Matkamittariongelmaa

Tiistaina oli tietysti taas retkipäivä.

Tällä kertaa Bredanilta lähti vain yksi porukka, joten luvassa oli hieman lyhyempi reissu. Hyvä niin. Tuuli painoi päälle noin 7 m/s joten merellä olisi siis aaltoja. Päätimme pysyä saarien suojassa, joukossa kun oli myös "ensikertalaisia".

Lähdimme kiertämään "väärään suuntaan" Marenin kautta. Kuinka erilaiset maisevat ovatkaan kun ne näkee väärältä suunnalta. Sen verran tuuli kuitenkin alkoi nostattaa aaltoja ennen Kopplaneita että väylänylityksen ajaksi siirsin kamerani turvaan.

Otimme pienen tauon Högkopplanin ja Träskkopplanin välissä ja halusin ehdottomasti ottaa kuvan linnuista, kun nyt niitä oli tarjolla. 

Kippari sen sijaan oli sitä mieltä että pitäisi tutkia mahtuisiko Ariel työtymään eräästä kapeikosta. Ilmoitin ettei onnistu, kiviä, johon kippari totesi, ei tässä mitään kiviä ole. No, ei sitten. Näin kai harhoja? Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä että ne vedenpinnan yläpuolelle tunkevat kivet edessämme estäisivät Arielia, joten sain tahtoni läpi. Emme jatkaneet siitä kohtaa. Toivon että te ette näe harhoja, se on kovin masentavaa. 

Jatkoimme turvallisesti matkaamme ja jouduimme liikenneruuhkaan. Jopa vesillä joutuu välillä jonottamaan. Tuo silta romahtaa muuten kohta esteeksi, mutta vielä siitä alta pääsee.

Jatkoimme kohti Bodöklobbenia, mutta kukaan ei tahtonut pitää taukoa. Lieneekö tämä pikkuinen hieman häirinnyt rantautumistamme, ainakin poikaselle tuli pikkuinen paniikki kun liuta kajakkeja lähestyi hänen rantaansa. Teimme kuitenkin väylän jonka kautta äiti sai poikasensa turvaan. Me pidimme pienen jaloittelutauon kipparin kanssa, muitten jatkaessa matkaa. Tauosta tuli todella lyhyt kun Kippari muistutti että viimeksi näimme kyyn saaressa. Se oli kieltämättä kuollut, mutta silti. 

 Olen koko kesän mananut nokikanaa joka ei suostu näyttämään poikasiaan. Kolme olen ollut näkevinäni. Kun palasimme Bredanille ja olin jo noussut laituriil katsoin että kaislikossa liikku joku. Odotus palkittiin. Luonnollisesti kamerassa oli "väärä" putki, mutta sainhan minä nähdä ne! Isojahan nuo jo olivat, mutta äiti oli edelleen kovin tarkka lapsositaan.

Bredanilla tulikin sitten isompi ongelma: kaikki muut olivat merkinneet kirjaan matkan pituudeksi 12 km. Meidän matkamittarimme näytti kylläkin 11, vaikka teimme pienen mutkankin. Kipparin päätöksellä pysyn hänen navigaattorinsa lukemissa, vaikkakin hieman harmittaa. Virallinen mitta siis 11 km!

Rantakäärme paratiisissa

Jos viime viikon sää oli hyvä niin nyt mentiin sitten jo loistavan puolelle!

T-paita keli, ei minkäänlaista tuulta ja aurinko matkaseurana. Maisematkin olivat viikossa muuttuneet vihreiksi, ei epäilystäkään etteikö kesä olisi tuloillaan.

Lähdimme melomaan Svinön ympäri ja jo uimarannalla miespuolinen urho oli kokeilemassa veden uimakelpoisuutta. Sitä sietää toki ihmetellä, hurja siitepölymäärä oli värjännyt vedenpinnan keltaiseksi, meloimme siis keltaisessa meressä. Arielilla oli varmaan kotoinen olo kun veden pinta oli kajakin värinen. Onneksi voi vielä olla suhteellisen varma siitä että kyseessä todellakin on siitepöly, eivätkä syanobakteerit jotka tekevät vedestä uimakelvotonta maksatoksiiniensa takia. Taitaa vesi kuitenkin pikkuhiljaa lämmetä, ja tehdä olosuhteet suotuisiksi bakteereillekin, kun tuo uimapöksyihin pukeutunut uskalsi kahlata rannassa.

Eräs toinen sen sijaan ei kahlannut vaan kiemurteli innoissaan vaikkei lumpeenlehtiä edes ollut näkyvissä. Eikä vesikirppujakaan. Alustava raportti kertoi kyystä, mutta rantakäärme tuo kyllä minun tietääkseni oli. Uskomatonta miten näppärästi liikkui vedessä, ja miten nopeasti vetäytyi keräksi ja yritti käydä melani kimppuun. Vaikka kuinka tiedän että on vaaraton (tai ainakaan ei ole myrkyllinen) niin kyllä tuo vaan hieman silti puistatti.

Oli pakko päästä karkuun otusta, joten suunta kohti Matasaarta. Granössä oli mieshenkilö joka katsoi omistavansa myös vesialueet. Piti oikein tarkastaa laki, mutta herra saa kyllä edelleen omistaa rantansa, vesi on ihan vapaata aluetta. Toki ymmärrän että jos ranta-alueesta Espoossa maksaa jonkun verran euroja niin tahtoisi ehkä omaa rauhaakin. Suurkaupungissa taitaa kuitenkin ongelmana olla muut ihmiset. Samalla rahalla olisi varmaan saanut Lapin erämaista omaa maata?

Jatkoimme kohti Pirisaarta ja Blindgrundetia. Linnut ovat jo tehneet pesiä lähes jokaiseen kallionrakoon ja lokit jaksoivat rääkyä. Kun siihen vielä lisäsi Puolustusvoimien jytinää niin konsertti oli täydellinen bassorumpuineen. Itse asiassa tuo mölinä muistutti sen verran ukkosta että olisivat voineet pitää taukoa sen aikaa kun minä olin vesillä. Lintuja meno ei sen sijaan tuntunut häiritsevän ollenkaan. Kaipa ne olivat jo tottuneet jytinään joka sai välillä tärykalvot tärisemään ihan omassa tahdissaan?

Buguholmenin ja Långholmenin välistä jatkoimme kohti Miessaarta. Tässä vaiheessa olikin melojilla niin lämmin että illan ensimmäinen esikimokäännös oli ajankohtainen. Hienosti se kajakki kääntyy kun meloja tietää mitä on tekemässä!

Kävimme ihailemassa Stora Ådholmenin kiviä, vesi on edelleen noin kymmenen senttiä alemmalla kuin normaalisti, joten kiviä sai todellakin ihmetellä lähietäisyydeltä.

Vielä Pyöräsaaren ohi ja Arielin nokka kohti Bredania ja ilta-aurinkoa.

Mittariin saatiin 17,7 km.