Luonnon ihmeitä

25.6.2010


Pitihän Pilvikin saada vesille, siispä lähdimme aamusta melomaan Bockholmin salmen läpi, pikkuinen kun ei ollut nähnyt sitäkään. Joutsenet olivat jo saaneet rumat ankanpoikasensa veteen, kyllä nuo untuvapallot ovat aivan hurmaavan söpöjä. Ja isot valkoiset jopa hieman pelottavia kun kyttäävät mitä teemme. Hitaasti meloimme joutsenien ohi ja luultavasti olimme sen verran harmittomia ettei isä viitsinyt lähestyä meitä vaan jatkoi syömistään takanamme. Kaipa hän totesi että mekin vaan uitamme vauvojamme.

Lapset olivat selvästi päättäneet että melominen on tylsää (itsehän me annoimme ottaa läppärin mukaan ja isäntä otti PlusTV-kortin, formulaviikonloppu kuten ehkä tiedätte), vanhemman selkä kipeytyi (ja ihmeparani heti maihin päästyään) ja hän jäi salmeen kellumaan. No, eipä sitten nähnyt miten silkkiuikko uitti vauvojaan: ne untuvapallot siis matkustavat iskän ja äidin selässä. Luonto on täynnä ihmeitä ja lapset katselevat mieluummin telkkaria? Eivätkä edes luonto-ohjelmia. Miten ihmeessä olen onnistunut näin huonosti kasvatustyössäni? Juu, tiedetään, hemmottelun tulosta. Tosin olen ylpeä pikkuisesta joka alkuvirsien ”au” ”autsch” ”hitsi” jälkeen meloi oikein hienosti. Luultavasti olkapään iho oikeasti kiristi sillä haavataitokseen oli tullut muutama pisara verta.

Onneksi kippariani ei kiinnostanut Paavo Pesusienen seikkailut eikä Sims virtuaaliperheen elämäkään, siispä päätimme jatkaa kaksistaan kunhan saisimme lapset maihin. Herra kipaisi reippaana hakemaan kamerankin, samalla kun kuitenkin nousi maihin auttaakseen kajakkien telakoinnissa ja minä istuin Arielissa ja ajelehdin ympäri rantavesiä kunnes perä liukui rantahiekkaan. Siinä sitten odottelin ja katselin miten lokit ja kalatiirat metsästivät syötävää. Arielin melominen yksin etureiästä käsin laituriin olikin sitten pikkuprojekti, mutta hyvin sekin onnistui kun keksin että pitää jarruttaa ja kaasuttaa vuoronperään. Oikein kauniisti sain ilman ohjausta Arielin laiturinreunaan ja pääsimme uudestaan matkaan kun kipparikin oli saatu takaisin paikalleen.

Päätimme mennä katsomaan olisiko kurssikaverini kotona ja meloimme pienessä aallokossa Kitön rantoja. Samalla kippari muisteli miltä rantaviiva oli näyttänyt 25 vuotta sitten. Täytyy tunnustaa etten muista, vaikkakin olen Kitössä jo silloin vieraillut (pitihän päästä mainitsemaan että olemme huomenna olleet yhdessä 25 vuotta, vaikka se nyt ei varsinaisesti melontapäiväkirjaani kuulu). Kurssikaverini kotiranta näytti kovin autiolta eikä kännykästäkään ollut, kaikista liittymistä huolimatta, apua kun rouva ei vastannut. Kiersimme pienen lintusaaren ympäri. Ainakin kolmella eri lajilla oli erikokoisia ja ikäisiä poikasia jotka sulassa sovussa parveilivat kallioilla. Ja uikot päättivät myös tällä rannalla uittaa pikkuisiaan. Valitettavasti tajusimme liian myöhään uikot rannalla ja emä pelästyi sen verran että sukelsi vaaveleiden kanssa. Hetken päästä kuitenkin kipusi takaisin pesäpaikkaansa, vaavelit edelleen turvallisesti paikoillaan selässä. Miten ihmeessä ne sen tekevät, millä ihmeen iholiimalla poikaset liimataan selkään kiinni? Ei minun lapset vaan noin hyvin pysy minussa kiinni kun lähdemme kaupungille. Puhumattakaan melontaretkistä. Suostuisikohan uikkoäiti opettamaan minuakin? Ja mistä löydän tulkin, minä kun en puhu uikkoa. Nuorimmainen sentään oli hieman pettynyt kun kerroin että näimme valkoposkihanhia ja niiden poikasia, neiti on jostakin syystä hurjan ihastunut valkoposkiin. Ehkä osasyy siihen on että valkoposket päästävä pääsääntöisesti ihmisen aika lähelle ihailemaan itseään ja jälkikasvuaan. Niitä on siis ihailtu jo monena kesänä.

Kun siinä ihailimme lintuja näimme miten rantaan ajoi auto, siispä pääsisimme kysymään onko talonväki kotona. Eipä tarvinnut kysyä, auton perässä tuli 2 polkupyörää ja kaksi koiraa. Ja saimme tietää että äiti tulee ihan kohta. Perheessä oli uusi koira joka vietti synttäreitään. Hauska tapaus joka kuitenkin oli hieman ihmeissään isosta keltaisesta ammeesta joka kellui heidän laiturinsa edessä. Pienen rupatteluhetken jälkeen suunnistimme takaisin mökille päin. Ja EOS lauloi aina välillä, olihan ihan pakko saada muutama kuva linnuista. Minusta on tullut ihme lintubongari. Kotonakin kesken tehetken saoin: katso ”Närhi”. Luoja tietää mistä alitajunnan sopukasta sekin tieto tuli. Minä kun en aiemmin ole tunnistanut kuin harakan ja västäräkin.

Olimme jo Ådholmenin kohdalla kun kännyt pärähtivät soimaan peräkanaa. Minä kun en viitsinyt vastaa kun juuri olin kuvaamassa, simpukan esille kaivaminen vesitiiviistä pussista kun kestää hetken. Siispä kippari vastasi hetken päästä ja tiesin jo ennen kuin vastasi että lapsilla on joku hätä. Oikein arvattu. Iskä ei ollut ehtinyt (tai viitsinyt) kytkeä DVD-soitinta ja luultavasti telkkarista ei tullut tarpeeksi hyvää ohjelmaa. Onneksi insinöörin lapset eivät jää sormi suuhun kriisitilanteissa, kun saavuimme mökille filmiä katseltiin läppärin näytöltä, tosin muutamien ärtyneiden lisäkommenttien säestyksellä. Isänsä tyttäret kun haluavat HD-laatua dolby surround äänellä varustettuna mutta kun hätä ei lue lakia.