyt pitäisi sitten opiskella miltä nämä linnut näyttävät lennossa. Käsittämätöntä miten erilaiseksi linnut muuttuvat lennossa.

Enhän minä ehtinyt melomaan kun oli ihan pakko ihmetellä näitä lentoesityksiä.

Medavastö oli yllättävän nopeasti edessämme, tuskin ehdin edes melomaan, johtuisikohan osittain siitä että Kippari meloi ja minä kuvasin? Kunhan vielä saisin herran tajuamaan että kun Canon on käsissäni pitäisi Arielin olla paikallaan, kainuva Ariel ja liikkuvat linnut eivät ole se paras mahdollinen yhdistelmä kun yrittää saada siedettävän tarkkoja kuvia aikaiseksi. Tosin keskinopeutemme laskisi katastrofaalisesti jos toimisimme näin. 5 vetoa, kuvaustauko, 3 vetoa, uusi lintubongaus...

Lainasimme Kajakuksen laitureita, kiitos siitä, ja jaloittelimme hetken. Kevätauringon lämmittäessä päätin riisua takkini ja jatkaa melontaa ilma pitkiä hihoja. Kevätaurinko on muutenkin herättämässä luontoa henkiin oikein vauhdikkaasti, nyt kaislikkokin on jo vihreänä. 

Päätös sekin, olisihan se pitänyt muistaa että aurinko on leikkisä ja tuulet siirtelevät pilviä helpommin kuin minä verhoja kotona. Kun pääsimme Medvastön toiselle puolelle oli näky kuin loppusyksystä. Tuuli puhalsi, sumu peitti saaret ja merenpinta oli levoton. Päätin siirtää kameran pussinsa ja pukea takin päälle.

Jatkoimme melontaa pineten vaahtopäiden seassa samalla kun tuuli jäähdytti mukavasti. Ellen olisi kotona katsonut kalenterista valkovuokonkuvaa olisin voinut vannoa että oli lokakuu. Mikä reissu: lähtö toukokuussa, paluu lokakuussa ja kaikki parissa tunnissa. Kyllä Suomen kesä on todella lyhyt ja vähäluminen! 

Onnistuin Herröön paikkeilla bongaamaan rantasipin. Heti kun te tunnistitte linnun niin niitä alkoi näkyä joka puolella. 

Näimme myös tällaisen pariskunnan. Telkkiä? Kippari ainakin epäili niin kun meloimme ohi, kun sai kuvan nenänsä eteen ei mennyt vannomaan että oikeasti olisi telkkiä. Sellaisina nyt kuitenkin kuvasin ne. Saisinko taas kerran hieman apua?

Väylän ylityksen jälkeen olimme siis taas rauhallisilla vesillä ja pujahdimme Stora ja Lilla Herrön välistä kohti Bredania. Vettä oli juuri riittävästi, vaikka hieman epäilin pääsisikö Ariel siitä.

Sumua riitti, mutta onneksi se ei kuitenkaan estänyt lintubongailua. Mutta hieman outo tuo sumuinen maisema kyllä oli. Odotin jotenkin että kuikka vielä huutaisi, maisema oli juuri sellainen kummitusmainen. 

Päätin kuvata pari tiiraakin, ovatko nämä nyt sitten kalatiiroja? Yritin eilen opiskella kala- ja lapitiiran eroja, mutta täytyy tunnustaa etten kyllä oikein silti osaa sanoa kumpi on kyseessä. Mutta jos olemme kehä III eteläpuolella niin eihän kyseessä voi olla lapintiira. Eihän? Kuva kuitenkin hieman yllätti minut kotona. Oletan kuvanneeni haahkaemoa, mutta kotona olin jo unohtanut koko asian ja jäin ihmettelemään tiiroja. Emoista puheen ollen, joutsenpesiä oli jo hurjasti, viikossa tapahtuu ihmeitä myös asuntomarkkinoilla.

Nuo haahkat ovat aika suoloisia myös sumun keskellä, epäilen että alkaa olla viimeiset kerrat kun saan ihaille haahkoja valkoisessa muodossa. Saa taas odotella ensi kevättä...

Lintubongailu jatkui, hieman huonolla menestyksellä, tätäkään en tunnistanut, eikä Kippari nähnyt sitä. Kuka tunnistaa? Alan epäillä että minun pitää tehdä itselleni samanlainen laminoitu lehtinen jonka näin kaverilla. Eihän tästä tule mitään kun en tiedä mitä kuvaan!

Taivas oli tasaisen hermaa kun jatkoimme kohti Bredania, ilmoitin Kipparille että ukkonen on heräilemässä. Olin aivan oikeassa sillä illalla salamoi pienen hetken, ennen sitä meillä oli pieni ukkonen olohuoneessa kun katsoin jääkiekkoa. No, pronssiottelu on hieno saavutus sekin. 

Maretissa kuuntelin ruohonleikkurin hurinaa, mutta täytyy tunnustaa että vastaniitetyn nurmen tuoksu joka sekoittuu suolaiseen meri-ilmaan tuo kyllä niin kesäisen olon kun olla ja voi. Säästä viis!

Hanhetkin ovat jo sankoin joukoin saarilla, tällä kertaa valkoposkihanhi saa edustaa heitä. Voisiko joku muuten selittää minulle miksi valkoposkella on valkoinen pää kun taas kanadalaisella versiolla on valkoinen poski? Miksi näiden nimien pitää olla niin harhaanjohtavia?

Kuten tämä sinisorsakin. Pohdinkin sitä jo edellisessä päivityksessä, mutta ihan oikeasti. Kuka näitä nimiä kehittää? Puhumattakaan noista tikutakuista. Onkohan huonompaa nimeä keksitty?

Bredanilla meitä odotteli sentään lintunen jonka uskoisin tunnistavani. Västäräkistä vähäsen väittää vanha loru, onkohan syksy jo tulossa?

18,2 km sain merkitä kirjaan. Kipparin laitteesta tosin loppui patterit juuri ennen laituria, joten ehkäpä se olisi ollut 18,3, mutta merkataan nyt sitten se 2. 

Joelle

Tiistaina ei isolla ryhmällä lähdetty Gräsanjokea melomaan, mutta päätimme vetäjämme kanssa että teemme keskiviikkona uuden yrityksen päästä jokiretkille. 

Keskiviikkona sää oli kuin unelma. Ja näimme jopa "vanhan tutun", tämä äitienpäivän äänekäs kaivuri oli siirtynyt lähemmäksi Bredania. 

Valitsimme hieman eilistä erilaisen reitin, ihan vaan sen takia että saisimme ihmetellä hieman uusia maisemia. Ja samalla pääsi katsomaan missä niitä kiviä ihan oikeasti on, vesi oli nimittäin laskenut entisestään yön aikana.

Satuin ihan vahingossa näkemään rannalla oudon näköisen kiven, joka itse asiassa liikkui! Mikä tällainen harmaa uiva lintu on olevinaan? Minä luulin patsaaksi. Onko kyseessä harmaasorsa? Sorsaltahan tuo näyttää minusta, ainakin tuo naaras muistuttaa kovasti sinisorsaa. Valitettavasti kuva on hieman epätarkka, mutta jospa joku kuitenkin tunnistaa nuo.

Miksi linnun nimi muuten on sinisorsa? Tuo päähän on vihreä! Tosin näistä toinen päätti seistä päällää, mutta kaipa meistä jokainen on pullasorsia nähnyt?

Pääsimme Gräsanjoelle ihan ongelmitta ja taas kerran pystyin vain tuijottamaan maisemia. Ellei tämä ole keijukaisten satumaisemaa niin sitten ei mikään! John Bauerin Tuvstarr puuttui maisemasta, tosin en kyllä olisi yllättynyt jos neiti olisi istunut jollakin määttäällä katsomassa kuvansa heijastumista vedenpinnalta.

Kaverillamme oli uusi, ultrakevyt mela jota mekin kokeilimme alkumatkasta. On aivan käsittämätöntä miten paljon vaikeampaa on meloa vieraan mallisella melalla, onneksi Ariel on vakaa kuin vuori, eikä Kipparin heiluminen saanut Arielia kuin kehtomaisesti hieman heijaamaan puolelta toiselle. Hyvin melan omistaja kuitenkin hallitsi työvälineensä, myös noissa aika matalissa paikoissa.

Moottoritielle saakka pääsimme meloen, tosin viimeisillä metrillä saimme jo meloa kauppakärryjen ym roinan seassa. Pidimme pienen tauon ennnen kuin käänsimme kajakit sillan alla.

Takastulomatkalla kuuntelimme aivan outoa lauleskelua. Siritystä, naksutusta, viserrystä, luulin vähintäänkin että kyseinen lintu oli jotenkin seonnut nuoteissaan tai muuten vaan hieman epätasapainossa, mutta kippari, tuo melova lintukirjani, väitti että kyseessä olisi satakieli. Oikeassahan hän taas oli. Täältä löytyy lähes samanmoista mekkalaa.

Yritimme vielä nousta voimalaitoksen vierestä joelle, mutta koska vesi oli hieman laskenut ei ollut toivoakaan päästä kaislakasojen yli meloen. Siispä oli annettava periksi ja jatkaa matkaa kohti Bredania 

Tarvitsen muuten lisää tunnistusapua, sillä tällainen triokin ui Arielin edessä hetken. Mimma (tack) teki taas töitä ja päätyi siihen että ihailimme punasotkaa ja tukkasotkaa vaimoineen. 

Kanadanhanikin päätti uida hetken seuranamme Suinon salmessa, paikalla oli myös hieman ujompi valkoposkihanhi.

Ilta-auringon laskiessa ihmettelin mitä tämä musta saalistaja katseli, mutta selvisihän sekin kun seurasin katsetta

Ei aavistustakaan saiko pantterimme iltapalaa, päätin antaa luonnon huolehtia omistaan.

17,2 km saatiin mittariin.

Lisää lintuja

Tiistaina oli retkimelontapäivä.

Aurinko oli selvästi herättänyt useita kavereita talviunilta ja melomaan lähti 11 kajakkia viime viikkoisen 5 sijaan. Tosin jos sää on tällainen, voi vaan ihmetellä miten ei kajakkeja ollut vielä enemmän vesillä.

Tuhansin kimmeltävin timantein vesi toivotti meidät tervetulleeksi. Auringon säteet siis leikittelivät lähes tyynellä merenpinnalla. Vesi on tietysti vielä kylmää, mutta kyllä pikkuhiljaa alkaa uskoa siihen että aurinko aikoo tänäkin vuonna lämmittää tuon uimakelpoiseksi myös käärmeille. 

Lähdimme kiertämään Suinonsalmen kautta Matasaarta kohti. Herra Kyhmyjoutsen päätti näyttää minulle että kyllä se laulujoutsen hehkutukseni on aivan turhaa. Mikään ei voi olla kauniimpaa kuin tämä näky, ei ainakaan tällä retkellä. Tietysti jos tuossa selässä olisi vielä pari poikasta niin elämäni olisi ollut täydellistä, mutta oli tämä matkaoppaamme ihan mahtava näinkin. 

Vaikka kyhmyjoutsen veikin huomioni sain sentään kamerani käännettyä kohti meriharakkaa. Melomisesta ei vaan oikein tahdo tulla mitään nyt kun linnut parveilevat rannoilla. 

Harakalle seuraa piti isokoskelo. On se kummallista. Kun ensimmäisen kerran tunnistaa jonkun linnun niin sen jälkeen näitä alkaa parveilla nenän edessä! 

Suinonsalmessa olikin sitten lintujen lisäksi ihan liikennettäkin. Saatiinpahan nauttia aallokosta, vaikka keinotekoista olikin. 

Koska vesi oli suhteellisen alhaalla oli ihan mahdollista meloa Matasaaren sillan ali. Hieman hirvitti, edellinen Jorvin keikka edelleen tuoreessa muistissa, nuo siltapalkit kun ovat suhteellisen kovia kallooni verrattuna. Tällä kertaa selvisin kuitenkin vammoitta, kippari kannusti pitämään päätä alhaalla.

Kaislikossa uiskenteli silkkiuikkuja ja pesiäkin oli sillan jälkeen nähtävissä, kummallista kyllä en nähnyt muita lintuja kuin silkkiuikkuja, mutta suloisiahan nuo ovat. Viime keväänä tuolla oli vaan huomattavasti enemmän lintuja.

Jatkoimme lintujen bongaamista Kaitalahdessa, lähes yhtä huonola menestyksellä. Mutta olihan tuo kaislikossa melominen ihan hauskaa.

Ja tuolla pääsi todellakin ihmettelemään miten monta eri vihreän sävyä voi löytyä muutamasta puusta. Vaikka olenkin pitänyt luontoa aika värittömänä tähän aikaan vuodesta, jouduin toteamaan etä onhan noita värejä kunhan katselee ympärilleen.

Sillä aikaa kun minä ihmettelin vihreän sävyjä herra bongasi jonkun uivan nisäkkään. Siis ihan oikeasti. Miten mies voi todeta että se oli uiva eläin? Sama mies joka kehtaa väitää minulle ettei kysymykseen "mikä auto se oli" voi vastata "vihreä". Eihän kysymykseen "mikä se oli" voi vastata uiva eläin! Eihän?

Lohdutukseksi naurulokki lensi eteeni, sain sentään jokun eläimen kuvattua. 

Lokeista puheen ollen, Nuottaniemessä ihastelin sitten kolmea eri lajia samassa kuvassa. Lokkejahan näillä reissuillamme riittää, harvemmin vaan istuvat vierekkäin ihmeteltävänä.

Jatkaessamme matkaa sain huomata ettei vielä ole kesä. Kun aurinko päätti paeta pilvien taakse, lämpötila laski ihan huomattavasti. Oli aika pukea neopreenihanskat käsiin ja unohtaa kuvaaminen hetkeksi ja keskittyä melomiseen. Istuessa tuli nimittäin viileä!

Tukkakoskeloiden tullessa poseeraamaan oli pakko taas riisua hanskat. 

Valitettavasti olin hieman hidas, joten linnut päättivät paeta paikalta. 

Haahkaherrat ovat selvästi sitä mieltä että ovat hommansa hoitaneet ja alkavat keräytyä yhteen. Näimme kymmenittäin herroja rupattelemassa Pirisaaren paikkeilla, kaipa ne suunnittelevat muuttomatkaansa, etteivät vaan vahingossa joudu lastenhoitopuuhiin. 

Olen usein ihmetellyt pientä lauleskelijaa rannoilla. Nyt onnistuin jopa nappaamaan kuvan tästä aika vaatimattomasta ja vikkelästä vipeltäjästä. Facebookin mukaan kyseessä olisi rantasipi. Minä kun luulin että se on hotelliketju, mutta kaikkea sitä oppiikin melotessa. Se on lintu!

Yllättävän vähän liikennettä oli vieläkin merellä, mutta muutamia purjeita sentään näkyi matkan varrella. Aika käsittämätöntä ettei alkuillan aurinko jaksanut inspiroida useampia vesille.

Koska minun oli ihan pakko saada kuvata haahkoja, eihän noita kuvia vielä millään voi olla tarpeeksi, jäimme hieman toisista jälkeen. Aika äkkiä saimme kuitenkin muut kiinni, onhan meitä kaksi melomassa jos siirrän Canonin kajakkiin.

Kun palasimme Bredanille aurinko teki pienen yrityksen näkyä. Bredanillehan kuuluu palata ilta-auringon loisteessa. Hieman pitää auringon vielä harjoitella, mutta hyvä yritys näinkin!

Mittari näytti 15,2 km kun pääsimme rantaan.