Vihdoinkin!

Olen kaivannut takaisin vesille kauan. Kippari vaan on hurahtanut geokätköilyyn ja kun lähivesillä ei oikein purkkeja ole, niin häntä ei oikein saa ylipuhuttua melomaan. Eiliselle oli kuinkin luvattu niin upeaa säätä, että ilmoitin että Arielista on pyyhittävä pölyt. Vaikka vakkarikaverimme ei vesille suostunutkaan, annettakoon hänelle kuitenkin anteeksi ja onnitellaan äitiä perheen uudesta valkolakista, niin päätimme kuitenkin lähteä vesille. Ihailemaan valkoisia, jos ei lakkeja niin ainakin lintuja. 

Tunnustan, että olemme aiemmin olleet vesillä huomattavasti aikaisemmin, mutta todella vähän lintuja oli näkyvissä. Kyhmyjoutsenia on ennen ollut lähes riesaksi asti, eilen näimme ehkä tusinan verran. Emme tosin meloneet "normaalia" reittiämme, sillä tavoite oli toki hakea parikin purkkia samalla. 

Alun perin piti lähteä ihan uusille vesille, mutta koska Arielin auto oli tallilla, lähdimme matkaan Bredanilta ja suuntasimme kohti Korkeasaarta.

Ihmettelin matkalla oliko pienellä saarella maastopalo, kun yhtäkkiä rannalta nousi kauhea savupilvi. Ehdin juuri kommentoimaa asiaa kipparille, kun tajusin ettei kyseessä ollut savu vaan siitepölypilvi kun männynoksat liikkuivat tuulessa. Ei siis ihme että meri oli keltaisena, vaikka emme Keltaisellamerellä meloneet. Ehkäpä Arielilla kuitenkin oli kotoisa olo? Väri sävy sävyyn. 

 Tukkakoskelo oli ulkoilemassa pikkuisten kanssa Korkeasaaren rannassa

 

Aika rohkeita nämä olivat, aika monta kertaa poikasia käskettiin lähemmäksi, mutta nämä eivät ottaneet kuuleviin korviinsa. Voimakas auringonpaiste teki kuvaamisesta hieman haastavaa, pyydän anteeksi, mutta silti oli vaan pakko räpsiä.

Pidimme jo tässä vaiheessa ruokatauon ja totesin että syksymmällä voisi olla puolukoita tarjolla. 

Istahdimme kalliolle nauttimaan kahvista ja voileivistä sekä maisemista. Ei voi valittaa. Mistään. Pieni tuulenvire piti sään siedettävän lämpimänä ja paljasti missä ne kivet olivat piilossa pinnan alla, se kun oli jo päässyt unohtumaan. Aurinko huolehti että hymy pysyi huulilla. 

Ruokailun jälkeen teimme pienen retken naapurisaareen ja kävimme maissa sielläkin. Tvihjälpin rata ei ollut kovinkaan vastaanottavainen, mutta pääsimme maihin eikä Arielkaan kärsinyt terävistä rantakivistä

Kiertelimme saarta ja kippari bongasi minulle lintuja, samalla kun muutenkin ihmetteli paikallisia nähtävyyksiä. Pikkutyllejä näin, mutta kameran eteen niitä en saanut. Meriharakat olivat paljon yhteistyökykyisempiä. Lensivät kiltisti suoraan kameran eteen.

Jäivät sitten leikkimään piilosta rantakallioille. En ollut ihan varma tulivatko paikalle koska pesä oli tuolla, vai jäivätkö oikeasti kuvattavaksi, päätin kuitenkin etten mene tarkastamaan tilannetta vaan annan heidän touhuta omia juttujaan. 

Herra tuli pariin otteeseen moikkaamaan, kun jatkoin matkaani.

Haahka katseli yksin maisemia, tämä kuva on oikeasti surullinen. Yhtään haahkapoikuetta en nähnyt, vaikka niitä aiemmin on ollut, kippari riesaksi, lukuisia. Kuvaustaukoja on pidetty 3 minuutin välein. Nyt melottiin. 

Rannalla törmäsin hauskaan "täysosumaan" (klikkaamalla kuvat suurenevat). Mustat pupillat valkuaisten keskellä. Ja vielä iloinen hymy. 

Ihastuin tähän kasviin, nappasin kännykällä kuvankin. Olisikohan merirannikki? Siihen ainakin päädyin LuontoPortin avulla. Sieltä seuraava tekstikin; 

"Merirannikki viihtyy nimensä mukaisesti rannoilla, meriveden kaltoin kohtelemissa rantaniityjen alaosissa kallionkoloissa, kivien lomassa, soraikoissa ja nurmen seassa. Laji sietää meriveden kyllästämää, suolaista kasvualustaa ja jopa satunnaisia tulvia."

Kun herra kyllästyi maisemiin, päätimme jatkaa matkaa kotiinpäin, tällä kertaa rantoja pitkin, en nimittäin pahemmin nauti Miessaarenselän ylittämisestä. Toki aallokkoa ei juurikaan ollut, mutta kaunis kesäsää oli saanut erinäiset moottoripörrääjät liikkeelle. Suurin osa toki huomioi melojat upeasti, mutta kuten liikenteessäkin, aina löytyy näitä "sankareita" jotka joutaisivat takaisin koulunpenkille opiskelemaan sääntöjä.

Rantoja pitkin meloessa onnistuu kuitenkin näkemään kaikenlaista. Kuten koulun päättymistä juhlivia nuoria ja sitten muitakin nuoria :)

Nämä vanhemmat valvoivat tiukkana jälkikasvunsa toilailuja. 

Voihan noista hanhista olla montaakin eri mieltä, mutta ovat nuo pienokaiset suloisia. Kuten toki lähes kaikki "pennut", lajista riippumatta. Tosin Kanada voitti äsken Suomen jääkiekossa, joten ehkä en tykkää hanhistakaan...

Päätimme alittaa yhden sillankin, yksityisen sellaisen. Majakkakin rakennettu merellä oleskelevien iloksi.

Auringonpaisteen rinnalla tuo valo oli aika vaisu, mutta kyllä siellä joku lamppu oli tuikkimassa.  

Joutsenpariskuntakin tuli tervehtimään, poikasia ei vaan näkynyt heidänkään seurassa

17 km oli mittarissa kun tulimme takaisin Bredanille. Kotona lihakset hieman protestoivat, tänään ovat jo rauhoittuneet. Ihan sopivan mittainen kauden ensimmäinen lenkki siis.  

Minkä nuore(mpa)na oppii...

Edellisestä päivityksestä on kolme vuotta, ihan niin kauan en ole ollut poissa vesiltä, mutta melonta on, terveydellisistä syistä, jäänyt vähemmälle. Eilen sitten vaan oli sellainen olo, että on päästävä vesille, tavalla tai toisella. Korvissa soi opettajani ääni "kyllä sieltä kaikki on pois saatu, näetkö montakin melojaa istuvan täällä kajakeissaan?" Ainahan voi pyytää Meripelastusta apuun, jos ei muuten ruho nouse ylös. Tai pekkaniskan...

Lähdimme ryhmän mukana melomaan, sen verran pitkä tauko on ollut, että sanoin Kipparille, että menemme hitaan ja lyhyen ryhmän mukana. Huono puoli päätöksessä on, että kaikki tutut naamat tekivät jotakin muuta, mutta ainahan tällainen introvertti voi tutustua uusiin ihmisiin. Kai?

Kippari oli oikeassa: melominen on kuin polkupyörällä ajaminen, kun sen kerran oppii niin... Tosin, en tiedä pysyisinkö pyöräilläkään pystyssä nykyään! Ariel ei kuitenkaan ollut unohtanut miten edetään vesillä ja täytyy sanoa että ilokseni huomasin että lihasmuistini tiesi miten se mela pistetään veteen.  Jo Bredanilla tuli vastaan ensimmäinen pysähdyksen syy. Sen verran kauan on Kipparikin ollut poissa vesiltä, ettei edes viitsinyt kertoa että minulla on jo 27000 joutsenkuvaa.

Lokilla oli pienokainen mukana, tämän kohdalla Kippari sentään huokaisi "se on l-o-k-k-i, ihan oikeasti", mutta pysähtyi silti. Ja sain kuvata. Lokkeja. Koska minulla on ollut ikävä. Myös lokkeja. Kysykää loppusesongin puolella ehdinkö kyllästymään niihin!     

Ihan kaikki eivät vielä olleet saaneet pikkusiaan kävelylle. 

Kanadanhanhiin olen kyllä kyllästynyt, niitä on riesaksi saakka. Rannat täynnä ulostetta, täytyy sanoa etten oiein ymmärrä metsästyskieltoa, mutta varmaan viisaammat tietävät mitä tekevät.  Toivon kuitenkin etteivät nämä valtaa tilaa meidän muilta merilinnuilta.

Polttava auringonpaiste teki kuvaamisen hankalaksi, mutta silti oli vaan suunnattava putki kaikkea kivaa kohti.

Päivän tavoite oli päästä Pentalan uimarannalle, olo oli oikeasti kuin vasta-alkajalla, se taisi olla ensimmäisen melontaretkeni kohde!

Uimarannalla oli ällöttävät paljon haisevaa levää, mutta muuten maisemissa ei ollut valittamista. Ja pääsin jopa pois kajakista, tosin tossut kastuivat ja märät tossut hiekkarannalla tietää aikamoista hiekkarantaa kajakissakin. Tai jos riisuu tossut niin riskinä on kipeät kantapäät. Päätin siis meloa takaisin ilman jalkatukia. Ja tossuja.

Kuten totesin, ihan kaikki oli kuvaamisen arvoista. Pentalan valkohäntäpeura komeili rannalla, miehensä hieman ylempänä kalliolla. 

Suloinen eläin tämäkin on, joskin sekin tänne ihmisen tuoma 1930- ja 40-luvuilla.

Huomaa muuten etten ole aikoihin ollut kuvaamassa lintuja, en tunnista näitä. Olen kuitenkin ihan varma, että Facebook kavereistani joku muistuttaa minua nopeasti mikä tämä olikaan.

Editointi: kuten sanoin, Facebookkavereihin voi luottaa. Tämä oli tukkasotka.

Kotiin tulimme Amiraalisataman kautta. Moisön edustalla koko perhe iltauinnilla

Äiti kutsui pienokaiset koolle kun takaata lähestyi Eskimoiden retkikunta. 

Hieman tottelemattomia nämä rumat ankanpoikaset olivat.

Puolet lähtivät itään, loput länteen. Onneksi isäkin oli lähettyvillä, valmiina puuttumaan toimintaan

Silkkiuikun poikaset odottivat iltapalaa, molemmat vanhemmat olivat kalastamassa, näköjään hyvällä menestyksellä.

Sinttejä toimitettiin nopeammin kuin hampurilaisravintolassa whopperi, joten ei voi sanoa ettei palvelu pelannut. 

Pientä kinaa tuli ruoasta, mutta siitäkin selvittiin. Tuskinpa pikkuisilla nälkä oli kun aurinko laski. 

10 kilometriä, lhakset jotka tiesivät tehneensä töitä ja pientä mietintää miten sieltä kajakista oikein nosutaan toistamiseen. Ja iso hymy naamalla. Suunittelen jo uutta retkeä... 

Kevään ensimmäinen

Pieni iäisyys on ehtinyt vierähtämään, siitä kun viimeksi olen melonnut edes jonkinlaisen lenkin. Tänään sitten lähdimme katsomaan kestäisikö paikat taas melomista.

Tarkoitus oli käväistä Lilla Hallonkobbenissa, siellä oli geokätköily tapahtuma, eli cito (cache in, trash out), eli siivoamistapahtuma jossakin ennakkoon sovitussa kohteessa. Geocaching.com järjestää kaksi kertaa vuodessa näitä cito-viikkoja, tarkoituksena kannustaa pitämään ympäristö siistinä. 

Lähdimme, tapamme mukaan, liikkeelle Bredanilla, mukana pari muutakin innokasta geokätköilijää, olihan toki meitä ei kätköileviä melojiakin kaksi. Kipparilta, perheemme kätköilijältä, taisi hieman hermo mennä kanssani, kun "jokaista lokkia" piti pysähtyä kuvaamaan. Jeps, en ole päässyt aikoihin Arileiin enkä kuvailemaankaan kaikenlaisia merilintuja. 

Kyllä minusta 300 m. melonnan jälkeen voi pitää kuvaustauon! Eikö voikin?

Sitten vastaan tuli tiira, taas pieni tauko...

Olisin oikeasti tahtonut kuvata enemmänkin, mutta merilinnut eivät selvästikään ole vielä tottuneet Arieliin. nämäkin isokoskelot olivat kovin kiireisä kun lehstyimme. Tiirat vaan tuijottelivat hurjaa menoa. 

Mitäs sitä hosumaan valmiissa maailmassa?

Pääsimme mukavassa säässä Hallonkobbenille. tuulta ei juurikaan ollut eikä aaltojakaan päästy ihailemaan. Maihinkin pääsi lähes kuivin jaloin.

Aurinko paistoi ja lämmitti ihanasti, joten ihan iloisin mielin lähdein bongailemaan roskia. Jonkinlainen taistelu saaressa oli käyty, uhrista ei kovinkaan paljon ollut jäänyt jäljelle.

Kevätmyrskyt olivat päässeet pyörittämään ainoassa jäljellä olevassa käymälässä paperirullaa, jälki oli aikamoista. Melkein voisi luulla että suurempikin juhlaporukka oli mellastanut saaressa. 

Jonkinlaiset juhlat saaressa kuitenkin oli, koska pienimuotoinen kuoro oli paikalla esiintymässä. 

Lauluoivatkohan tuutulauluja tällä hautomassa olleelle valkoposkelle? 

Hyvin tuo maastoitui kivien sekaan, onneksi melontakaveri oli varoittanut missä pesä on, pystyin pysymään riittävän kaukana kaunottaresta. Onneksi oli kamerassa pidempi putki kiinni. 

Suurin osa linnuista viihtyivät kuitenkin hyvin kaukana minusta ja kamerastani, kuten nämä haahkatkin. Ja ei, en ole kuvannut tarkoituksella näitä kotikaupunkini maamerkkejä. 

Tämän lähemmäksi eivät haahkat uskaltaneet tulla. 

Kyhmyjoutsen tuli sentään kuvattavaksi ja uiskentali rannassa vaikka ja kuinka kauan. Minne sen kumppani on kadonnut jäi mysteeriksi, pesää en missään lähettyvillä nähnyt.

Kun olimme saaneet saareen putsattua, kahvit juotua ja roskapussit vietyä kajakeille olimma vlmiina lähtöön. Luonto vaan oli toista mieltä. 

Siirryimme takaisin grillikatokseen odottelemaan että rakeet olivat suorittaneet kevättanssinsa loppuun. 

Kiitos kuvasta, Eeva

Mikään ei kestä ikuisesti, joten pääsimme lopuksi jatkamaan matkaamme. Kiersimme Svinön ja ihailimme matkalla kotiin kaikenlaisia lintuja, kamera vaan oli siirretty turvaan Arieliin, joten en ehtinyt kuvaamaan kuin tämän kaksikon.

Ensimmäiselle reissuille aikoihin tuli mittaa n. 8 km. Jonkinlainen alku melontakaudelle. Nyt olo on kuin ensimmäisen reissun jälkeen. Lihakset ovat kipeinä ja hymy korvissa.