Kauden päättäjäiset

Lokakuu lähestyy, joten retkimelojat lähtivät tänään kohti Kaparnia lättyjuhlia viettämään.
Valitettavasti retkiämme seurannut aurinkoa ei ollut saanut kutsua, joten pienessä sateessa pakkasimme Arieliin mm polttopuita ja pikkuneidin kyynärsauvoineen. Balookin nostettiin vesille ja koska lättypannu oli pakattuna neidin selän taakse ilmoitimme että olisi parempi pysyä pystyssä. Muurikkapannu kun aika nopeasti luultavasti lähtisi Atlantikseen mikäli saisi mahdollisuuden.

Kerrankin retkelle lähti runsaasti kaksikkoja, Ariel ei todellakaan voinut tuntea itseänsä mitenkään poikkeavaksi, 3 muutakin miehistökajakkia suuntasi kohti Pentalaa Maretin kautta.
Joutsenpoikasten kaulat ovat selvästi vaalentuneet, näimme useita perheitä ja kaikissa tilanne oli samanmoinen, poikaset lähes aikuisia. Jotekin haikeata, syksy todellakin tekee tuloaan.

Tuulesta ja sateesta huolimatta jatkoimme kohti Herrötä ja sieltä sitten Kaparnille. Aikamoinen maininki painoi meidät kapeikon läpi rantaan. Meitä odotti taas lauma kumiankkoja ja ladattu ase. Tosin metsästäjä tajusi lähteä ankkoineen jonnekin muualle. Baloon kipparia hieman huolestutti kuinka pääsisi takaisin merelle. Mutta mitä sitä nyt suremaan, oli räiskäleiden aika!

Tuli saatiin kuivilla haloilla heti roihuamaan ja eikun räiskäleitä paistamaan. Ja kuten lorukin kertoo: Aurinko, aurinko lettuja maistaa...tulihan se maistiaisille! Lähdin kiertämään Kaparnia sillä aikaa kun muut söivät ja tajusin että se oli oikea kultakaivos. Puoli pussillista rouskuja muutamassa minuutissa! Joulupöydän sienisalaatti on hyvällä mallilla. Toivottavasti isi suostuu sen tekemään.

Aallokko oli valitettavasti voimistunut kun päätimme lähteä kotiin ja Baloo ei kertakaikkiaan tahtonut lähteä kivikkoon  maininkeja vatsaan taistelemaan. Siispä kippari kantoi Baloon saaren toiselle rannalle ja saimme Arielin vesille hieman muiden jälkeen. Hieman minua hirvitti, en ollenkaan tykkää kun lapseni ei ole silmieni alla. Äkkiä me kuitenkin saimme Arielin muitten luo ja siellähän reipas lapseni odotti. Pikkusisko oli sitä mieltä että voimakas tuuli sekoittaa hiuksia liikaa, joten hän painui Arielin pohjalle, aukkopeitteen alle. Kun Ariel keikkui kuin kehto aalloilla arvata saatta miten pikkuisen kävi.
Herrön kohdalla aallot painoivat jo aika reippaasti. Hieman hirvitti Baloon puolesta, mutta mitä turhia. Reippaasti neiti painoi aaltoja vastaan ja pääsimme turvallisesti Pentalan suojiin. Sieltä Maretille olikin sitten sivutuulta ja hieman tuntui kuulema epävakaalta meno. Mutta sen verran on noita kilometrejä pikkuisellakin takana ettei huolen häviää. Nätiltä meno näytti.
Turvallisesti pääsimme takaisin Bredanille, taisi olla Baloon pisimpiä reissuja. 15 km.

Ystävät, teitä kaivataan!

Lauantain aikataulu oli burn outtia toivovan unelma. Lähdimme kuitenkin melomaan, tällä kertaa kohti Westendiä.
Lotossakin olisi ollut illalla tarjolla 8,1 miljoonaa, sillä olisi ehkä saanut laiturista palasen tuolta?

Ihanana poikkeuksena kaikkien outojen valkoisten lasipalatsien seassa oli keltainen puutalo. Klassikko joka varmaan seissyt siinä rannassa jo silloin kun Espoo oli pikkupitäjä. Ehkä ei oikein sopinut siihen joukkoon, mutta enemmän se miellytti silmääni kuin se kolhiintunut roskis (tai olisikohan ollut joku moderni taideteos) joka oleskeli naapurin pihan komistuksena. Okei, tunnustan, ne ovat happamia. Olisihan se kiva voida asua noin, että aamulla ennen töihin lähtöä kävisi pikkuisella melontalenkillä. Jospa se 9,1 ensi lauantaina olisi kipparin? Itse kun en lottoa, mutta onneksi Ariel on minun. Saan varmaan muuttaa sen kanssa siinä tapauksessa?

Syksy tekee selvästi tuloaan. Koivut näyttivät siltä että joku oli pistänyt niihin banaaneja roikkumaan. Keltaisia lehtiä aina välillä muutamassa oksassa kun sitten taas oli vihreää reippaasti ympärillä. Okei, tiedän että banaanit kasvavat "ylöspäin" ruohossa eivätkä roiku puussa, mutta siltä nuo koivut nyt kuitenkin näyttivät.

Jatkoimme kohti Hanasaarta vaikka urputin kipparille tummista pilvistä. Ja toteutuihan se sitten. Kun istuimme kahvilla päätti pieni syysssade kastella silmälasini. Tiukka aikataulu ja sade eivät ole se kaikkein paras yhdistelmä. Tunnustan että kiukuttelin ktoimatkalla.

Istuin siinä ja katselin melani rekisterinumeroa, kun en muutakaan keksinyt ja samalla kippari sanoo: Näitkö? Mitä minun olisi pitänyt nähdä? Joku pyöreä oli noussut pintaan ja kadonnut taas. Olen ihan sataprosenttisen varma (ja nyt se ystävyys punnitaan, jokainen lukija kuittaa nyt "Jeps, ilman muuta"-kommentilla seuraavan väitteeni) että kyseessä oli triathlonia varten harjoitteleva uimari jolla oli musta uimalakki päässä. Uimari oli vaan niin väsynyt että ei jaksanut pysyä pinnalla. Kieltäydyn uskomasta, enkä hyväksy, että mieheni olisi onnistunut bongaamaan hylken tai norpan kun minä kiukuttelin. Sehän vasta saisi minut kiukuttelemaan! Uudestaan se uimari ei jaksanut päätään nostaa pintaan, olisiko pitänyt hälyttää Merivartiosto naaraamaan tuota treenaajaa?

Kotimatka sujui sitten ilman välikohtauksia. Bredanilla mittariin oli kertynyt 18,4 kilometriä, 400 meni siis rikki.

Punainen lehmä

Koska tiistaimelonnat ovat loppuneet niin lauantaimelonnat ovat alkaneet. Siispä raahaduimme Bredanilla aamutuimaan ihailemaan auringonpaistetta. Yllättävän vähän oli melojia paikalla kun ottaa huomioon loistavan sään. Ei näitä kauniita syyspäiviä varmaan loputtomiin riitä?

Lähdimme Bredanilta taas kerran kohta Torr Lövötä. Tutut maisemat liukuivat ohi ja saari oli alta aikayksikön vastassamme. Muut jäivät pitämään pientä taukoa, mutta kun olin hetken ihaillut meduusaa olimme Arielin kanssa vakaasti sitä mieltä että tällä säällä pitää liikkua. Se Kytö oli vielä saavuttamatta, joten erkanimme porukasta ja jatkoimme kohti tuota "kaukaista saarta".

Vaikka lähtiessä olikin ollut kylmä sain aika äkkiä huomata että kyllä se aurinko vielä lämmittää. Riisuin ihkauudet neopreeni hanskani koska olin läkähtyä. Huono päätös. Olen koko kesän käyttänyt hanskoja, joten melominen ilman hanskoja ei ollut ihan järkevää. Nyt peukalossa komeilee puhjennut rakko. Ja kun vielä päätin että vesi on vanhin voitehista sain huomata että joku meloja ennen minuakin on keksinyt miltä suola(vesi) tuntuu haavoissa. Jokainen kipureseptorini sormessa lähetti pikaviestejä kipukeskukseen. Onneksi tuo tunne on aika paikallinen eikä sen kummalisempaa kipua. Mutta suola ja haavat eivät siis kuulu yhteen. Olisi pitänyt uskoa että haavoihin ei suolaa kannata hieroa. Ainakaan omiinsa.

Torr Lövön etelärannalle oli pystytetty jonkinlainen verkkoseinä jonka takana pyssymiehet olivat piilosilla. Aikuiset miehet selvästi leikkisällä mielellä. Vesille oli laskettu myös parvi kumiankkoja. Olivatkohan menossa uimaan kun olivat leikkineet sotaa tarpeeksi kauan? Emme jääneet ihmettelemään noita murhahimoisia herroja vaan jatkoimme matkaamme kohti majakkaa.

Meloimme siis kohti Inre Notgrundetin majakkaa, samalla varoen purjeveneitä, luoja tietää monesko- ja mikä lie-regatta osui reitillemme. Olikohan Muumipappakin mennyt tuosta joskus ohi? Tuoltakin majakanvartija oli kateissa, eikä lamppukaan ollut päällä. Pujoittelimme kohti  Knapperskärta ja saavuimme vihoinkin Kytöhön. Siinä se oli, saari joka vielä viime vuonna tuntui olevan niin hurjan kaukana! Pidimme pienen kahvitauon ja ihmettelimme armeijan rakennustaitoa. Miksi parakki pitää rakentaa puoliksi meren päälle?

Jatkoimme matkaa kohti seuraavaa näkyvissä olevaa saarta, tai isompaa kiveä, jotakin jonka nimi mukana olleessa kartassa oli Röda kon. Siis oikeasti, punaisen värin vielä ymmärsin, sen verran kauniin punaista graniittia tuo oli, mutta lehmä? En siis mitenkään saanut tuosta kivenmöhkäleestä lehmää ja minun mielikuvitukseni on sentään suhteellisen vilkas. En kyllä saanut siitä mitään muutakaan nisäkästä, tai edes tunnistettavaa esinettä. Voihan toki olla että joku suomenkarjalehmä on ollut eksyneenä tuonne saareen, mutta en oikein usko. Sen verran pitkän matkan olisi ammu nimittäin joutunut uimaan siinä tapauksessa. Valkoisia lintuja tuonne sentään oli lentänyt ja paljon. Lokinpoikaset ovat jo lähes aikuisten kokoisia eikä väritykään kovin paljon eroa aikuisen loistavan valkoisesta. Ohittaessamme tuon punaisen naarasnaudan saimme kunnon saattueen kun valkoinen ilmapataljoona nousi siivilleen. Aika mahtavan kokoisia nuo tavalliset kalalokitkin ovat oikeastaan. Kotona olevassa kartassa tuo nautakivi on Rödgrundet. Joku muukaan ei siis tunnistanut tuota kiveä lehmäksi ja se joku sai naputella saarien nimet karttaan.

Högholmenin (ei siis Korkeasaaren, sinnekin pitäisi ehtiä taas ihmettelemään kissoja. Kissojen yökin oli ja meni) ohi jatkoimme kohti Hirsalan siltaa. Pakkohan sen ali oli mennä, ihan periaatteesta. Pakaralihakseni alkoivat pikkuhiljaa valittaa hapenpuutetta oltuaan painettua kasaan useita tunteja, joten ilmoitin kipparille että on jaloittelutauon paikka. Pysähdyimme Småholmarneiden kohdalla yhteen saareen. Luoja kuinka pehmeää tuo sammal oikeasti oli. Siihen upposi! Ja ne sienet! Tuli isiä ikävä. Löysin kangasrouskuja ja paljon. Mutta, mutta, isin kuolemattomat sanat: älä poimi ellet ole 100% varma. Mitä enemmän niitä kankaisia katselin, sitä epävarmempi olin. Google, paras ystäväni, ei tietenkään ollut mukana. Oli tuolla myös haaparouskuja, joskaan ei yhtä paljon kuin kangaskavereita. Ja keltahaarakkaat olivat nousseet iloisen oranssinkeltaisina. Ne sentään tunnistin, mutta olivat ihan onnettoman pieniä. Tai sitten olivat kavalia haarakkaita, mistä noista tietää. Tosin isi ei ole koskaan poiminut haarakkaita, joten eipä tehnyt mieleni niitä kerätä. Mustarouskujakin tuolla oli, ne kun taas taitavat olla sallittujen listalla. Mutta, kuten sanottu, kun isi ei ole matkassa tyydyn kanttarelleihin ja suppiloihin. Niitä ei kuitenkaan löytynyt. "Har du sett herr Kantarell" tuli kuitenkin lauleskeltua siinä kiertäessäni saarta. No, istumalihakseni saivat hetkeksi painoni pois päältään eikä painehaavariski ollut mitenkään varteenotettava kun jatkoimme matkaa.

Kajakuksen laiturista oli lähdössä kaksi kaksikkoa, emme olleet ainoat jotka olimme tajuneet tämän loistavan melontasään. Tuolla Medvastön kohdalla kaislat olivat käsittämättömän korkeita. Ja kun merenpinta vielä oli aivan peilikirkas ja tyyni niin ne kasvoivat kaksinkertaisiksi. Pilviäkin pysyi ihailemaan kun katseli eteensä, en ole varmaan koskaan nähnyt merta tällaisena. Kivet tosin hieman hirvitti, ne siis jotka mahdollisesti olivat heti pinnan alla, pieninkään väre ei nimittäin auttanut paljastamaan missä ne mahdollisesti lymysivät. No, eipä Arielkaan niitä löytänyt.

Päästyämme turvallisesti Medvastön toiselle puolelle tuli eteen päivän enesimmäinen kunnon este: kyhmyjoutsenpariskunta kera viiden ruman aikanpoikasen. Ja perheellä oli sama kurssi kuin meillä. Niin kauniita kuin nuo ovatkin en todellakaan halua niitä Arieliin istumaan. Enkä edes kovin lähelle Arielia. Ymmärtääkseni nuo voivat olla aikas riidanhaluisia jos tuntevat olonsa uhatuksi. Poikaset olivat jo lähes vanhempiensa kokoisia mutta edelleen aivan harmaita. Hidastimme vauhtiamme, mutta herra Joutsen päätti olla herrasmies ja käänsi perheensä takaisin kohti Medvastötä.

Vaikka olimmekin meloneet rauhallisesti ja pitäneet taukoja alkoi maitohappo kuitenkin kertyä lihassoluihin ja olin oikeasti iloinen kun kaunis kotikaupunkimme tuli näköpiiriin. Oikaisimme Stor- ja Lill Pentalan välistä takaisin Suvisaaristoon.

Tiemme uuden ennätyksemme, tämä oli kaikkien aikojen pisin reissumme: 31,5 km

Pitkästä aikaa

Olosuhteiden pakosta ja flunssan takia on melonta jäänyt vähemmälle meidän osaltamme. Toki Ariel on käväissyt Tampereella tässä välissä, tytöt osallistuivat NMK:n ja kuvittelimme ehtivämme pienelle lenkille illalla. Tosin kävi. Mutta saimme sentään ihailla Baloon kiitämistä nuortenmestaruusvesillä, tuloksena monta kaunista mitalia ja perheeseen uusi kajakki. Vanhempi neiti kun saa ensi kesänä siirtyä kilpuriin niin pitihän sitten kunnon kiituri hankkia.

Eilen oli kuitenkin aika päästää Ariel vesille. Kauden viimeinen tiistaimelonta lähti Bredanilta ilta-auringon paistaessa, olihan sitä sadetta tullutkin koko päivän. Lähdimme melomaan Moisöfjärdenin yli kohti Amiraalisatamaa. Viime viikolla alkanut flunssa ei oikein ollut päästänyt otteestaan, en oikein pystynyt melomaan, mutta ei hätää, kyllä Ariel tottelee pelkkää kippariakin. Mikäs minulla oli siinä istuessa, kuin kiikkustuolissa, nauttien ilta-auringon värjäämästä maisemasta. Huomasi että luonto on saanut nauttia kosteudesta, ennen niin karut kallionrinteet olivat puhjenneet upeaan vihreään loistoon. Sammaleet olivat todella muhkeina, olisi tehnyt mieli astua niihin, olisivat varmaan tuntuneet samalta kuin Postin vanhat sienet joihin sai postimerkkejään dippailla aikoinaan. Mistä kaikesta lapseni jäävätkään paitsi! Nykymerkit kun liimautuvat itsestään. Eivät he tiedä miten pahalta maistuikaan postimerkkien liima. Mistä tulikin mieleeni: täköhän myrkkyä nekin sisäsivät ? No, ei murehdita nykyisen Itellan sielunelämää, siihen ei yksi blogi riitä, jatketaan matkaa.

Oikaisimme kaislikon läpi, ennen niin kauniin vihreä oli vaihtamassa väriään meripihkan keltaiseksi. Tähkät olivat jo muuttuneet kullankeltaisita lähes paahdetun kahvinpapun väriseksi, ylikypsää ihan selvästi. Ja selvä syksyn merkki. Vesi on kuitenkin edelleen suhteellisen lämmintä, kajakkiin istahtaessa ei vielä tule sellaista oloa että pohja pitäisi jotenkin eristää vedestä.

Jatkoimme kohti Koplorneita. Aallot nostivat Arielin ilmaan ja niitä tuli niin tasaisella sykkeellä että tuntui kun olisimme koko ajan olleet noin puoli metriä merenpinnan yläpuolella. Yllättävää kyllä ei aallokko tuntunut yhtään pelottavalta, lähinnä hassulta.

Aurinko oli todellakin päättänyt siunata matkaamme, illan viimeiset säteet maalasivat taas taivaan punaiseksi ja kun merenpinnan alla vihreät lautat liikkuivat hitaasti aaltojen mukana näytti lähinnä siltä että merenneitojen hiukset leijuivat vierellämme. Ei kai rehevöitymisestä tarvitse olla huolissaan kun ajattelee näin?
Vaikka kipparin matkamittari ei oikein ollut samaa mieltä niin merkkaan kilometrit kuten melontakaverimmekin ne merkkasi: 13 km

Spegelblankt

Det var alldeles spegelblankt på havet när tisdagspaddlarna for iväg i går från Bredan.

Vi skulle bra ha kunnat fara till Kytö, nu när vädret var lugnt, men det var Torr Lövö som var vårt första mål. Lite synd, den har jag sett flera gånger i sommar. Vi fortsatte mot Stora Ådholen och hade en liten teknikkurs under tiden en del åt sin matsäck. Skoj hur det kommenteras om helt samma saker om jag sen lyssnar på flickornas tränare eller på vår ledare. "Armarna ordenligt fram, draget tar slut vid höften..."

Vi fortsatte mycket nära stranden, beundrande havsbottnen och stenarna. Vattnet var så pass högt att vi kunde paddla på sådana ställen vi inte normalt kan närma oss.

Hemåt kom vi längs bekanta rutter: Mellan Stora och Lilla Kalvholmen. Vi hann beundra ruttbåten, men annars var det faktiskt helt dött ute till havs. Ingen annan ute än vi.

När vi närmade oss viken mellan Bergö och Ramsö svävade dimman över vattnet. Eftersom det fortsättningsvis var alldeles stiltje, väntade jag mig så där smått att älvorna skulle ha dansat och speglat sig i havsytan. Inte för att jag vet om älvorna höll till vid vatten. Dimma är på något sätt så förtrollande. Inte undra på att de förr i världen såg både Näcken (nej, honom vill jag inte träffa) och vittror i dimmorna.

16,2 kilometer

Sataa, sataa, ropisee

Tänään olikin sitten hyvin erilainen melontapäivä. Salossa oli outo sää koko päivän, mutta Espoosta kantautui aurinkohuhuja. Siispä olin toiveikas lähtiessäni matkaan. Turhaan. Kello kuudelta alkoi kaatosade. Olimme juuri ehtineet istahtamaan Arieliin, joten penkki oli mukava ja kuiva. Siinä istuskelimme Bredanilla katsellen miten sadepisarat pomppivat ylös suolaveden pinnalta. Pieniä valkoisia, lähes rakeen näköisiä tippoja tunki siis merenpinnasta hihoihin samalla kun makeavesi huuhteli kaiken muun. Lopputuloksena oli läpimärkä meloja. Olisi ollut hyvä päivä harjoitella eskimokäännöstä, jos siihen olisi sielunpaloa. Päätin siirtää silmälasini aukkopeitteen alle, ei niistä mitään hyötyä nenällä ainakaan ollut. Olo oli kuin Legolandissa: Läpimärkä.

Sade selvästi piristi kaloja, vedenpinnan yläpuolella salamoi pieniä hopeanuolia. Siinä ne pomppivat Arielin ympärillä kuin minikokoiset delfiinit. Hauskoja.

Lähimme kuitenkin matkaan ja sade loppui kuin loppuikin heti kun pääsimme kunnolla merelle. Etenimme kohti Bodöklobbeneita ja aallot katoivat meitä todella tehokkaasti. Välillä oli olo kuin Pendolinossa kun maisema vaihtui aika vauhdikkaasti. Kippari vaan ohjaili ja annoimme aaltojen viedä. Melatonta menoa siis hetkellisesti. Kyllä luonnon voima on uskomaton. Parisensataa kiloa Arielia ei paljon aaltoja haitannut. Siellä me seilasimme aaltojen päällä kuin kaarnalaiva laulussa.

Kopplarna olivat jo todella tuttua maisemaa, niiden välissä oli jo niin rauhallista että uskalsin siirtää lasit takaisin nenälle. Apua niistä ei juurikaan ollut, sen verran täplikkäät olivat sateen jäljiltä. Mutta tutumpi tunne kuitenkin kun olivat nenälläni.

Jatkoimme kohti Pentalaa ja kiersimme sen ennenkuin palasimme Bredanille. Ensimmäistä kertaa tulimme kotirantaan ilman ilta-auringon säteitä. Olipa masentavaa! Jotenkin odotin tuota outoa valoilmiötä.

16 kilometriä tuli mittariin tänä tiistaina. Ihan kiva reissu.

Sateenkaaren kaikissa sävyissä

Pienen pieni sade kasteli ympäristöä kun saavuimme Bredanille. Ariel nostettiin ulos kastumaan ja kuuntelimme reittisuunnitelman sateen kastellessa Arielin penkkejä. Mutta kun tiistaimelonnasta on kyse, niin eihän sade voi pilata tunnelmaa. Eihän?

Kun saimme Arielin vesille oli sade historiaa ja taivaalle muodostui täydellinen optinen ilmiö. Sateenkaari. Eihän Rainbows-tytön äiti voi muuta kuin hymyillä kun sellaisen näkee. Taivas oli muutenkin yhtä väriloistoa. Pienen pieni turkoosi läiskä pilkotti valkoisten pilvien välistä ja niiden yläpuolella olikin syvän sininen taivas. Selkämme takana olikin sitten tummanharmaita, lähes mustia pilviä musteen sinisen taivaan koristeena, mutta eipä sinne tarvinnut katsella. Oikeastaan noista sinisten sävyistä puuttui ainoastaan se Fazerin versio.

Meloimme kohti Miessaarta ja siitä edelleen kohti Stora Åholmenia. Ongelmaksi muodostui vaan purjeveneet. Osuimme keskelle jotakin kilpailua ja siinä me sitten istuimme keskellä väylää ja yritimme pysyä poissa tieltä samalla kun ihailimme todella upeita ja värikkäitä purjeita. Olivat ne oikeasti kauniita, niin veneet kuin pullistelevat purjeet ilta-auringon loisteessa.

Seuraavana vuorossa oli Torr Lövö (täysin epäonnistunut nimi, minusta pitäisi olla torra) mutta ennen sitä olikin aikamoinen aallokko vastassa. Siinä aukesi kaikki niska-hartiaseudun jumit kun mela taisteli aallokossa, painaen Arielia eteenpäin. Hyvästi kaikki selkäongelmat! En edes muista aikaa jolloin kipparikin välillä näytti Rip van Winkleltä (tiedättehän sen ukkelin joka nukkui iät ja ajat ja heräsi vanhana partaniekkana...) kun selkää jomotti. Eipä jomota nykyään. Aallot todellakin kainuttivat Arielia ja nokka oli milloin yläilmoissa kuivumassa, milloin reippaasti vedenpinnan alla. Voitte vaan kuvitella minkä näköinen aukkopeitteeni oli. Jopa silmälasini olivat täplikkäänä, vesipisaroita linsseissä sumentamassa maisemia. Aikamoisia pusuja tänään siis.

Torr Lövön jälkeen olikin aika suunnata kotiin, sen verran tuo aallokko verotti voimiani että olin ihan tyytyväinen siihen päätökseen. Sen verran kostuinkin aallokossa että alkoi hieman tuntua kylmältä iltatuulen kuiskiessa tarinoitaan. Takin hihat sai onneksi lirkuteltua märkien paidanhihojen suojaksi joten lihakset eivät kylmettyneet liikaa.

Kotirannassa matkamittarit olivat hieman eri mieltä matkan pituudesta, joten uskotaan kipparia 15,5 km eikä 15,9.

Vaaleanpunaista ja purppuraa

Tiistai ja melontaa. Ja lomatkin on lomailtu, joten moottoritietäkin tuli ihmeteltyä.

Bredanilla oli hurjasti iloisia melojia lähössä reissuun, joten erkanimme heti "pitkämatkalaisiksi". Lähdimme melomaan Pentalan rantaa pitkin kohti Herrötä. Sää oli loistava, pieni tuulevire piti ihon viileänä ja aurinko huolehti siitä että olo oli kesäinen.

Juuri ennen Lilla ja Stora Herrön välistä salmea pidimme juomatauon. Ja varmaan ensimmäsitä kertaa sitten opiskeluaikojen näin korvamaneetteja! Kymmeniä pieniä maneetteja liukuivat vedenpinnan alla ja esittelivät vaaleanpunaisia C kirjaimiaan. Kyllä luontomme on täynnä mitä kummallisimpia ja toineen toistaan kauniimpia ihmeitä! Hetken ehdimme katselemaan meduusojen tanssia. Siellä nuo läpinäkyvät kaunokaiset pyörivät ja suurenivat ja pienenivät kun lipuivat ympärillämme. Vaaleanpunaiset Ct tanssivat silmiemme edessä ja ympärillä lillui läpinäkyvää geeliä. Voi kunpa noita voisi pitää kotona valaistussa akvaarioissa. Niin uskomattoman kauniita, varsinaisia satuolentoja. Jopa otusten nimi on jotenkin maaginen: Aurelia aurita

Kierrettyämme Herrön jatkoimme Herröklobbenin, Kaparklobbenin, Kaprenin ja Rövarenin ohi. Ulapalla olikin sitten kunnon ristiaallokkoa. Onneksi oli aukkopeite paikallaan sillä meri ei tyytynyt antamaan pientä pusua vaan vaatimalla vaati päästä halamaan kunnolla. Syliinhän siinä sitten lopulta tultiin. Aukkopeitteen päälle kehittyi pienempi meri jota en ihan hetkessä ehtinyt häätämään, sen verran aallot keinuttivat. Voi kunpa siinä olisi ollut oma pikku meduusa minulle, tosin eipä sitäkään olisi ehtinyt ihmettelemään. Meri kiersi kun vatsatautisen masu. Eivät tienneet aalllot minne olivat menossa vai olivatkohan jo mahdollisesti tulossa. Ariel ei kuitenkaan ollut mitenkään tilanteesta stressaantunut, puski onnellisena kuin Pikku-Veturi eteenpäin ja keinui välillä aallon huipulla, välillä laaksossa. Aikamoista vuoristorataa kun katseli melontakavereita. Milloin istuivat meressä mela kädessään, milloin kajakeissaan. Kajakit kun hävisivät tehokkaasti aaltojen väliin.

Joulu on selvästi muuten tulossa. Lumiukko oli mennyt uimaan ja jakautunut palloiksi matkan varrella. Tai sitten jättiläiset leikkivät lumisotaa. Meressä kellui kolme jättikokoista lumipalloa. Onhan se tietysti mahdollista että nuo olivat tylsiä valkoisia poijuja, mutta miksi niitä olisi kolme keskellä merta? Kyllä tuo lumiukko on todennäköisempää. Ehdottomasti. Kun joulukin on tulossa!

Pääsimme ennenpitkään Långgrunetin taakse piiloon aallokkoa ja otimme rauhallisemmin että ehdin ihmettelemään lintuja. Maihinnousu olisi ollut taas sallituua kun elokuu tuli, mutta jotenkin tuo lokkien, valkoposkihanhien ja joutsenien valtaama luoto nyt ei oikein inspiroinut, en usko että edes kumisaappaat jalassa olisin tuonne tahtonut. Sen sijaan linnut olivat ihania. Lokinpoikaset olivat jo aika isoja, mutta edelleen aivan kirjavia. Jotenkin tuli Legenda Suojelijoista elokuva mieleeni kun poikaset lentelivät ympärillämme. Kävimme sen aikoinaan tyttöjen kanssa katsomassa 3D:nä (makupala täältä). Valkoposkihanhien poikaset olivat jo lähes aikuisten näköisiä, mutta joutsenpariskunnalla oli minusta aika pieni poikanen. Ja yksi ainut. Tosin nuo vanhemmat eivät kyllä olleet ihan fiksuja. Painuivat molemmat karkuun kun Ariel lähestyi ja jättivät pikkuisen pärjäämään yksin saaresta heidän peräänsä vesille. Voi pientä. Ensi se kompuroi hiekalla ja sitten ui minkä räpylöistä lähti kun yritii ehtiä vanhempiensa matkaan. Oli kuin pienenpieni siipiratasalus kun jalat meloivat molemmin puolin pientä ruumista. Olisin tuonkin voinut adoptoida ja tuoda kotiini jos olisi sallittua.

Meloimme Tvihjälpin ohi kohti Bredania. Ilta-aurinko melkein petti minut. Hamnkopplanin kohdalla aurinko päätti päättää retkensä ja mennä pilven taakse piiloon, mutta Bredvikenin avautuessa silmiemme eteen se päivänsäde viimeinen piti huolen siitä että tunsin itseni tervetulleeksi kotiin. Säteet värjäsivät pilvet vaalean purppuralla. Kaikkien ihmeien lisäksi pääsin siis vielä ihmettelemään iltataivastakin.
Alan muuten kohta kuulkaas kyllästyä näihin tasalukuihin: 17 km

Eilisestä menestyksestä innostuneena lähimme KK:n (kajakki koira) kanssa uudelle reissulle. Pikkukippari oli mukana Baloon kanssa, minikippari jäi mökille miettimään ulkoasuvalintojaan.

Aloitimme lähtemällä Vitholmeniin jaloittelemaan. KK ihmetteli metsämaisemaa ja jalotteli ihan miellään. Pieni paniikki iski siinä vaiheessa kun Ariel siirrettiin vesille. KKlla oli kyllä liivit päällä, mutta se ei ollut riittävä tae mukaanpääsystä. KK käveli veteen keskiaukon kohalle, aikamoinen saavutus koiralta joka ei vedestä liioin välitä, ja ynisi hiljaa. Luuli kai pikkuinen että mamma hylkää lähisaareen? KK nostettiin kyytiin ja matka jatkui kohti Rävholmenia.

Pikkuinen aallokko ulapalla oli, mutta KK selvisi mallikelpoisesti!

Risholmenissa oli seuraavan tauon paikka, mutta siellä inhottavat viholaiset (heh, opinhan mikä noiden inhotusten nimi on oikeasti) hyökkäsivät KKn kimppuun, joten tauko jäi lyhyeksi. Tassut mereen ja sitten kajakkiin.

Kotimatkalla kiersimme vielä Hattvalkarneiden välistä ennenkuin jatkoimme kohti sillanalitusta. Valitettavasti juuri siinä kohtaa oli aikamoinen veneliikenne ja pikkukippari oli hätää kärsimässä pikkuhetken ristiaallokossa. Hyvinhän hän kuitenkin selvisi. Katosimme vielä peilistä että väylä oli vapaana ennenkuin suunnistimme kotirantaa kohti. Aallokkokin loppui välittömästi kun pääsimme Kitön toiselle puolelle.

8 kilometriä. Tasan. Alan kyllästyä tasalukemiin!

Reipas kajakkikoira

Katseltuamme sadetta koko matkamme ja vielä Kitössäkin tuli ihailtua ukkosta ja kaatosadetta niin piti käyttää se sateeton hetki hyväksi. Eilen oli tarkoitus ottaa Baloo ja Mr Pig matkaan mukaan, mutta kun pikkukippari sai tapansa mukaan ahdistuskohtauksen kun vaatetus ei täyttänyt jotakin ”dress code” sääntöä, tai sitten hiukset olivat huonosti, luoja tietää, äiti ei, niin Mr Pig jäi rantaan.

Baloon kippari istui kiltisti ulapalla odottaen Arielia ja varsinkin sen matkustajaa. Pystykorvamme, vanhana tekijänä, otettiin mukaan. Asiallisesti kelluntaliivillä varustettuna.  Hieman alussa hirvitti miten neiti aikoo suhtautua hommaan ilman apuvoimia, mutta mitä turhia. Eikun pylly kajakinpohjalle ja kirsu kohti tuulia. Ja matkaan!

Lähdimme seuraamaan Kitön rantoja ja neiti ihmetteli rantoja ja alati vaihtuvia maisemia ihan rauhallisesti kajakista. Ainut hetki kun hieman ihmetytti maailman meno oli kun ohitimme poijut. Neidille ei vaan mene jakeluun miksi meri on täynnä palloja.

Kitön ja Löparön välinen salmi oli ihan niin kaunis kun muistinkin, tosin kesän kuumuus näkyy rantakasvillisuudessa. Ennen niin kauniin vihertävä viidakkomaisema on muuttunut rusehtavaksi kallioksi. No, jossakinhan tämä pimeimmän Afrikan ilmastoa muistuttava kuumuus on nähtävä. Ja kohta se talvi tulee. Kuten aina aiemminkin.

Kitön toisella puolella oli jo jonkin verran tuulta havaittavissa ja koska en halunut pikkuiselle kajakkikoiralle huonoja kokemuksia vaadin että Ariel tekee u-käännöksen.

Kun kännykkä pirahti soimaan päätti pikkukipparimme pitää rapsutustauon. Baloo ja Ariel kelluivat rinnakkain ja kajakkikoiraa hellittiin oikein urakalla. Päättipä koiruus käydä pussailemassa kippariakin, se kun ei ole ihan onnellinen ellei saa olla sylissä ja nuolla jonkun naamaa. Samalla minä ihailin hopeisia pikkukaloja jota hyppivät isoja loikkia. Uskomaton näky ja aikamoinen äänikin kun muuten ympärillä ei kuulu kuin tuulen humina ja aaltojen liplatus.  Tosin se tuulen humina alkoi hieman vahvistua ja aloin olla sitä mieltä että kotiranta kutsuu.

Iloisesti lauleskellen lähdimme melomaan mökille päin, tuli siinä lauleskeltua kaikkia merihenkisiä laulja joita pystyin keksimään ja pari muutakin. Lauloimme mm kipparin uutta ”suosikkia”: ”och det var räven och råttan och grisen”. Sitä rallatusta voisi jatkaa loputtomiin, laululla kun ei ole loppua. Kajakkikoirakin alkoi lauluun kyllästyä ja kävi makaamaan kajakkiin ja ryhtyi iltapesulle. Eipä tainnut pahemmin jännittää meriretkeänsä.  

Pääsimme tummien pilvien alla lähes rantaan ennen kuin se pakollinen iltamelonnan tunnusmerkki näyttäytyi. Maihin siis tultiin auringon viimeisten iltasäteiden lämmittäessä.

Siten pitkin äkkiä keksi ratkaisu ongelmaan ”mikä onkaan se täydellinen maihinmeno käsky”? Maihin on liian lähellä maahan käskyä, tosin blondi ei kyllä sitäkään hallitse, mutta ei nyt sekoiteta liikaa sitä ainutta aivosolua. Kippari sen sitten keksi: Rantaan. Eipä käsky tehonnut, mutta eipä sitä nyt kukaan odottanutkaan. Ei edes pikkukipparin houkuttelu tehonnut, lopuksi kajakkikoira nostettiin rantaan. Ja häntä tietysti heilui.

Kukaan meistä ei valitettavasti muistanut sitä hemm***  ku**aispesää joka on rannassa. Pystykorvamme tassuja purtiin. Ällöttävät otukset!

10 ja ½ kilometriä. Ihan kiva iltalenkki.

Lintuja

Eipä ollut kiire tiistaimelontaan kun on ihan lomaa :) Ei siis kiitämistä pitkin moottoritietä, vaan rauhallista menoa Bredanille.

Sää oli kerrassaan loistava. Hieman tummat pilvet lähtiessä masensi, mutta eikun aukkopeite paikoilleen ja menoksi. Ulkona oli helle, mutta se pienen pieni tuulenvire joka tuntui viilensi mukavasti. Kun aurinkokin oli piilossa pilvipeiton takana oli suorastaan loistava melontasää. Merenpinta tärisi juuri sen verran että näki kivet ajoissa.

Rumat ankanpoikaset olivat jos kasvaneet, vaikka en "omiamme" nähnytkään lähtiessä. Matkalla kuitenkin useampi pariskunta oli uittamassa pienokaisiaan, joten sai noita ihanuuksia ihailla. Yksi pariskunta oli ihan kaksistaan reissussa. Hieman masentavaa. Tai sitten olivat hankkineet lapsenvahdin ja livahtaneet iltauinnille. Mistä sitä ikinä tietää...

Iso Lehtisaari kierretiin koska kaislikko kuulema on vallannut normaalin melontareittimme. Meri oli äärettömän rauhallisella tuulella, ei yhtään pusua tarjolla. Långgrundetin kohdalla sentään meri hieman leikki ja teki pieniä minigeysireitä. Vettähän tuo tietysti oli, eikä höyryä, mutta söpöä. Söpöjä olivat myös haahkan poikaset jotka jäivät kajakkejemme välii mottiin. Vaikka pidimmekin kunnon välejä hetki meni ennenkuin linnut keksivät miten ongelma ratkeaa.

Minulla on ollut merimetsoja ikävä, kipparilla ei, mutta niitäkin pääsin nyt ihailemaan. Siellä ne luodolla istuivat.

Rövargrundetissa kävimme maissa. Pitkästä aikaa jopa minä suostuin nousemaan kajakista melontaretkellä, rauhallinen lahti ja saaressa puucee...arvaatte varmaan miksi.

Kotimatka menikin sitten äkkiä ja Bredan oli alta aikayksikön nenämme edessä.
Ennen Bredania kuunelimme kuitenkin vielä Maretissa rapujuhlioiden iloista lauleskelua ja tietysti autoimme Arielista hieman: "Fafa ska sjunga för tollon sin. Och tollon han ska sova!" En tiedä kuulivatko, mutta apuhan on aina tervetullutta?
Ja kotirannassa he sitten odottivat, kaikki 6 ruumaa ankanpoikasta vanhempineen. Pitäisiköhän tuo kamera raahata mukaan joku ilta?
15,3 km tuli matkamittariin lisää.

Sommarö runt

Tänään oli Sommarö runt (Suvisaaristo ympäri) päivä, ja vaikka taivas oli keskimääräistä rumempi oli matkaan lähdettävä.

Vanhempi neideistä päätti meloa lyhyemmän reitin ja sai seuraakin, joten Ariel miehistöineen ilmoitettiin pitkälle reitille. Pikkukippari oli saanut melonnasta tarpeeksi leirillään, joten hänellä oli kuulema melontavapaa viikonloppu. Asia selvä.

Alkuvalmistelut ja kajakkien kanto kuitenkin vei hieman aikaa, pääsimme matkaan noin 10 minuttia myöhässä.
Eipä se nyt haitannut, reitti kun oli suhteellisen tuttu.

Meri oli selvästi hieman levottomalla tuulella ja tuulet sekoittivat olematonta kampaustani.

Kiersimme Ramsön ja Bergön. Bergössä Norjan lippu oli puolitangossa. Se pysähti. Yleensä en näe mitään kaunista muissa kuin siniristilipussa, mutta tänään tuo Norjan lippu puolitangossa oli äärettömän kaunis ja liikuttava. En ymmärrä miten uhrien vanhemmat ovat voineet tähänkin päivään herätä. Järkyttävää!

Jatkoimme matkaa ja meri päätti antaa muutaman pikkuisen pusun matkalla, pari aaltoa syöksyivät syliini halailemaan. Vesi tosin oli niin lämmintä ettei väliä, mutta nuo läpimärät housut kotimatkalla olivat hieman epämiellyttävät. Kippari kun oli jättänyt vaihtovaatteemme kotiin.

Kotiin jäänneistä tavaroita puheen ollen: malontahanskani! Nyt on rakkulat, puhjenneet sellaiset, molemmissa peukaloissa. Auts. Tällaista se kiire tuottaa.

Vaikka jäimmekin viimeiseksi, annettuamme 10 min etumatkaa muille ja melottuamme vielä pidemmän kaavan mukaan kun kippari ei uskonut minua vaan kiersi vielä Kutukarin, niin sain sentään ensimmäisen Sommarö runt diplomini. Olen ylpeä.

14, 3 kilometriä. Päästinpähän eroon tasaluvuista!

Blixtar och dunder

Vi hade lovat damerna en utflykt till Pentala och skulle ta en skrinnare med oss för att prova hur det känns att paddla. Enligt herr Murphy är ju alla planer dömda till plan B, så det blev en paddlingstur till Hanikka strand istället.

Mr Pig (den yngre damens lånekajak för i sommar) och en "banan" blev lyfta på vatten. Och sedan var det bara för den unga damen att prova hur det känns. Med skrinnarens balanssinne vad kan det vara för problem? Vi styrde vår kosa mot nya äventyr.

Tyvärr var vindarna så pass friska att vår gäst tog sin tillflykt till Areil och så fortsatte färden med vår yngre med tårna vid bananens roder.

Efter en liten simpaus och lunch vid stranden började himlen ge de första varningstecknena. Alltså styrde vi kosan mot Bredan och var redan inne i viken när det blåste upp. Under tiden vi torkade kajakerna släckte någon lampan på himlen. Det blev beckmörkt. När vi satt i bilen brakade det loss!

5 kilometer.

Kisakallio

Syy blogin hiljaiseloon on moottorimatkailu. Teimme pikaisen ajomatkan halki Tanskanmaan ja käväisimme Saksassa, Ruotissa ja Norjassakin. Ariel oli kuitenkin kotona. Lapsemme reippaina melojina lähtivät suoraan Turun kauniista kaupungista, jonne laiva meidät toi, melontaleirille.

Lähdimme sitten toissapäivänä viemään tytöille puhtaita vaatteita ja samalla päätimme päästää Arielin uiskentelemaan. Lähdimme siis jokiretkelle Kisakalliosta.

Sää oli liiankin hyvä, trooppinen kuumuus ja helle eivät oikein sovi tälliaselle vannoutuneelle talvifanille.

Väänteenjoelle meno vaati taas sulun käyttöä. Sulku oli käsipelillä toimiva, joten reippaina ihmisinä nostimme Arielin "kainaloon" ja kävelimme toiselle puolelle.

Joki oli pienoinen pettymys. Leveä kuin mikä ja hurjasti asutusta ympärillä. Ei siis juurikaan mitään kummallisuuksia bongattavaksi eikä oikein sitä jokimelontafiilistäkään.

Eväät söimme keskellä järveä, istumalla pontooni hyppylaiturilla. Tai mitä ne järvillä, rantojen ulkopuolella kelluvat lautat sitten ovatkaan.

Kotimatkalla kävimme ihailemassa ykköstien siltaa, sitä kun en ole koskaan katsellut järveltä päin, aina vaan ihaillut järveä moottoritieltä. Täytyy tunnustaa että kauniimpi se järvi on kuin tuo silta.

Täys ventti eli 21 km. Tasan, kuten nykyään harrastamme.

Gamla nyheter

Tyvärr är det så att om man inte uppdaterar blogen med en gång så kommer man inte ihåg färden ordentligt. Inte ens trots uppskrivna stödord.

Söndagen den 10.7 paddlade vi rutten Staffanbryggan - Sökö örarna - Pentala - Halsholmen - Ärtholmen och tillbaka till Bredan. Det enda jag kommer ihåg från resan är att jag aldrig sett knölsvanarna på så nära håll. När vi kom till Bredan var svanarna vid bryggan med sina ungar. Var finns kameran när man behöver den? Hemma!

Förutom de fantastiska fula ankungarna, så speglade herr svan sig i det ljusröda havet. Solen sjönk och färgade havet rött och sedan den kritvita svanhanen som speglar sig. Fantastiskt!

15 km jämt. Igen

Likapyykkiä

Eilen oli taas tiistai ja melontapäivä. Kerrankin pääsin töistä lähtemään ajoissa eikä ollut minkäänlaista kiirettä kotiin, ehdin jopa syömään ennen lähtöämme. Hyvä niin sillä kippari ajatukset selvästi sotkeentuivat läsnäolostani, eväät jäivät kotiin.

Lähdimme pienessä tuulessa liikkeelle ja seurasimme taas niitä hyvin tuttuja maisemia.
Katselin lähtiessämme aika aika likaisen näköisiä olivat pilvet taivaalla, sen siitä varmaankin saa kun valkoisia kauniita pilviä pidetään esillä päivästä toiseen? Ne likaantuvat! Ja kuten likapyykillä on tapana: äkkiä alkoivat likaiset pilvet lisääntymään, taivasta peittosi tasaisen harmaa likapyykkipilvikasa. Tylsää. Tosin, ehkä oli ihan hyvä että oli aurinko piilossa, nahkani ei oikein tahdo tykätä auringosta.

Miessaaren ja Pyöräsaaren välistä jatkoimme matkaa kohti Stora Ådholmenia. Tuuli teki pientä aallokkoa, mutta olin kerrankin pistänyt aukkopeitteen paikalleen lähtiessämme, joten roiskeet eivät häirinneet. Kiersimme myös Ådholms Långgrundetin, mikä oli linnuille pyhitetty ja se taas tarkoitti että maihinnousu oli kiellettyä. Voi kunpa sen voisi kieltää roskiltakin. Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät mereen. Haahka (Somateria mollissima) naarailla oli ihania pieniä untuvikkoja perässään, pari taapersi "mammansa" jalanjäljissä kalliolla ja muutama uiskenteli aallokoissa. Kun pääsimme saaren toiselle puolelle olikin sitten vastassa kokonainen parvi haahkoja. Naaraat ympärillä ja pikkuiset keskellä. Herrathan ovat jo aikoja sitten häipyneet jonnekin. Eivät selvästikkään koe tarpeelliseksi puolustaa jälkikasvuaan. Tosin, eiköhän nuo mammat pärjänneet hienosti, joukossa on voimaa!

Kotimatkalle tulimme Iso-Vasikkasaaren ohi ja ihmettelin taas kerran saaressa olevaa "temppeliä". Onneksi google osaa lähes aina auttaa, joten nyt on sitten tuonkin kummajaisen arvoitus selvinnyt. Kyseessä on huvimaja joka jäljittelee Poseidonin temppeliä. Lisätietoa aiheesta saa täältä, ettei tarvitse googlea käyttää. Tosin Poseidonin temppeli lienee ollut raunioina jo vuosisatoja, miten sitten ovat osanneet jäljitellä sitä onkin mysteeri. No, saahan sitä tietysti arvailla kuinkas arvon jumaluus sitten täällä maan päällä asusteli, oma palatsinsa kun sijaitsi Aigeanmeren pohjassa. Tuskinpa hän sinne kotimaisia arkkitehteja kutsui?

Mutta sen verran Poseidon leppyi siitä että ihailin hänen temppeliänsä että kävi herättämässä Helioksen. Aurinko pilkisti esiin likapyykkipilvien takaa ja saimme tavalliseen tapaan meloa kotiin ilta-auringon säteiden lämmittäessä.

Bredanin edessä irtaannuimme retkikavereistamme ja meloimme tytärtämme vastaan, hän kun oli saapumassa soutuveneellä (aivan outo vehje, istutaan selkä menosuuntaan) kaverinsa luota. Oli pummaamassa kyytiä kotiin.

Rannassa olikin sitten aika katsoa matkamittaria. 16 kilometriä. Tasan! Olemme viimeaikoina näköjään satsanneet tasalukemiin.

Vimpan päällä

Tänään oli edessä viime kesän suosituimman retken uusiminen, tosin hieman eri maisemissa. Eli jokiretki. Aamulla  tulimme Bredanille ja lastasimme ison trailerin, jos nyt ei täyteen niin ainakin 8 kajakkia pistimme kyytiin. Ariel kun vaatii tilaa niin pienempi traileri ei riittänyt. Mats sai taas näyttää kyntensä ja nätistihän tuo veti trailerin perässään Störsvikiin.

Lähdimme meolmaan kohti Åmunnenin sulkua. Vetämällä narusta saimme "tilattua" vuoron, sulku oli miehittämätön. Kaikki 8 kajakkia mahtui hienosti "kyytiin" ja laskeuduimme vaivatta kymmenisen senttimetriä mereltä Pikkalan jokeen. Aurinko porotti aika armottomasti, joten melontahanskani ja päässä oleva huivi saivat aika nopeasti käydä järven puolella. Tosin se nyt ei paljoakaan virkistänyt, vesi joessa oli niin lämmintä että tuskin huomasi että käsi kävi veden puolella. Ja se pienen pieni tuulevire joka joella kävi oli kuivannut huivinkin alta aikayksikön. No, vettähän ympärillä riitti joten säännöllisin väliajoin pystyi hakemaan nestettä kankaisiin. Se tuuli muuten taivutteli pelloilla olevaa kasvustoa (mitä viljaa sitten olikaan) ja vihreän eri sävyt leikittelivät silmiemme edessä. Siinä jäivät toiseksi niin tietokoneanimaatiot kuin joulun vilkkuvalot. Uskomatonta mihin pieni tuulenvire pystyy! Nestettä tuli kyllä tankattua suunkin kautta. 4 litraa oli varattu juotavaa (tai no melkein 5 jos kahvi lasketaan) ja jokainen tippa tuli juotua.

Valtatie 52 alitettiin ennenkuin pääsimme Vikträskiin. Järven rannoilla oli jonkinverran asutusta, mutta aika yllättävää kyllä järvellä oli todella rauhallista. Saimme olla ihan rauhassa ja jatkoimme sitten Sjundbyåta pitkin Sjundbyn linnaa kohti. Sudenkorennot pitivät meille seuraa ja näimme jo viime kesältä tuttuja sinisiipiä eli neidonkorentoja (Calopteryx virgo). Niiden lisäksi myös "tavalliset" sudenkorennot parveilivat ympärillämme. Joku joka muistaa tarkemmin niiden ulkonäön voisi kertoa minulle mikä laji oli kyseessä. Apuja saa mm täältä.

Linna on pienen kosken kohdalla ja tässä vaiheessa jouduimme nostamaan kajakit maihin ja kantaa ne tien toiselle puolelle. Kyllä siinä hieman sai hauis tehdä töitä kun Arielia kannettiin ylämäkeä. Ja kun nyt kerran olimme maissa päätimme pitää lounastauon. Kosken rannalle istumaan ja nauttimaan broileripastasta ja hyvästä seurasta. Koskessa kalasteli kalalokki (Larus canus), kaipa se karsi meritaimenkantaa, luontaisesti lisääntyvän meritaimenen alkuperäiskantaa nimittäin löytyy joesta. Kuten myös vuollejokisimpukkaa, mutta en kyllä tuntenut tarvetta yrittää nähdä sellaisia, vesi oli aika rusehtavaa nimittäin. Linnan ulkorakennuksen seinässä oli pitkä teksti, venäjäksi. Muistoja "vuokra-ajalta". Mitä vikaa paperissa oli, sitä en tiedä, tai sitten neuvostoliittolaiset vaan olivat aikaansa edellä ja harrastivat graffitia. Taiteeksi nyt en tuota ainakaan kutsuisi.

Reippaan lounastauon jälkeen (tällaisia kolmen vartin lounastaukoja en töissä ehdi pitämään) jatkoimme Siuntionjokea eteenpäin. Sanoin kipparille aiemmin keväällä että tahtosin nähdä saukon ja tuolla se olisi ollut teoriassa mahdollista.Tosin jos jokivesi on niin lämmintä että se melkein kiehuu niin tuskinpa saukotkaan jaksavat tulla näytille. Kansalliskirjailijamme on muuten kastellut varpaansa tuohon jokeen, hänen uintipaikkansa tuli ohitettua. Paikalla oli opastetaulu joka kertoi minulle tietämättömälle tämän asian.Tjusträskin kohdalla oli aikoinaan ollut Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja. Siitäkin löytyi pojutaulu joka informoi minua. Muuten paikan saikin ohittaa ilman passitarkastusta tai muita muodollisuuksia. Onneksi on alue palautettu, muuten olisi melontaretki jäänyt tekemättä...

Jatkoimme Tjusträskiin ja ylitimme sen, välillä pyshdyimme ihastelemaan retken vetäjän uuden kajakin pohjaa. Pieni eskimokäännös kun kuulema oli paikallaan. Järven toisessa päässä harmaahaikara (Ardea cinerea) päätti pitää meille seuraa. Se lensi edellämme kun jatkoimme Siuntionjokea, Evitskogintien ali, kohti Prästgårdenia. Juuri ennen joen haarautumiskohtaa oli kala päättänyt jäädä pinnalle kellumaan sivullensa. Kyseessä lienee ollut se joessa esiintyvä harvinaisuus: Vimpa (Vimba vimba), tai ainakin se oli minulle tuntematon kalasuuruus. Tosin se poissulkee kalavalikoimasta lähinnä kampelan ja pakasteseipaketin. Mutta ei se nyt haukikaan ollut, joten jospa se oli se vihoviimeinen vimpa?  Siinä kohtaa joki jakautuu Kirkkojoeksi ja Siuntionjoki jatkaa toiseen suuntaan päätimme kääntyä takaisinpäin. Molemmat haarat kun näyttivät aika kapeilta ja jos ihan rehellisiä ollaan niin kotiinkin oli vielä jaksettava.

Kotimatka menikin sitten aika leppoisaan tahtiin. Tuuli oli yltynyt ja pieneen vastatuuleen meloimme Tjusträskin yli. Järvi oli selvästi kasvanut parissa tunnissa tai sitten olivat lihakseni maitohapoilla. Pidimme taas pienen tauon linnan kohdalla kun kuitenkin jouduimme nousemaan maihin, kajakit kun oli taas kannettava. Onneksi mukana oli herrasmiehiä.

Vikträskin rannoilla oli selvästi porukka piristynyt. Joku paimensukuinen lapikoira jaksoi paimentaa meitä rannalta ja valkoinen ponikin oli saapunut rantaan ratsastajansa kera ihailemaan melojia. Aleksis-setäkin inspiroi meitä tai sitten aavikkomainen auringon porotus oli tehnyt tehtävänsä, pidimme pienen uimatauon Vikträskissä. Tai ne joilla oli vielä energiaa tuhlattavana uivat. Minä istuin kalliolla ja ihailin maisemia.

Tauon jälkeen oli edessä pienen pieni rutistus ja sitten sulku olikin jo edessämme. Pääsimme kaikki turvallisesti rantaan. Kajakit lastattiin ja Mats lähti vetämään taakkaansa takaisin Espooseen.

Mittariin tuli paahtavassa helteessä 29 kilometriä. Tasan!

Varo putoavia siltoja

Tiistaimelonta kutsui taas ja kun sää taa oli tiistaimelonnan kannalta täydellin, voiko ihminen enempää elämältään vaatia?

Meloimme tuttuja reittejä nauttien pienestä aallokosta joka keinutti Arielia ihanasti. Suvituuli viilensi ja aurinko lämmitti, ihana ilmastoitu olotila siis. Kopplorna oli alta aikayksikön edessämme ja katselin innoissani kun naurulokki leikki aalloissa. Hauska eläin työnsi päänsä aaltoon ja nousi pinnalle uudestaan ja uudestaan. Hieman sillai Teletappimaisesti: Ja uudestaan. Kivisilta jonka ali melomme on jo aika huonossa kunnossa, rannalla ollut nainen jo varoitteli että se voi pudota päähämme. Onneksi pääsimme kaikki turvallisesti sen ali. Tauon jälkeen jakauduimme kahteen ryhmään ja lähdimme nopeamman ryhmän kanssa kiertämään Lehtisaaret. Muutama tippa vettä päätti hypätä Arieliin, optimistina olin jättänyt aukkopeitteen pois, eikä kyllä oikeastaan edes kaduttanut. Ihana kesäpäivä! Knaperskärissä oli tauon paikka, suklaakeksi aaltojen liplatellessa ympärillä, onkohan elämässä ihanampaa?

Jatkaessamme matkaa kuuntelimme tyrskyjä kun aallot heittäytyivät karien yli. Niin kaunista musiikkia. Ellei sielu näissä kotimaisissa kesämaisemissa lepää niin sitten ei missään.

Jatkoimme kotiinpäin Svartholmenin kautta. Välillä oli kyllä hieman tyhmä olo kun mela veti ilmaa aallon kannatellessa Arielia kohti Bredania. Oli vielä ihan pakko pysähtyä ja antaa ilta-auringon viimeisten säteiden lämmittää ihoa. Ympärillä oli aivan hiljaista ja vedenpintakin aivan rauhallinen.

Akut on taas ladattu, huomenna töihin. Kilometrejä 14,3

Kotirauhan rikkojat

Sunnuntaina kiersimme järveä ristiin ja rastiin. Pikkuinen jäi mökille, joten järvellä oli aika hiljaista.
Ja koska pystyimme etenemään lähes äänettömästi sain nähdä sen jota toivoinkin: joutsenet! Huomaa kyllä että Bredanin kyhmyjoutsenet ovat tottuneet kajakkeihin, nämä järviasukit selvästi vartioivat pesäänsä ja vaikka olimme hyvän matkan päässä selvästi häiritsimme pariskunnan kotirauhaa. Siispä siirryimme katsomaan pääsisikö millään jokea pitkin. Ei onnistunut. Jos vielä olisimme jotenkin puskeneet itsemme kaislikon läpi oli edessä kaatunut koivu.

Takaisin meloimme toista rantaa ja saimme kuin saimmekin mittariin hieman enemmän: 6,2 km.

Koko perheen voimin

Vietimme juhannusta Tuohikotissa ja torstaina lähdimme siis töitten jälkeen testaamaan toimiiko Mats kunnolla. Katolle nousivat Arielin lisäksi Baloo ja vielä toistaiseksi nimetön punaisemme. Tai siis nimetön oli Charlie, mutta kun pitäisi nyt sitten Disney hahmojen mukaan nimetä aakkosjärjestyksessä enkä keksi yhtään Charlieta.

Mats selvisi hienosti urakastaan ja lauantaina lähdimme kokeilemaan miten kajakit liukuvat järvivedessä. Saimme jopa pikkuisen mukaamme, joskin neiti valitteli Baloon korkeutta ja olisi tahtonut sittenkin "oman" Chipinsä mukaan. No, hankala asialle oli mitään tehdä keskellä järveä toistasataa kilometriä kotoota.

Kovasti oli järvi taas pienentynyt kun kaislikko ja ruohot valtaavat rantoja. Joetkin ovat niin tukossa ettei kajakillakaan ole niihin menemistä.
Tosin, eipä niissä olisi ollut mitään nähtävää, sen verran kovaäänisesti jääprinsessamme ilmoitti mielipiteensä kajakistaan. Siinä ehtivät linnutkin paeta paikalta.

Keikalle tuli pituutta 5 kilometriä, kuten sanottu, pieneksi on järvi kutistunut. Nimestään huolimatta. Suurta ei Suuri Murtonen ole nähnytkään.

Aallokkoa

Pahasti on blogi kärsinyt kun elän netitöntä elämää. Melat ovat kuitenkin kiltisti heiluneet, vaikka tiistaina olikin ihan kunnon tuuli kun lähdimme melomaan.
Vaikka työvuorot onkin vaihtuneet melontaystävällisiksi pääsin kuitenkin taas myöhässä matkaan ja kipparille lankesi taas kerran kaiken valmiiksi laittaminen.

Saimme hitaamman tiistairyhmistä kiinni jo Bosundissa, siihen reippaammin melovaan ryhmään en edes tuossa tuulessa olisi halunnut, varsinkin kun he olivat menossa aaltoja bongaamaan. Jo Moisöfjärdenillä tuuli painoi ihan kunnolla meitä rantaan ja Suinon salmessa virtaus oli sen verran vauhdikasta ettei tarvinnut meloa, antoi tuulen vaan viedä.

Ryssjeholmsfjärdenillä tuuli taas tarrasi Arieliin ja oli ihan hauskaa meloa kun hieman joutui töitäkin tekemään että Ariel liikkuisi. Bodöklobben oli äkkiä edessämme, mutta siinä vaiheessa oli tuo 12 m/s jo sen verran sekoittanut meren pintaa että aalloille oli tullut valkoiset hiukset päähän. Minulle riitti, en tuntenut minäänlaista tarvetta katsoa pysyykö Ariel pystyssä vai pääsisinkö mahdollisesti uimaan ensimmäistä kertaa tälle kesälle, joten kun tarvittiin seuralaista yhdelle melojalle takaisiin Bredanille ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Kipparille ei jätetty mahdollisuutta protestoida, jos tulen pahoinvoivaksi jo Vuoristoradassa (se ainut ja oikea Linnanmäellä oleva) niin tuo aallokko oli minulle liikaa. Sitäpaitsi olimme vähintäänkin sen 2 minuuttia 15 sekuntia aallokossa, sen verran kestän sitä vuoristorataakin, enkä toista ajokertaa Lintsilläkään kaipaa. Enkä aio koeajaa Ukkoa (siis Linnanmäen versiota) enkä muitakaan hengenvaarallisia laitteita. Tuo oksennusrefleksi kun minulla on hieman herkässä.

Meloimme siis takaisin Bredanille kun taivas alkoi tummua, ehdimme kuitenkin kunnolla pyyhkimään Arielin ja siirtämään hänet turvaan paikalleen ennenkuin sade alkoi.
Matkaa mittariin tuli 10,2, ei siis mikään pitkä matka tälläkään kertaa, mutta eipä ollut ihan normi tiistaimelontasääkään.

Tyttären vanavedessä

Sunnuntaina oli huomattavasti kauniimpi sää, joten päätimme tehdä pienen lenkin aamupäivällä.

Vanhempi otettiin matkaan mukaan ja neiti sai päättää reittimme. Aloitimme melomalla Bockholmenin ympäri. Sää oli aivan loistava ja meri aivan tyyni. Kun pääsimme ulapalle oli pienen pientä aallokkoa josta neiti innostui. Kun vielä harvakseltaan meni moottoriveneitä ohitsemme oli päivä täydellinen: aallokkoa.

Jatkoimme Vitholmenin ohi, mutta kun vesi hieman villiintyi niin neiti päätti että pysymme saarien suojassa. Siispä tottelimme ja meloimme hitaasti nauttien maisemista. Neiti olisi mennyt maihinkin, mutta tylsä äiti ei jaksanut miettiä miten nousisi kajakista polvea kiusaamatta, joten maihinmeno jäi toiseen kertaan.

Linnut ovat selvästi aika pitkälti vielä pesissään, joten kovin paljon bongauksia emme tehneet. Sen sijaan Runeberg puksutti ohitsemme, joten saimme ihailla sitä aika läheltä. Jatkoimme Ådholmenin ohi ja meloimme sieltä sitten kotiinpäin. Omassa rannassa olikin sitten päivän hauskin hetki: valkoposkihanhet olivat uittamassa kahta poikuetta, ikäeroa oli untuvikoilla sen verran että selvästi näki kokoerot poikueiden välillä. Suosikki poikasellamme oli valkoinen täplä naamassa kun kaikki muut olivat harmaita. Luoja että olivat söpöjä, kuten kaikki "pennut" tuppaavat olemaan.

Vaikka tuntui että meloimme kunnolla ei matkaa tullut kuin kilometrin verran enenmmän verrattuna lauantain retkeen: 6,4 kilometriä siis

Tummia pilviä

Viikonlopuksi oli tarkoitus lähteä mökille, pikkuisemme kun osallistui Porvoossa tanhujuhliin.

Perjantaina Suomi Meloo vaihtopiste oli Canoan maisemissa, joten hieman pelkäsin miten saamme kajakit noudettua. Ei hätää, melojat olivat jo päässeet matkaan, joten Mats saatiin ongelmitta Bredanille. Saimme vihdoinkin vihkiä auton kunnolla käyttöön! Ariel ja Baloo nostettiin katolle, Charlie sai jäädä vajaan odottamaan, kansallispuku kun ei ihan sovi melojalle. Hienosti Kajakit sopivat katolle ja miten minusta tuntui että Arielin nostaminen katolle onnistui entistä helpommin. Syy lienee ihan selvä: edelleen olen umpirakastunut autooni. Kippari sai kuitenkin ajaa, pitäähän häntäkin hieman hemmotella.

Kesä on selvästi tullut, en tiedä montako kajakkia näimme matkan varrella. Ja minullakin on harrastus vaihtunut, ennen vanhaan kun bongasin SF Caravan numeroita, nykyään siis kajakkeja. Tiedättekö muuten mistä tietää että on meloja? Sen lisäksi että bongailee kajakkeja liikenteessä? Siitä ettet voi mennä sillan yli katsomatta onko sen alla vettä jossa voisi meloa.

Pikkuinen saatiin turvallisesti perille lähes ajoissa ja suuntasimme sitten Kitön rannoille. Ensimmäinen projekti perillä oli nostaa Ariel ja Baloo rannalle odottelemaan, takaluukkua kun ei oikein voi avata mikäli Ariel komeilee katolla. Käänsimme pohjat taivasta kohti, ihan varmuuden vuoksi ja onneksi kippari uskoi minua. Yön sateet olivat huuhdelleet kajakit oikein kauniin puhtaiksi.

Lauantaina lähdimme sitten vesille. Taivas oli hieman levoton, mutta aurinko paistoi kun lähdimme matkaan. Baloo liukui kauniisti rinnallamme ja ohjaajansa pääsi vihdoinkin myös vesille. Talviharrastukset kun pahasti sekoittavat tätä kesäharrastusta. Emme kuitenkaan ehtineet kovinkaan pitkälle kun taivas jo oli ihan tumman harmaa (menkää ihan mihinkä tahansa autokauppaan niin löytyy vähintään viisi eri harmaan sävyä, valitkaa se tummin niin tiedätte mistä väristä puhun) ja tuulikin alkoi puuskuttaa, oli varmaan rasittunut katsellessaan meitä? Käänsimme siis keulat takaisin, en halua että pikkuiseni tuntee olonsa epävarmaksi kilpurissaan. Hyvin tuo kuitenkin pärjäsi kun jouduimme sivutuulessa melomaan ulapan yli. Hieman kuulemma jännitti, mutta sitä ei kyllä huomannut.

Neiti myös muisti miten Baloosta noustaan kuivin jaloin kiviä hyväksi käyttäen. On se näppärän näköistä, voi kunpa itsekin vielä olisi nuori ja hoikka.

Kippari selvästi näki kateelliset katseeni sillä herra nosti rannalle lavan ja teki puolessa minuutissa minulle oman kajakkilaiturin.

Saimme juuri pyyhittyä suolavedet pois kun taivas päätti auttaa huuhtelun kanssa. 

Matkaa tuli mittariin vaivaiset 5,4 kilometriä, mutta ihan hyvä niin

Sommar med svalkande vindar

Om jag inte nu skriver på svenska så blir det igen ogjort.

Var hela veckoslutet på hundutställning och beundrade stiliga afganer under en gassande sol. Tack och lov kunde man gömma sig under en tältduk, men medger att jag nog saknade Ariel och paddeln. I den där fruktansvärda ökenhettan kändes det svala havsvattnet lockande.

På söndag kväll kom vi äntligen iväg! Den äldre damen är i Uleåborg och rör sig i vatten utan paddel och den yngre kände inget behov av att utsätta sina gyllene lockar för solens obarmhärtiga gassande, så vi styrde Maz (talas Mats) nos mot Bredan och plockade ut Ariel ur ett stekhett förråd. Undeligt att hon inte smälter i hettan!

Efter bara ett par tag med paddeln gled Ariel jämt och stadigt medan havsvindarna fläktade oss. Kroppstemperaturen började sakta sjunka mot normala gradtal och svetten slutade lacka. Härligt! Fast fåglarna led väl av hettan, de lyste med sin frånvaro och de några få vi råkade få syn på försökte svalka sig genom att fläkta med vingarna eller leka i vattnet.

Vi paddlade via Bosund och Maret mot Pentala, och fortsatte sedan mot Stora Herrö. Man märker definitivt att sommaren har kommit och att barnen har sommalov. Glada skratt och skrik fyllde sommarkvällen när det nakenbadades och åktes med gummiflotte efter motorbåtar. Vi försökte hitta mina sommartrakter på Herrö, men antingen har jag världens sämsta minne och kommer inte ihåg cirka 40 år gamla saker, eller så har landskapet förvandlats en hel del. Men vackert var det! Och helt tydligt är söndag finländarnas bastudag, en hel del skorstenar rykte det ur. Och en hel del bara kroppar syntes på bryggorna.

Sundet mellan Lilla och Store Herrö var farmkomligt, så vi genade där. Herrn i kajaken ville absolut över till Kyrkslättsidanför att söka reda på någon obefintlig vik. Det enda jag hittade var en vass sten strax uder vattenytan. Tack och lov såg jag den i tid. Skulle definitvt inte velat ha en läcaknde kajak i Kyrkslätt (eller någon annanstans heller för den delen). Vi fortsatte tillbaka hemåt. Himlen började se smått skrämmande ut och när lilla damen hade ringt in ett paniksamtal om blödande fot och glasbit, så tog vi ganska raskt de sista kilometrarna. Den blödande foten hade i och för sig slutat läcka innan vi hann hem och glasbiten blivit till en sten, men visst var det dramatiskt.

16,5 kilometer, av vilka de sista i ganska så rask takt, betydde att musklerna var smått ömma i morse. Men inte värre än att det regniga vädret i dag var en lite besvikelse.

Merellä tuulee

Tiistai ja melontapäivä! Kun lämpömittarit ympäri maatamme ovat näyttäneet kuumelukemia pitkin päivää, ainakin jos ne ovat olleet auringossa, niin oli suorastaan loistava päivä lähteä melomaan. Siispä päätin rasvata itseni kunnolla ennenkuin siirtäisin ruhoni auringon grillattavaksi. Mieheni rallatteli "merellä tuulee" kun tuli kotiin, ja tottahan tuo oli. Yllättävää kyllä tuuli oli sen verran viileä että päätin pukea pitkähihaisen pelastusliivien päälle, rannalla oli suorastaan kylmä.

Bredanilla oli, kuten arvata saattaa, lähes tungosta kun kesän ensimmäiset kurssilaisetkin olivat suuntaamassa merelle. Reilu 20 iloista melojaa suuntasivat Bredanilta kohti Bodötä. Emme ehtineet melota kuin parisen kilometriä kun tajusin että pitkähihainen oli liikaa. Vaikka tuuli niin oli kuuma! Siispä pusero pois ja hartiat esille nauttimaan auringosta. Sen verran tuo tuuli kuitenkin vaikutti että avomerelle päästyämme sain huomata attä aallokkoa riitti. Meri antoi kivoja pikku pusuja käsivarsilleni ja Arielin nokka kävi kerta tosiensa jälkeen merenpinnan alapuolella. Se hyppi kuin delfiini aallokossa. Pari vuotta olisin ollut kauhusta jäykkänä, nyt tuo ei pelottanut vaikka tunnustankin että en mitenkään erityisesti nauti kunnon aallokosta.

Koplorna tulivat kuitenkin aika nopeasti vastaan ja pääsimme nauttimaan tyynestä vedestä ja auringosta. Ja bongasin jopa linnun jota ei kävelevä lintukirjani tunnistanut. Eivät kyllä melontakaverinikaan tunnistaneet kyseistä sorsa(?)lintua, joten jätän tunnistamisen ornitologeille. Toivonmukaan edes yksi Canonin kuvista on sen laatuinen että tunnistaminen onnistuu. Lintu oli mustapäinen ja muuten valkoinen, paitsi että selässä oli salmiakkikuvio. Rouvansa(?) oli tylsän ruskea perusankka. Samalla kun kirjoitan tätä ilmoittaa kävelevä Suuri Lintukirja että kyseessä on Isokoskelo
(Mergus merganser). Jos se tuollainen oli, niin eipä ollut sitten rouvansa vieressä. Mikä lie ollut harhahyppy sitten kyseessä.

Valkoposkilla ja silkkiuikuilla oli jo kesän ensimmäiset untuvikot vesillä, uskomattoman söpöä. Pallerot olivat onnettoman pieniä, ajatella että noista kasvaa muutamassa viikossa ihan kunnon lintuja.

Vesikin on palannut mereen ei tarvinnut merenpohjaa ihailla ihan lähietäisyydeltä. Siltojen alta mentiin jo kuin vanhat tekijät ja muistin jopa missä niitä kiviä on, vaikka kipparilla taas oli hieman eriävä mielipide asiasta. Onneksi ne ällöttävät kivet kuitenkin pysyivät meressä eivätkä yrittäneet tunkea kajakkiimme. Pysähdyimme linnusta inspiroituneina salmiakkitauolle ennenkuin jatkoimme kohti Pentalaa. Kiersimme Lilla Pentalan (valitan, saarella ei kartan mukaan ole muuta nimeä, pakkoruotsin opetusta kun on vähennetty niin tuo Lilla sanan kääntäminen on ollut ylivoimaista) ja siitä sitten suuntasimme kotiinpäin.

Vaikka kivet kiltisti pysyivätkin meressä niin meri itse oli muuttanut mielensä pikkupusuista. Ariel jatkoi delfiinileikkiään aalloissa kun ylitimme veneväylää. Mutta kun moottorivene vielä puuttui leikkiin tekemällä omat mahtiaaltonsa oli se Arielille liikaa. Sain aallon suoraan syliini ja koska en ollut kiristänyt aukkopeittoa kunnolla vyötäröltä sain kärsiä. Viileä vesi tosin jäähdytti selkääni ihan kivasti ja merivedellä kurluttelu tekee hyvää nielulle, eikö? Ja onhan se kiva viihdyttää melontakavereitaan kun nousee kajakista. Takapuoleni oli litimärkä ja kippari kysyikin tuliko matkalla hätä. Onneksi oli varavaatteet matkassa mukana, kuten kunnon melojalla on.

Mittariin tuli 13,1 km, mikä tuntui uskomattoman vähältä. Aalloissa melominen on raskaampaa, joten lihakseni olivat sitä mieltä että 20 tuli mittariin.

Historian havinaa

Eilen oli taas tiistai ja se tarkoitti vauhdikasta ajomatkaa Espooseen. Kiltisti nopeusrajoituksia noudattaen, mutta täytyy tunnustaa että tämä farssi, jota myös moottoritieksi kutsutaan Tieliikennelaitoksen sivuilla, kyllä välillä pistää lämmön nousemaan. Onneksi on ilmastointi autossa. Moottritiellä on "pesemme kallioleikkauksia"-projektin lisäksi tällainen "oli asfalttia siellä ja uutta asfalttia täällä"-projekti. Ja nopeusrajoitukset tietysti asiallisesti 60 vaikka ensimmäistäkään miestä ei työmailla näkynyt. Mutta onhan se hyvä että körötellään 60 että ehditään niitä kallioleikkauksia ihmettelemään.

Ehdin Bredanille melkein ajoissa ja kun Kippari oli taas huolehtinut kaiken valmiiksi ei minun tarvinnut huolehtia mistään. Pistin tossut jalkaan ja pelastusliivit päälle ja lähdimme vesille.

Huomaa että kesä oli eilen virallisesti saapunut: 13 kajakkia oli ihan kiva määrä ja kun mittari oli päivällä näyttänyt 26 astetta oli illan 16 suorastaan hurmaavaa. Varsinkin kun tuulta ei ollut nimeksikään, en tajua miten nuo purjehtijat saivat purjeet pullistumaan. Taito sekin ihan selvästi.

Viikossa oli kaisla jo kasvanut ihan kunnolla. Kun viimeksi vielä ktselimme kuivuneita ruskeita varsia oli nyt toistakymmentä senttiä vaaleanvihreää versoa. Onneksi tietää mihin joutsenet suunnittelivat pesiänsä, kohta niitä ei kyllä näe, enkä tunne suurempaa tarvetta keskustella herra joutsenen kanssa siitä miten läheltä hänen vaimoansa saa mennä. Silkkiuikkujen pesät olivat jo turvallisesti kaislan peitossa.

Otimme suunnan kohti Isoa Vasikkasaarta, pitihän minun käydä katsomassa minne olimme ETKn luistelijoiden kanssa menossa seuraavana päivänä, ja sieltä edelleen Pukkisaaren ohi kohti Miessaarta.
Miessaaren ulkopuolelle oli luodolla lokkien kokoontumispaikka. Luoja sitä mekkalaa. Miten noin pienistä linnuista voi lähteä enemmän meteliä kuin minun lapsistani? Korvatulppia siinä olisi tarvittu!

Oletteko muuten ikinä ajatelleet tätä tuoksujen simfoniaa joka on näin keväisin? Meren tuoksu nyt on selvästi havaittavissa melotessa, ja kun suola täyttää keuhkot tuntuu että jokainen pienhiukkanen joka on elämän aikana kaupunkilaisen keuhoihin kertynyt kertakaikkiaan huuhtoutuu pois. Lupaan että keuhkorakkuloiden pohjimmainen solukin tuli "pestyä" suolalla kun vedin keuhkot täyteen tuota huumaavaa tuoksu.  Suolahuoneiden teho on kai jo todistettukin, toimiikohan meri-ilma samalla tavalla?

Miessaaressa ja vieressä olevassa (nimettömässä?) saaressa oli jo puut ja kasvit täydessä kukassa. Kukkievien metsäuomien tuoksu oli vastapestyille hajuepiteelisoluille jo melkein liikaa. Tuoksu todellakin räjähti tajuntaan kun pääsimme saarien väliin. Sen tunteen kun olisi pamauttanut kankaalle öljyväreillä ei tarvitsisi muuta tehdä kuin meloa, sen verran paljon maksetaan noista nykytaiteen teoksista. Ja se väriloisto sitten! Ellei itse tietäisi mitä värejä tulisi käyttää niin siitä niin vaan ihailemaan tuota kukkaloistoa: oli rentukkaa ja oletusarvoisesti muutamia kymmeniä eri orvokkilajeja, mustikkaa ja sen lisäksi vielä hurjasti minulle täysin tuntemattomia kasveja.

Kiersimme Miessaaren ja sama saimme kuulla historianluentoa kun mukanamme ollut keron puheenjohtaja kertoi Espoon menneisyydestä. Mitä kaikkia tarinoita onkaan kerrottavana ihan kotiympäristöstämme, ja kuinka paljon sitä tietoa menetetäänkään kun emme ehdi kuuntelemaan.
Miessaari ja Pyöräsaari kuuluivat Suomenlinnan linnoitusjärjestelmään, Pyöräsaari kaikkein läntisimpänä näistä. http://www.novision.fi/viapori/merikartta.htm

Pyöräsaaren vallihautoja oli kaivamassa mm kiinalaiset sotavangit, saimme kuulla, ja mietin noita ihmisressukoita jotka raatoivat kaukana pohjoisessa sotavankeina viime vuosituhannen alkupuolella. Kuinka monta julmaa kohtaloa onkaan tuolla koettu: http://weegee.espoo.fi/museot/verkko/valli/vakuk.htm

Sen verran innostuin tuosta luoennosta että päätin hieman googlata. Tässä meneekin sitten loppupäivä tätä tutkiessa: http://weegee.espoo.fi/museot/verkko/valli/vakuk.htm
http://www.novision.fi/viapori/ulkopatterit.htm

Seuraavan kerran kun melomme noiden saarien ohi suhtaudun niihin ihan erilaisella kunniotuksella.

Nautittuamme pari tuntai hyvin leppoisasta melontatahdista ja upeasta luennosta palasimme Bredanille kuivaamaan kajakkeja. Mittariin ei tullut kuin 12 km, mutta kokemus oli uskomaton!

Harjoittelua

Pitkästä aikaa olen yrittänyt siistiä puutarhaamme. Lapsilla oli aamusta treenejä ja kun vielä oli koulupäivä ei voinut lähteä melomaan aamupäivästä. Valitettavasti iltapäivällä aloitti tuuli tanssinsa, joten paras melontasää oli mennyt istuttaessa erilaisia kukkasia ja suklaakirsikkapuu. Tekeeköhän se sellaisia kirsikkatäytteisiä suklaita vai suklaadipattuja kirsikoita?

Illalla päätimme kuitenkin lähteä pikkulenkille ja kun jääprinsessakin lupasi lähteä "lapsenvahdiksi" sai Teetuli kunnian testata pelastusliivejä ja uudessa autossa matkailua ihan ensimmäisenä.

Baloo ja Ariel nostettiin vesille ja jääprinsessa kapusi keskireikään. Sen jälkeen olikin päivän jännittävin hetki. Miten tassut pysyisivät liukkaalla kajakinpohjalla. Hyvinhän se meni. Eikun melat käteen ja matkaan. Kiersimme ensin turvallista Bredvikeniä, hieman Ariel heilui kun paimenkoiran oli pakko katsoa mihin se Baloon kippari hävisi, mutta aika nopeasti paimen rauhoittui makuulle lohduttajansa syliin. Bosundin sillan ali, kaikukaan ei sekoittanut nelijalkaisen ajatuksia, tosin en ole ihan vakuuttunut siitä että tuo yksilön pääkopassa on mitään mitä voisi hämmentää.
Tiiratkin lentelivät päämme yläpuolella mutta keskireiässä käännettiin kuono kohti tuulta ja nautittiin maisemista. Kunnon melontakoira siis. Pallohullu kuitenkin hieman innostui kun lähestyimme poijuja. Palloja! Vedessä! Palloja! Mutta kun inhoaa vettä niin inhoaa, ei yritystäkään hypätä kajakista pallon perään tai sitten pallo oli liian iso.

Vajaa viisi kilometriä oli mittarissa kun palasimme laiturin luo, siinä vaiheessa oli aika käynyt pitkäksi ja kitinä alkanut keskireiässä. Onneksi oli pikkuihminen seurana ja joku jonka naamaa nuolla. Ja laiturilla odotti loppulauma, joten reipas "laivakoiramme" uskalsi hypätä ihan itse laiturille.

Kokonaisuutena hyvin kiva yllätys, Sweetie suhtautui melontaan reippaasti ja ainakin seuraneidin tuella osasi olla suhteellisen rauhallisesti kajakissa. Kesän picnic retkelle on ainakin yksi koira tulossa mukaan.

Wherever there is a channel for water, there is a road for the kayak

Viime viikolla herra päätti lähteä etelän kylmyyteen. Siis kun Suomineito pisti parastaan ja mittari hipoi hellelukemia oli mieheni Espanjassa tutustumasssa miltä tuntuu kun mannerlaatat törmäilevät toisiinsa. Kuulema hotellin ilmastointilaite oli ollut rikki, mutta ei sitä kaivannut. Täällä sen sijaan olisi kaivattu herraa: tiistaimelonnat ovat alkaneet. Joten kun tänään oli tiistai oli töistä todella kiire pois.

Onneksi on tuo uusi vautihirmu käytössä. Taisi dieselin keskikulutus tehdä uuden ennätyksen meidän perheessä kun hieman raskaalla kaasujalalla ajelin kohti Bredania ja tiistaimelontaa. En kehtaa tunnustaa mikä on aika joka vierähti moottoritiellä, mutta kun nousin ramppia pois ykköseltä totesin että on ajettava nätisti, koskaan kun ei tiedä minkä puskan takaa hyppää kissa tielle. Tai orava. Tai muu elävä olento. Tuolla ykkösellä kun kallioleikkaukset estävät aika hyvin eläinten pääsyn tielle. Sitä paitsi tuo tie on katettu aika suurelta osalta, eivätkä hirvet taida tunneleihin tulla?

Pitäisi kuitenkin muistaa ajaa nätisti, jostakin syystähän ne nopeusrajoitukset on sinne teille määrätty. Mistä tulikin mieleeni, löytyykö toista ihmistä joka inhoaa noita aluerajoituksia? Peltipoliisi postitti minulle kotiin kirjeen, nyt tiedän että Salon keskustassa on aluerajoitus. Jos sellaista ei olisi, en olisi ajanut ylinopeutta, 48 kun lienee taajamassa sallittu nopeus ellei muuta mainita?

Toinen hyvä asia tuossa uudessa ihmeessä on integroitu hands free. Niin on toki Auriksessakin, mutta Rellussa huomasin ajavani ilman korvanappulaa harva se päivä. Kivaa kun kesken ajon sitten pitäisi keksiä paikka johon pysähtyä että voisi viritellä nappuloita ja vastata puhelimeen. Arvaahan sen miten siinä kävi. No, nyt oli Nokia luonut suhteen Matsiin ja sain näppärästi soitettua kipparille matkalta: tulossa ollaan. Kippari sitten huomaavaisena herrasmiehenä oli pakannut lämpökerrastosta lähtien kaiken tarpeellisen minulle mukaan. Tuli uusi ennätys tehtyä vaatteidenvaihdossakin.

Matkaan lähdimme 7 kajakin voimin. Tuuli oli siedettävä ja aallokkoa tuskin ollenkaan. Suunnaksi otettiin Lövö. Vesi oli selvästi noussut sitten viime reissumme. Mistä sitä oli tullut parikymmentä senttiä lisää onkin suurempi ihme. Kummallisia ovat nuo meriveden lait. Positiivista on että vanhat tutut kivet olivat taas omilla paikoillaan ja ne uudet tuttavuudet vajonneet sinne meren syvyksiin minne kuuluvatkin.

Luonto oli aivan uskomattoman kauni kun rannoilla pystyi erottamaan enemmän vihreän sävyjä kuin osaan luetella. Aina lähes keltaisen vihreästä pyökin vastapuhjenneista lehdistä mäntyjen tummanvihreisiin havuihin. Mieletön vihreä ilotulitus! Miksi ihmeessä ei kevät voinut olla kauneimmillaan toukokuussa silloin kun sanoin tahdon kipparille?  Silloin oli varmaan vielä merivesi jäätä, järkyttävän kylmä kevät sinä vuonna. No, nyt pääsin nauttimaan siitä mistä unelmoin kauan sitten. Koivujen vihreällä pitsillä koristetut oksat joiden läpi aurinko säteilee ennen kuin osuu aallokkoon, onkohan mitään kauniimpaa? Ok, se täydellinen talvipäivä kun auringonsäteet leikittelevät hangen kirkkaudessa, mutta silloin ovat melontamaisemat käyttökelvottomia.

Linnut olivat jo päässeet pitkälle pesintähomissaan, pesiä oli lokeilla joka toisen kallion kolossa ja silkkiuikkujen kelluvia lauttoja oli kaatuneen kaisalan seassa. Kohta ne lautat peittyvät kun kaisla alkaa kasvaa.

Kaisla oli pääosassa myös kun pääsimme Lilla- ja Stora Lövön väliseen kanavaan. Kuihtunutta, kaatunutta kaislaa oli koko kanava täynnä ja kun vettäkään ei ollut kuin parikymmentä senttiä oli olo kuin Venetsian gondolieerillä. Melominen oli mahdotonta ja melalla lähinnä tönittiin vauhtia pohjamudasta ja kivistä. Onneksi tuota kaikkein hankalinta matalikkoa oli vain Arielin mittainen matka. Sen jälkeen vettä oli jo sen verran että vaikka pohjaa pystyikin ihailemaan ei tarvinnut pelätä että joutuisi kävelyhommiin. Ja johan Thoreau aikoinaan totesi: mistä vesi menee, siitä menee kajakki. Tosin herra taisi puhua kanootista, mutta suotakoot hänelle sellainen menopeli. Ehkä ei tiennyt paremmasta? Tai ei ymmärtänyt eroa?

Gåsgrundin kohdalla oli aika pitää jalottelutauko. Tai siis muut pitivät, minun polvellani kun ei ihan näppärästi nousta kajakista ilman laiturin apua ja tuo yhdeksän asteinen merivesi ei juurikaan inspiroinut kastelemaan edes varpaita, saatika koko jalkaansa. Kipparikin päätti pitää minulle seuraa, joten istuimme odottelemassa muita samalla kun söimme eväitä. Niitäkin huomaavainen mieheni oli huolehtinut matkaan mukaan. Vaikka Arielin pohjalla on edelleen eristettä ja vaikka päälläni olikin lämpimästi vaatteita huomasin että kylmä alkoi pikkuhiljaa hiipiä aukkopeitteestä sisään.

Aurinko oli laskemassa ja linnut pikkuhiljaa rauhoittumassa yölevolle. Tunne oli taas kerran aika uskomaton. Keskellä suurkaupunkia oli hetken aivan hiljaista, rauhan rikkoi ainoastaan meriveden hiljainen protestointi kun melat sekottivat rauhallista pintaa. Mökit ovat vielä näin arkisin tyhjillään ja moottoriveneilykin aika minimissä vielä toistaiseksi.

Kotimatkalla näimme purjeveneen jonka kyljissä komeili KotiPizzan mainokset. Taitaa Italian lahja pikaruoalle olla aika kylmä jos se purjeiden avulla pitäisi perille toimittaa? Tai Pendolinolla, Italian toisella lahjalla ihmiskunnalle.

Hyvää Äitienpäivää

Eilisen harjoittelun jälkeen oli ihan pakko taas päästä vesille. Varsinkin kun ulkolämpömittari lähenteli 15 astetta. Ja koska olimme luvanneet mennä Äitienpäivä-kahville vasta formuloiden jälkeen oli koko aamupäivä varattu melonnalle.

Tuuli oli tänään hieman voimakkaampi kuin eilen, joten päätimme tehdä pikkulenkin Svinön ympäri. Niinhän se matka alkoikin, mutta koska meri oli hyvin rauhallisella päällä eikä aaltojakaan juurikaan ollut, suunnitelma muuttui matkan varrella.

Loistavasta säästä huolimatta taisi juhlapäivä vähentää merellä viihtyviä, purjeveneetkin olivat lähinnä moottorilla käyviä tänään, oli varmaan kiire kippareilla juhlimaan? Matasaaren kohdalla päätimme käydä katsomassa pääsisikö sillan ali, vettä kun edelleen oli hieman vähänlaisesti meressä. Matkan varrella näimme jo kyhmyjoutsenen pesässään, siitä se taas alkaa, rumien ankanpoikasten tuotanto siis. Näimme myös linnun jota kävelevä lintukirjani ei tunnistanut. Kunhan saan kuvat ladattua pistän teidät töihin, pitäähän minun saada tietää mitä olen nähnyt!

Sillan ali pääsi kuin pääsikin, kiersimme siis Matasaaren ihan kunnolla, hauskaa nähdä saari veden puolelta, muutenhan tuon saaren jokainen kivi lienee tutkittu. Aika monta kesää tuli oltua leireillä siellä. Ja löytyiän se elämäni mieskin saaresta. Finnoon venesataman kodalla näimmekin sitten todella oudon linnun laskeutuvat: vesitaso tipahti taivaalta mereen. Täytyy sanoa että katselen kyllä mielummin joutsenen kömpelöä laskeutumista kuin tuota fossiilisia polttoaineita käyttävää metallipurkkia.

Pirisaaren kohdalla aloin miettiä jokakeväistä koirankakkakeskustelua. Onkohan joku näistä ihmisistä käyneet katsomassa ulkoluotojamme. Jokatoisen kiven päällä oli hurjia kakkakasoja ja lupaan ettei yksikään koira, ei edes pienenpieni chihuahua pysty ulostamaan niin pienen kiven päälle. Puhumattakaan että jaksaisi uida kiven luokse tehdäkseen tarpeensa. Sen sijaan valkoposkihanhet (Branta leucopsis) laidunsivat Pirisaaressa, joten jäljet taisivat johtaa sinne eivätkä sylttytehtaalle. Outo sananonta muuten, piti oikein selvittää sanonnan tausta. Aika ällöttävä tarina: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tattarisuon_tapaus.

Svinö-runt matkamme venyi 11,3 km pituiseksi. Ja kotiin ehdimme ajoissa, kippari sai katsella kehää kiertäviä autojaan. Huomenna herra lähteekin katselemaan lämpimämpiä vesiä etelä Espanjaan, joten blogia ei varmaan päivitetä muutamaan päivään. Yksinhuoltajaäisti kun ajelee autollaan ympäri Espoota, onneksi auto on edelleen yhtä ihana, ilokseenhan sitä ajaa.

Kiviä bongaamassa

Eilen kävimme katsastamassa lähivesiä uudestaan. Valitettavasti blogipäivitys on päivän myöhässä, sillä olin luvannut lapsille elokuvaillan ja lupaukset on pidettävä. Katsoimme siis vielä myöhään illalla "Lumottu lelukauppa"-elokuvan eikä vuorokauden tunnit riittäneet blogillekin. Onneksi on aurinko noussut tänäänkin (ja tämän päivän melontaretken päivitys tapahtuu myöhemmin) ja pääsen siis päivittämään blogia.

Lähdimme siis eilen esittelemään uudelle vauhti-ihmeelleni Bredania. Olen niin rakastunut tuohon uuteen autooni. Enkä ole muuten aikaisemmin huomannut: etumaskissa on "miehiltä kielletty"-merkki. Auto on siis minun! Mutta koska olen niin hurmaava henkilö annanoin kipparin ajaa uutta leluamme. Onhan hän poljinvastaava Arielissakin, joten harjoitelkoot kuivalla maalla...

Minne se valtava määrä lunta on hävinnyt sulattuaan on minulle mysteeri, mereen ei vesi ainakaan ole joutunut. Vesi oli todella alhaalla ja kivet törröttivät vaarallisen näköisinä ympäri Bredania. Kivaa oli tietysti että näki missä ne normaalisti juuri pinnan alla nököttävät kivet oikeasti ovat, huonompi puoli oli että kivet jotka yleensä ovat meren syvyyksissä ja sitä myöten täysin merkityksettömiä, nyt olivat "nouseet" ihan pinnan tuntumaan. Arvataa vaan tiedämmekö missä merenpohjalla jokainen kivi sijatsee.

Ariel saatiin hyvin ulos uudelta paikaltaan. Edelleen joutuu pistämään makuualustan jalkojen alle, sen verran kylmää tuo vesi vielä on, vaikkakin se lumi on hävinnyt jonnekin. Eikä niitä jääpalojakaan ole viilentämässä vettä. Pakkasimme ja eristimme siis Arielin pohjan ja suuntasimme sitten kohti Kopplaneita. Miksiköhän suurin osa noista pikkusaarista ovat nimetty vain äidinkielelläni? Hankalaa tämä kirjoittaminen kun joutuu käyttämään lainasanoja aina välillä.

Linnut ovat selvästi jo pesimähommissa, joskin kyhmyjoutsenet (Cygnus olor) edelleen miettivät minne rakentaisivat pesänsä. Mutta ovat ne vaan niin upeita eläimiä! Ei siinä ehdi melomaan kun on ihan pakko ihmetellä joutsenia. Ja se mieletön ääni joka niiden siivistä lähtee kun nousevat lentoon. Se on sanoin kuvaamatonta!
Haahakatkin (Somateria mollissima)  olivat liikkeellä, uroksen näin ensimmäistä kertaa viime keväänä ja nyt olin jo oppinut etsimään niitä. Onneksi tuo elävä lintukirjani vahvisti epäilyni kun uskoin bonganneenu uroshaahkan. Pikkutyttönä lauleskelin koulussa laulua jossa puhuttiin "gudungenista" ja "ådasta" (Morgonvisa), onhan se kivaa että nämäkin ihmeet saivat pikkuhiljaa "kasvot". Mitä nyt vaatimattomasti reilu 30 vuotta myöhemmin, parempi myöhään kun ei silloinkaan.

Mutta ettei tämä nyt menisi kokonaan lintublogiksi, riski on tietysti olemassa kun melotessa näkee niin hurjasti lintuja, siirrytään melontamaisemiin. Keämökit olivat edelleen suurimmaksi osaksi autioina ja veneet nostettuina kuivalle maalle odottaen uutta vedenpaisumusta tai vielä parempia säitä. Muutamia urheita mökkiläisiä sentään istuskeli laitureilla ja monet viime kesältä tutut koirat haukkuivat meitä kun liuimme ohi.

Malmkopplanin ja Hamnkopplanin välissä meinasi jo usko loppua. Vaikka herra olikin saanut harjoitella polkimien käyttöä punaisessa ihmeessäni ei homma kuitenkaan ihan pelittänyt melotessa. Ehkä tuo pohja jonka pyrki tunkemaan kajakkiin sisälle sekoitti ajatukset ja herra luuli istuvansa Volvossa? Joka tapauksessa teimme pienen pohjakosketuksen. En tiedä olisikohan tuo melominen onnistunut tuosta kohdasta Arielilla näissä olosuhteissa ilman pohjakosketusta. Vettä oli kertakaikkiaan liian vähän. Muutama lisänaarmu Arielin pohjaan jäi muistoksi tuosta tapahtumasta, mitään suurempaa katastrooffia ei kuitenkaan sattunut.

Kiersimme vielä Tallholmenin ja Käringholmenin ja palasimme sitten takaisin Bredanille. Mittariin tuli 11,4 kilometriä, ihan kiva iltalenkki.

Kotona tytöt jo odottelivat telkkarin ääressä, joten kun aukkopeite oli saatu kuivumaan istahdimme koko perheen voimin katselemaan Dustin Hoffmania.

Nimipäivä Titanic maisemissa

Kippari on viettänyt jo monta viikonloppua Bredanilla rakentaen uusia telineitä kajakeille. Pitäään sitä jotakin tehdä ettei Arielin tarvitse ulkona palella talvisin. Toinen syy on rakkaan kaupunkimme suhtautuminen nuorison kilpailutoimintaan. Lasten kilpurit ovat asuneet pikkuvajassa, mutta kun kaupunki rakentaa kävelyväylää niin se rakentaa. Reuna tuli sen verran lähelle vajan ovea ettei sitä voinut avata eikä vajaa tietenkään voinut siirtää muutamaa metriä taaemmaksi, sehän olisi ollut lasten harrastamisen tukemista. Mutta se siitä politiikasta, äänestämällä protestoidaan ja niinhän minä teen. Se ei kuitenkaan auta tähän hätään, joten olen menettänyt mieheni talkooporukalle. Pari viikkoa sitten ajoin minäkin sinne työmaalle ihmettelemään jäätilannetta, silloin toki salmet olivat auki mutta "oma lahtemme" ihan jään peitossa. No, herra on sinnikkäästi ollut katsastamassa jäätilanteen säännöllisesti ja tänään se puhelu sitten tuli: jää on sulannut!

Mitä tekee siis vaimo joka on unohtanut miehensä nimipäivän? Vaipuu epätoivoon? Ei suinkaan. Reippaana vaimona kaivaa esille lämpökerraston, kameran vesitiiviin pussin ja ilmoittaa olevansa valmis suuntaamaan Titanicmaisesti jäälauttojen sekaan. Tosin täytyy tunnustaa että minusta jäämurska kuuluu juomiin, ei melontavesille, mutta jos on unohtanut nimipäivän on ryhdyttävä epätoivoisiin tekoihin. Ja kun tämä pääsiäismaanantai on tarjonnut vallan loistavaa auringonpaistetta niin sää on kyllä houkutellut ulos.

Bredan on ihan uuden näköinen kun koko alue on yhtä lautakasaa ja entinen toimisto täynnä kilpakajakkeja. Rannassakin oli vain yksi onneton laituri, muut olivat vielä odottamassa vesille pääsyä. Ariel sentään näytti ihan itseltään. Ja painoikin ihan yhtä paljon kuin viime syksynä. Hyvä että toinen meistä on edes pitänyt painonsa. Hieman mietitytti mahtuukohan tuo ahterini mukaan, mutta hyvinhän tuo paikalleen mahtui.

Vanhempi neideistäkin tuli mukaan joten Balookin pääsi kastelemaan vatsansa. Pikkuinen jäi kotiin koska keskireikä ei houkutellut ja melomaan ei vielä päässyt. Vesi on kuitenkin vielä kylmää jos...
Lähdimme siis matkaan kuuden kilpurin saattelemana. Arieliin istahtaminen tuntui niin ihanan tutulta että melkein pelotti, missä se järki oikein oli? Istuin pienessä keltaisessa purkissa jäälauttojen ympäröimänä eikä edes pelottanut. Outoa. Vanhempikin meloi onnellisesti karkuun eikä vaikuttanut yhtään miettivän jäätävää merivettä ympärillään.

Tarkoituksena oli kiertää Moisö, joten lähdimme Maretin kautta melomaan. Tuuli kuitenkin yltyi sen verran että valmentaja totesi ettei kilpureita viedä saarten suojasta aallokkoon, lapset kun olivat taas ensimmäistä kertaa vesillä pitkän talvikauden jälkeen. Meloimme siis ihmettelemään Pentalan majakkaa ja käänsimme sitten nokan takaisin kotiinpäin. Lapsille tuo pikkumatka riittikin, mutta kippari tahtoi välttämättä meloa hieman enemmän ja mieluiten muutaman jäälautan ylikin. Ne rahisivat melkein yhtä kivasti pohjaa vasten kuin se "%*&&¤#" kivi jonka yli meloimme. Miten ihmeessä olimme onnistuneet unohtamaan kivien sijainnin?

Lähdimme katsomaan olisivatko joutsenet jo pesänrakennushommissa, mutta ne keskittyivät olemaan kauniita. Selvästi huomaa etteivät linnut suhtautuneet yhtä rauhallisesti kuin viime kesänä Arieliin. Hanhet huusivat ja silkkiuikut sukelsivat kun lähestyimme. No, kaipa ne taas tottuvat meihin? Tosin tuollainen naaman edestä lentoon lähtevä joutsen on aika mahtava näky. Harmi että Canon oli siinä vaiheessa turvallisesti aukkopeitteen alla piilossa. Vuoden luontokuva tallentui siis pelkästään verkkokalvoillemme. Vielä ei nykytekniikka sitä sieltä nappaa...

Liuimme Skataholmantien ali, siitä kohtaa kun ei melota vaan yritetään olla osumatta päällä tierumpuun, ja kiersimme Skataholmenin. Takaisin tulimme kaislikon läpi, kesällä siitä kohtaa ei sitten mennäkään, mutta vielä tuokin reitti oli melottavissa.

Takaisin Bredanilla piti vielä keksiä miten kajakista noustaan, hieman oli tekniikka ruosteessa, mutta eipä kukaan vielä ole kajakkiin jäänyt, eikä jäänyt nytkään. Kuivana rantaan ja eikun Ariel kuivaksi ja uudelle hienolle paikalleen vajaan. Kippari uhkasi että huomenna uusiksi, katsotaan nyt, töihinkin pitäisi mennä. Ja nuo lasten harrastukset kun hieman sekoittavat normaalia päiväjärjestystä...
Matkaa kertyi mittariin 9,4 km, ihan kiva matka lihaksille jotka ovat ihan komeessa kauniin talven jälkeen!