Kaislikossa suhisee

Koska puita kaadettiin puhelinlinjojemme päälle olemme olleet ilman nettiyhteyttä. Siksi 29.6 teksti julkaistaan vasta tänään. Pahoittelemme viivästystä (olen oppinut VRltä)

Olimme päättäneet että lähdemme ensimmäistä kertaa mukaan Canoan tiistaimelonnalle. Aurinko oli paistanut koko päivän ja odotin jo innolla iltaa ja melontaretkeä. Herra Murphyhän ei kuitenkaan koskaan lepää joten Auris sai pistää parastaan kun lähdin töistä puolitoista tuntia myöhässä. Inhoan sitä tosiasiaa että kun on päättänyt että on menoa niin silloin kello tikittää hurjaa vauhtia eteenpäin pysähtyäkseen sitten kokonaan kun ei ole kiire minnekään. Silloin ei kellollakaan ole kiire. Ja jotta iltani olisi täydellinen ykköstiekin päätti olla hyvä kilpailija Pendolinolle. En tiedä kumpi noista kahdesta on isompi farssi: VRn iki-ihanat Pendolinot ja niiden lentävät ovet, katot ja turvalaiteviat vaiko Ykköstien lentävät kivet. Niin tai näin, moottoritiellä oli nopeusrajoituksena 80 km/h säännöllisin väliajoin. Pitäisi kai kuitenkin olla kiitollinen siitä tosiasiasta että tunnelit sentään olivat auki eikä nopeusta oltu rajoitettu vielä enemmän. Sekin on koettu liian monta kertaa että tunneleissa on kaksisuuntainen liikenne. Pitäisi ehkä oppia ajamaan tuota vanhaa ykköstä uudestaan? Tosin uskoisin että moottoritie on turvallisempi, ellei niitä lentäviä kiviä lasketa. Isompia eläimiä tuonne ei juurikaan eksy, sen verran hyvin suojattu tuo on korkeine kallioleikkauksineen ja pitkine tunneleineen. Kaikesta huolimatta olin Canoan pihassa kymmentä vaille kuusi, vaikka Tom-Tom oli sitä mieltä että ehdimme vasta 18.07 perille. Tosin en totellut Tomppaa vaan oikaisin Espoonväylän kautta. Ja nopeusrajoituksia noudatin, totesin ettei minulla ole varaa ottaa aikasakkoa (enkä kyllä myöskään halua sitä perinteistä sakkolappuakaan) mikäli poliisi olisi päättänyt seurata moottoritien liikennettä.


Kippari ja apuneitinsä olivat pistäneet kaiken valmiiksi Bredanilla, joten vaihdoin vain housut ja pistin kelluntaliivit päälle ennen kuin hyppäsin Arieliin. Pikkuneiti kömpi keskireikään ja kippari omalle paikalleen ja niin olimme mekin valmiina illan seikkailuun. Suuntasimme matkaan 15 muun kajakin kanssa ilta-auringon lämmittäessä ihanasti. Pieni tuulenvire toi meren tuoksun ihanasti nenään, joten eipä siinä voinut mitään muuta tehdä kuin nauttia Suomen suvesta. Meloimme aivan ihanan pienen salmen kautta, Malmkoplanin ja Hamnkoplanin välistä, avomerelle. Syvyyttä ei salmessa varmaan ollut kuin kolmisenkymmentä senttiä ja kun meri vesi oli kirkasta niin pohjaa sai ihailla. Ja pohjan kasvillisuutta. Tosin kiviäkin oli aika kivasti, joten piti varoa ettei melalla yrittänyt siirtää kovin isoja kivilohkareita. Moottoritiellä ainakin tarvitaan ihan maansiirtokoneita joten epäilen ettei melani olisi noihin pystynyt. Hyvin nuo kivet olivat naamioituneet merilevällä joten aina en tiennyt varoittaisinko kipparia kivestä vai antaisinko Arielin jatkaa leväpanssarin yli. Hyvin kuitenkin selvisimme, Arieliin ei uusia naarmuja saatu aikaiseksi.

Jatkoimme pienen tauon jälkeen Långgrundetin ympäri. Linnut olivat vallanneet kaikki alueen pikkusaaret. Olen nähnyt varmaan kaikki maassamme pesivät lokkilajit, ihailin myös haahkaa (Somateria mollissima) ja sitten oli vielä joku lintulaji jota elävä lintukirjani ei tunnistanut. Matkustajamme valitti väsymystä, joten ehdotimme että neiti kävisi makuulle kajakinpohjalle. Kuulemma ei onnistu kun ei ole tyynyä. Onneksi äiti pelastaa, polven alla kun on tyyny tukena kun melon, eikun tyyny lapselle ja neiti hävisi kappelinsa reiästä kajakin sisälle. Jossakin vaiheessa kanssamelojamme kyselivät onko neiti pudonnut kyydistä, kajakkimme kun ”hiljeni” kun neiti nukahti. Taisi olo olla kuin kehdossa kun aallokon läpi puskimme kohti Högkoplania. Kajakki keinui, laineet liplattivat ja kappelin alla oli taatusti ihanan hämärääkin. Ainut huono puoli oli luultavasti se että neidiltä jäi näkemättä miten aurinko värjäsi horisontin vaaleanpunaiseksi. Aivan uskomaton näky: sininen peilityyni meri ja aurinkosilta, horisontti vaaleanroosana ja taivas kirkkaan sinisenä valkoisine hattarapilvineen. Ja muutama purje siellä täällä. Jos ei sielu lepää tuossa maisemassa niin sitten ei missään. Olisin voinut jäädä siihen kellumaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta koska aamulla on taas lähdettävä katsomaan tunneleiden ajo-opasteita ja ykköstien varoitustauluja, oli otettava järki käteen ja kääntää nokka kohti Bredania. Oikaisimme Tallholmenin ja Moisö välistä kaislikon läpi. Siinä kohtaa tunsi itsensä aika pieneksi kun kaislikko nousi metrin pään yläpuolelle ja auringonvalo työntyi vihreiden kaislojen välistä värjäten maailman hetkeksi vaaleanvihreäksi . Ja kaislat suhisivat hieman kun kajakkikaravani tunkeutui niiden lomitse. Ei tarvitse edes harkita viidakkoretkeä, kyllä sellainen melkein onnistuu Espoon saaristossakin.

Kun olin päässyt kajakista turvallisesti taas laiturille pikkuneiti huudahti ”oi”. Sorsaemo oli päättänyt tuoda pienokaisensa näytille, luultavasti olin ihaillut liikaa ”muita” lintuja enkä noteerannut hänen untuvapallojaan asiaan kuuluvalla hartaudella. Pitäähän sitä nyt ”oman rannan” lintumammojen saavutuksia ihailla.