Kaksi tiistaita

Parin viikon tauon jälkeen lähdimme eilen vesille. Koko päivän ihailin säätä ja ajattelin että onpa ihanaa lähteä ilta-auringon paistaessa merelle. Kymmentä vaille kuusi, kun kokoonnuimme reittisuunnittelua varten, tipahtivat ensimmäiset pisarat Bredanille. Jätin siis suosiolla kameran autoomme.

Kun pääsimme vesille alkoikin sitten sade. Jääkylmiä pisaroita tipahteli naamalle ja ennen kaikkea silmälaseille, joten päätin siirtää nekin aukkopeitteen alle. Väliäkö sillä näkeekö kaatosateella kunnolla. 

Nokikanoilla oli jo poikasia, joten pysähdyimme hetkeksi ihailemaan niitä, ennen kuin jatkoimme matkaa, suuntana Koplorna. Vesi tipat rapisivat ja pomppivat ilmaan meren pinnasta, oikeastaan niidenkin tanssi oli aika kaunista, tosin jäätävän kylmää tanssia. 

Ihailimme haahkojenkin poikasia, mutta koska sadepisarat alkoivat tuntua oikeasti jääkylmiltä, päätimme ottaa hieman lyhyemmän session merellä ja käänsimme nokkamme kohti Bredania. Vesipisarat hakkasivat jo sellaisella voimalla merenpintaa että ne muodostivat piniä kuplia veteen, pieniä timantteja, jotka kimmeltävinä nousivat pintaan ja katosivat.

11,5 kilometriä myöhemmin hiukseni olivat kuin suihkun jäljiltä, hanskoista saa puristaa vedet pois ja anorakin kaula-aukko oli ollut hieman löysä, eli vaihtovaatteille oli käyttöä.

Mutta ettei tämä menisi ihan vesisateeksi, palataan kaksi viikkoa taaksepäin ajassa niin saatte hieman kuviakin katseltavaksi.

Kevät oli jo pitkällä, tosin niinhän kesäkuussa kuuluukin olla, oikeastaan pitäisi jo olla kesä.

Koska aurinko paistoi eikä juurikaan tuullut, lähdimme kohti Medvastötä.

Kerrankin sattui kamera olemaan kädessä oikealla hetkellä, päätin nimittäin kuvata sinisorsaa ja hän taas päätti lähteä lentoon. tarkennus osui hieman väärään kohtaan, niin kuin useinkin meloessa kun kajakki heiluu ja kohde liikkuu, mutta onhan nuo jalatkin aika suloiset.

Syy siihen että olin yleensäkään vaivautunut kaivamaan kameran esille oli savupiipun päällä nököttävä "pöllö" jonka kippari bongasi ja halusi kuvaan. 

Hieman huolestuneena katselin päämme päälle kertyviä pilviä, mutta koska Kippari oli päättänyt kiertää Medvastön niin jatkoimme matkaamme.

Pilvipeite päätti rakoilla sen verran hyvin että aurinko valaisi maisemaa. Ellei sielu lepää täässä hiljaisuudessa niin sitten ei missään. 

Tukkasotka(?) oli uittamassa pienokaistaan, niilläkään ei ollut kiire minnekään vaan uiskentelivat kaikessa rauhassa kaislikkoa seuraten. 

Valiettavasti ei nykytekniikka salli hajujen välittämisen: meri, tervattu puu ja ympärillä kukkivat puut ja kasvit...tuoksujen sekamelska voittaa minkä teollisen hajuveden mennen tullen. Tuon kun saisi pullotettua ostaisin ison pullon varastoon!

Päätimme ottaa jalottelutauon Kajakuksen laiturilla, siitä kun on helppo nousta maihin ilman että jalat kastuu. 

Valkoposkihanhet olivat keksineet saman loistavan ajatuksen, jalottelu tekee hyvää

Kovin kiire heillä ei ollut, vaan kävelivät rauhallisesti kohti merta, niin että pikkuisetkin pysyivät matkassa mukana. 

Eikä heitä häirinnyt ollenkaan että jalat kastuivat!

Ilmassa oli laulua kun nuotitkin asettuivat viivoilleen, tosin nuottiviivoja puuttui muutama...

eikä säveltäjäkään ollut ihan tyytyväinen kun yksi nuoteista pomppi ympäriinsä miten sattui

Pienen tauon jälkeen jatkoimme matkaamme.

En tiedä meloimmeko ylinopeutta, en usko, mutta liikennepoliisi varoitti äänimerkillä. Lupaan kuitenkin ettei Ariel pitänyt lähelläkään 10 kilometrin tuntinopeutta.

Joutsen lähti liitämään ihan vierestämme, mutta olin ehtinyt pistämään kameran pois siinä vaiheessa. Onneksi vastaan tuli seuraava pariskunta enkä voinut vastustaa, vaikka eivät olleetkaan lähdössä. 

On tuo kyhmyjoutsen vaan kaunis. Näihin ei kyllästy vaikka niitä näkee jatkuvasti. 

 Palasimme Bredanille Stroa ja Lilla Herröön välistä, vielä tuosta mahtuu menemään.

Koskelotkin olivat iltauinnilla

Tosin eivät suostuneet yhteiskuvaan. Noin 18 kilometriä tuli mittariin, kone lakkasi toimimasta jossakin vaiheessa, joten arvioksi meni.

Lisää lintuja

Tiistaina oli retkimelontapäivä.

Aurinko oli selvästi herättänyt useita kavereita talviunilta ja melomaan lähti 11 kajakkia viime viikkoisen 5 sijaan. Tosin jos sää on tällainen, voi vaan ihmetellä miten ei kajakkeja ollut vielä enemmän vesillä.

Tuhansin kimmeltävin timantein vesi toivotti meidät tervetulleeksi. Auringon säteet siis leikittelivät lähes tyynellä merenpinnalla. Vesi on tietysti vielä kylmää, mutta kyllä pikkuhiljaa alkaa uskoa siihen että aurinko aikoo tänäkin vuonna lämmittää tuon uimakelpoiseksi myös käärmeille. 

Lähdimme kiertämään Suinonsalmen kautta Matasaarta kohti. Herra Kyhmyjoutsen päätti näyttää minulle että kyllä se laulujoutsen hehkutukseni on aivan turhaa. Mikään ei voi olla kauniimpaa kuin tämä näky, ei ainakaan tällä retkellä. Tietysti jos tuossa selässä olisi vielä pari poikasta niin elämäni olisi ollut täydellistä, mutta oli tämä matkaoppaamme ihan mahtava näinkin. 

Vaikka kyhmyjoutsen veikin huomioni sain sentään kamerani käännettyä kohti meriharakkaa. Melomisesta ei vaan oikein tahdo tulla mitään nyt kun linnut parveilevat rannoilla. 

Harakalle seuraa piti isokoskelo. On se kummallista. Kun ensimmäisen kerran tunnistaa jonkun linnun niin sen jälkeen näitä alkaa parveilla nenän edessä! 

Suinonsalmessa olikin sitten lintujen lisäksi ihan liikennettäkin. Saatiinpahan nauttia aallokosta, vaikka keinotekoista olikin. 

Koska vesi oli suhteellisen alhaalla oli ihan mahdollista meloa Matasaaren sillan ali. Hieman hirvitti, edellinen Jorvin keikka edelleen tuoreessa muistissa, nuo siltapalkit kun ovat suhteellisen kovia kallooni verrattuna. Tällä kertaa selvisin kuitenkin vammoitta, kippari kannusti pitämään päätä alhaalla.

Kaislikossa uiskenteli silkkiuikkuja ja pesiäkin oli sillan jälkeen nähtävissä, kummallista kyllä en nähnyt muita lintuja kuin silkkiuikkuja, mutta suloisiahan nuo ovat. Viime keväänä tuolla oli vaan huomattavasti enemmän lintuja.

Jatkoimme lintujen bongaamista Kaitalahdessa, lähes yhtä huonola menestyksellä. Mutta olihan tuo kaislikossa melominen ihan hauskaa.

Ja tuolla pääsi todellakin ihmettelemään miten monta eri vihreän sävyä voi löytyä muutamasta puusta. Vaikka olenkin pitänyt luontoa aika värittömänä tähän aikaan vuodesta, jouduin toteamaan etä onhan noita värejä kunhan katselee ympärilleen.

Sillä aikaa kun minä ihmettelin vihreän sävyjä herra bongasi jonkun uivan nisäkkään. Siis ihan oikeasti. Miten mies voi todeta että se oli uiva eläin? Sama mies joka kehtaa väitää minulle ettei kysymykseen "mikä auto se oli" voi vastata "vihreä". Eihän kysymykseen "mikä se oli" voi vastata uiva eläin! Eihän?

Lohdutukseksi naurulokki lensi eteeni, sain sentään jokun eläimen kuvattua. 

Lokeista puheen ollen, Nuottaniemessä ihastelin sitten kolmea eri lajia samassa kuvassa. Lokkejahan näillä reissuillamme riittää, harvemmin vaan istuvat vierekkäin ihmeteltävänä.

Jatkaessamme matkaa sain huomata ettei vielä ole kesä. Kun aurinko päätti paeta pilvien taakse, lämpötila laski ihan huomattavasti. Oli aika pukea neopreenihanskat käsiin ja unohtaa kuvaaminen hetkeksi ja keskittyä melomiseen. Istuessa tuli nimittäin viileä!

Tukkakoskeloiden tullessa poseeraamaan oli pakko taas riisua hanskat. 

Valitettavasti olin hieman hidas, joten linnut päättivät paeta paikalta. 

Haahkaherrat ovat selvästi sitä mieltä että ovat hommansa hoitaneet ja alkavat keräytyä yhteen. Näimme kymmenittäin herroja rupattelemassa Pirisaaren paikkeilla, kaipa ne suunnittelevat muuttomatkaansa, etteivät vaan vahingossa joudu lastenhoitopuuhiin. 

Olen usein ihmetellyt pientä lauleskelijaa rannoilla. Nyt onnistuin jopa nappaamaan kuvan tästä aika vaatimattomasta ja vikkelästä vipeltäjästä. Facebookin mukaan kyseessä olisi rantasipi. Minä kun luulin että se on hotelliketju, mutta kaikkea sitä oppiikin melotessa. Se on lintu!

Yllättävän vähän liikennettä oli vieläkin merellä, mutta muutamia purjeita sentään näkyi matkan varrella. Aika käsittämätöntä ettei alkuillan aurinko jaksanut inspiroida useampia vesille.

Koska minun oli ihan pakko saada kuvata haahkoja, eihän noita kuvia vielä millään voi olla tarpeeksi, jäimme hieman toisista jälkeen. Aika äkkiä saimme kuitenkin muut kiinni, onhan meitä kaksi melomassa jos siirrän Canonin kajakkiin.

Kun palasimme Bredanille aurinko teki pienen yrityksen näkyä. Bredanillehan kuuluu palata ilta-auringon loisteessa. Hieman pitää auringon vielä harjoitella, mutta hyvä yritys näinkin!

Mittari näytti 15,2 km kun pääsimme rantaan.

Auringonlaskua ihmettelemässä

Lepopäivä teki ihmeitä

Torstaina olin sitä mieltä että ehkäpä uskaltaisin kokeilla melomista. Kun merikin oli peilityyni, päätin että ehkäpä se Kalvö onkin ihan siedettävän matkan päässä. Saimme pienen ylipuhumisen jälkeen myös uimarimme suostumaan Arielin keskireikään. Urheilijalle tuo matkustajana oleminen ei oikein tuntunut maistuvan.

Meloimme verkkaiseen tahtiin kohti Kalvön pohjoispäätä, vuorottelimme keskireikäläisen kanssa, neiti meloi muutamia vetoja ihan kokeillakseen miten olkapää kestää. Ja siinä sivussa roiskutti vettä äitinsä niskaan. Kuulema mela on oudon mallinen ja melontatahti sopisi eläkeläiskerhon ulkoilupäivän retkelle. No, hyvin se mela tuntui kuitenkin istuvan käteen, useamman kerran matkan aikana sitä pyydettiin lainaan. Paremman puutteessa kai sitten. 

Kippari oli päättänyt että menemme Svartholmenin ja Kalvön välistä, mutta ja Hötervikenissä bongasimme ensimmäiset linnut, joten minun oli pakko saada kuvata.

Oletan että nämä olivat haahkoja, uroksia kun ei näkynyt mailla halmeilla.

Kiersimme Kistörenin ja Kalvön välistä ja siellä sitten teimme illan bongauksen: pienen pingviinin kivellä.

Oletan että nämä silkkiuikun poikaset ovat niin lähellä pingviinejä kun pääsen näillä leveysasteilla. Ei siis ominaisuuksiltaan, mutta ulkonäöltään. Voiko mikään olla niin suloista kuin eläinten poikaset? Ainakin oletan että tämä on silkkiuikulle kuuluva lapsokainen, äiti nimittäin kutsui sitä vimmatusti, enkä oikein tajunnut miksi tyyppi ei lähtenyt äidin luokse. Olimme huolellisesti katsoneet ettemme katkaisseet reittiä. 

Asia selvisi kun pääsimme kiven toiselle puolelle. Olin jo kipparille sanonut että tuolla on joku vialla. Ei tällainen kivellä odottelu ole normaalia, mehän lähestyimme koko ajan. Vaikkakin hitaasti niin emme hiljaa, juttelimme rauhallisesti keskenämme, kertoen poikaselle että paha peto ihminen on tulossa. 

Pikkuinen oli selvästi loukannut jalkansa. Mietin jo itsekseni nappaanko poikasen kiinni jos se antaa, ja toimitan sitten jonnekin hoitoon tai päästän tuskistaan. Kiertelimme hitaasti lähemmäksi ja jossakin vaiheessa pikkuiselle riitti. Se nousi reippaasti pystyyn ja ontui todella pahasti veteen. Ja sitten mentiin. Jos liikkuminen kuivalla maalla oli ollut todella hankalaa niin vedessä tuo oli elementissään. Ei merkkiäkään kivusta tai vaikeuksista. Sinne se painui emonsa luokse. Toivottavasti pikkuisen jalka kuntoutuu. En kyllä nähnyt merkkejä ulkoisista vammoista jalassa, joten ehkäpä se levolla paranee. Suloinen tuo vaaveli oli. 

Ja selvisihän se syy siihen miksi herra oli halunut kiertää juuri saarien välistä. Siellä oli silta! Jos herra ei voi ajaa sillan yli katsomatta voisiko sen ali meloa, niin hän ei todellakaan voi olla melomatta yhdenkään näkemänsä sillan ali. 

Kiersimme vielä Svartholmsörenin. Maisemat olivat taas aivan uskomattoman kauniita. Keskireikäläistä hieman hirvitti, kilpuri kun ei anna anteeksi jos vetää kiven yli, Ariel nyt ei pikkuisista kivistä välitä. Emmekä itseasiassa osuneet ensimmäiseenkään, mutta tunnustan että kovin syvää tuossa ei ollut. 

Jatkoimme matkaa kohti Majholmenia ja kippari päätti että kyllähän Ariel menee Majholmenin ja Kalvön välistä. Hieman saimme miettiä pääsemmekö ympäri, mutta olimmehan jo harjoitelleet kaislikkomelontaa, joten päätimme kokeilla onneamme. Ei se ollut edes haasteellista. Tuohon oli selvästikin tehty ihan soutuveneelle väylä. Arielillehan tämä oli lähes moottoritiemäinen paikka. Monta kaistaa suorastaan. Keskireiästä raportoitiin vedesnsyvyydestä. Kippari ilmoitti että jos mela ei osu pohjaan niin ei hätää. Eikä se montaa kertaa osunutkaan. 

Jos olin edellisinä päivinä valitellut vesilintujen puutetta niin Sparrvikenissä sain sitten ihailla niitä. Kaikkien vanhojen tuttujen lisäksi bongasimme punanokkaisen ihmeen. Arvasin että jos vaan onnistun saamaan kuvan linnusta niin kyllä naamakirja tietää. Tukkakoskelonaaraaksi (Mergus serrator) se tunnistettiin alta aikayksikön. Hauska lintu, sekään ei yhtään pelännyt. Huomattavasti kiltimmin poseerasi kuin silkkiuikku, vaikka tämäkin on sukeltaja. 

Koska kippari oli menotuulella ja ilta oli uskomattoman kaunis, jatkoimme Ånholmenin ympäri. Keskireiässä bongattiin horisonttia ja pohdiskeltiin miten ihminen onkaan voinut luulla että maa on litteä. Sanoin että eikö se nyt ole aika itsestään selvää. Reuna näkyy ja yhtäkkiä reunalla ollut laiva katoaa horisontin taakse. Kuulema se nyt ei ole mitenkään mahdollista, koska horisonttiahan ei koskaan tavoita. Yritin selittää ettei siihen aikaan oltu melomassa melomisen ilosta vaan paiskittiin töistä aamusta iltaan eikä mietitty horisonttia sen enempää. Paitsi Kolumbus, joka eksyi Amerikkaan, kuului keskireiästä. 

Emme olleet muuten ainoat jotka olimme vieneet jälkikasvumme iltaretkelle. Tosin tämä äiti ei väitellyt horisontista lapsiensa kanssa, ne tottelivat kiltisti vanhempiaan. Isä vahti liikkeitämme hieman kauempana perheestään.

Jatkoimme kohti Svedjeholmenia ja minusta oli aika pitää pieni jalottelutauko. Siispä näytimme lapsellemme miten 6½ metriä pujotellaan kivien välistä rantaan. Ei neiti nyt kovinkaan otettu ollut suorituksestamme. Sen sijaan teimme hetken läksyjä rannalla ja bongailimme uusia kasveja kasvioon. 

Koska ilta oli jo pitkällä emme jääneet ihmettelemään sen enepää saarta vaan jatkoimme matkaamme Granholmenin ohi ja kohti Lilla Korsholmenia ja Korsholmenia. 

Aloimme jo pikkuisen kanssa olla sitä mieltä että nokka kohti kotia, mutta sittenhän sen oli ihan pakko olla siinä: sillan. Utterörenin kohdalla siis oli tällainen outo viritelmä ja herranhan oli ihan pakko päästä ali. Siispä ihmettelimme taas kiviä ja kiersimme sitten tämänkin pienen kivikasan. 

Jatkoimme kohti Risholmenia ja kun tulimme Solskensholmarna ohi illan viimeiset auringonsäteet värjäsivät jo maiseman ihan kullankeltaiseksi, joten oli todellakin aika suunnata kohti mökkiä. 

Rävholmenin ohi ja kohti tuttua Vitholmenia.

Kun palasimme mökille oli jo nukkumaanmenoaika, mutta taisi myös neiti olla tyytyväinen kun tuli mukaamme  melontareissulle, vaikka ei melaa saanutkaan käteensä kuin hetkellisesti.

16 kilometriä tuli mittariin. Tasan tarkkaan.