Siltojen alta

Sunnuntaina kävimme melomassa Knapperskäriin. Viime aikoina onkin sillä saarella tullut käytyä, taas kerran: geokätköilyn merkeissä.

Bradanilta lähtiessä oli peilityyntä ja joutsenilla oli joku pienimuotoinen kokoontuminen.

Saimme niskaamme oikein kunnon sadekuuron, oletteko koskaan kuulleet kun vesi ropisee vettä vasten? Musiikkia korville kun vesipisarat pomppivat merenpinnasta. Ja niin kaunista katseltavaa. 

Ihan kevyt kesäsade tuo ei ollut ja muutenkin ilmassa on jo syksyn haikeutta. Luonto menee lepotilaan, saadakseen taas keväällä herätä henkiin. Knapperskärin ranta oli jo paksun levämaton peitossa. 

Perillä saimme pistää kamat hetkeksi kuivumaan, sen verran kastuimme.

Eväiden jälkeen saimmekin todeta että sää suosi melontaa, joten emme lähteneetkään suoraan takaisin Bredanille vaan jatkoimme matkaamme kohti Westendiä.

Meloimma Stora Lövön ja Sumparenin välistä

Aivan käsittämättäöman ihania maisemia, keskellä suurkaupunkia, tai no, ainakin keskellä Espoota. 

Sillä aikaa kun muut kätköilivät me ihailimme maisemia.

Koska vesi oli matalalla päätimme vielä tulla Skataholmantien alta, sen verran matalalla tuo silta että ihan joka päivä tuosta ei alta mennä. 

22,1 km, suunnitellun n. 10 sijaan. Auringolla on ihmeellinen voima. 

FTF, hieno lyhenne

Ei kuulkaas, ei tämä ole ihan terveelläpohjalla, tämä melominen!

Olin lauantaina koko päivän ulkohommissa, kaatosateessa ja kotimatkalla huomasin että ystävä oli kysynyt tulisimmeko melomaan. Parikin taka-ajatusta oli, mistä tärkein ja suurin syy oli: uusi geokätkö. Ei suinkaan niin että se pitäisi bongata lähiaikoina vaan että sinne pitäisi ehtiä ensimmäisenä.

Samalla ystävä pääsisi kokeilemaan yhtä Canoan uusista kajakeista. Siispä tuumasta toimeen! Työpäiväni takia en päivystänyt Facebookissa, joten aikaa oli jo hukattu monta tuntia siitä että kätkö oli julkaistu. Siispä suuntasimme Bredanille mahdollisimman tiukalla aikataululla ja suoraan vesille. Ei puhettakaan että olisi kameraa etsitty tai uhrattu aikaa muuhun "turhaan"

Suuntana Knapperskär ja suorinta mahdollista reittä. Alloista ja kivistä ei välitetty, matkalla kuului naapurikajakista: Ei ole vielä logattu. Taisi tulla ennätys Knapperskärille menossa. Pari joutsenpoikuetta ja sinisorsat jäivät huomioimatta, onneksi sentään maltoimme tehdä purjeveneelle tilaa.

Knapperskärin rannalla näkyi moottorivene ja hieman jo alkoi Arielin takareiästä kuulua nikottelua, mutta ehdimme ensimmäisinä perille kätkölle. Miksi lokikirjassa lukee Rövargrundet on minulle mysteeri. Mutta sitten en kyllä oikein tajua vielä kaikkia kätköilyn hienouksia.

Kotiinpäin saikin sitten meloa hieman rauhallisemmin ja mukavampaa reittiä. Ja ehdin ihailemaan niitä joutseniakin. Kameraa ei ollut mukana, kännykästäkin loppui akku. Mutta ei sen väliä. Pääasia että melottiin. 13 km.

Kuvat voivat ällöttää joitakin

Varoitan nyt ihan alkuun: tällä kertaa luonto näytti karumman puolensa ja luurankoja on nähtävissä tässä päivityksessä. Tiedän että voisin jättää ne näyttämättäkin, mutta päätin nyt kuitenkin lisätä kuvat tänne. Siispä jättäkää tämä päivitys väliin jos haluatte nauttia kukkasista ja meri-ilmasta!

Lähdimme melomaan kohti Gåsgrundetia, tarkoituksena, taas kerran, löytää muutama geokätkö. Omat lapsukaisemme olimme hylänneet kotiin. tämä äiti näytti vähän siltä että hänkin olisi voinut jättää lapsukaiset jonnekin muualle kiukuttelemaan. 

Sillä aikaa kun muut etsivät kätköjä, minä ihailin maisemia.

Joku kala oli päätynyt osaksi ravintoketjua, eipä ollut paljon jäänyt jäljelle.

Jatkoimme matkaamme, kätköjen löydyttyä, kohti Knapperskäriä.

Vedenpinta oli laskenut todella voimakkaasti ja rantakalliot olivat ihanan vihreän "kokokalliomaton" peittämät. Melkein teki mieli istahtaa kalliolle ja liukua alas mereen.

Rantakalliot olivat muutenkin käsittömättömän kauniita. Useammin pitäisi ottaa pieni tauko ja ihmetellä luonnon kauneutta

Saaresta löytyi myös joutsenen luuranko. Surullista toki, mutta samalla ei voinut kuin ihailla miten uskomaton taideteos tämäkin luonnon ihme on. Koko tuo luumassa on joskus noussut siivilleen. 

Matka jatkui kohti Rövaren ja Kaparen saaria, nauttien pienestä tuulevirestä joka pikkaisen keikutti Arielia. Molemmissa saarissa oli kätkö, joten ehdin nauttimaan maisemista.

Taas kerran sain todeta että meren voima on käsittämätön, rantakivetys oli varsinaista taidetta. 

Pakostakin tuli, näitä ihaillessa, mieleeni eräs toinen taiteilija: Tommy Tabermann:

Jokainen joka on pidellyt aaltojen silittämää kiveä kädessään
tietää että jatkuvilla hyväilyillä on ihmeitä tekevä voima.

Kaparenin rannassa tuli vastaan seuraava kuollut lintu. Näiden vuosien aikana en ole juurikaan kuolleisiin lintuihin törmännyt, en ainakaan näin äskettäin kuolleisiin, joten jäin miettimään mikä lintuja tappaa tuolla alueella. Toivottavasti on vain sattumaa.

Kävimme vielä etsimässä Stora Herröstä pari kätköä. Ja sinisorsa toi hymyn huulilleni. Eläviäkin lintuja oli nähtävissä.

17 km tuli melottua ja jonkinvrran käveltyä.

Pari päivää myöhemmin kävimme etsimässä Iso Vasikkasaaren kätköt, 10,5 km tuli silloin melottua

Varo putoavia siltoja

Tiistaimelonta kutsui taas ja kun sää taa oli tiistaimelonnan kannalta täydellin, voiko ihminen enempää elämältään vaatia?

Meloimme tuttuja reittejä nauttien pienestä aallokosta joka keinutti Arielia ihanasti. Suvituuli viilensi ja aurinko lämmitti, ihana ilmastoitu olotila siis. Kopplorna oli alta aikayksikön edessämme ja katselin innoissani kun naurulokki leikki aalloissa. Hauska eläin työnsi päänsä aaltoon ja nousi pinnalle uudestaan ja uudestaan. Hieman sillai Teletappimaisesti: Ja uudestaan. Kivisilta jonka ali melomme on jo aika huonossa kunnossa, rannalla ollut nainen jo varoitteli että se voi pudota päähämme. Onneksi pääsimme kaikki turvallisesti sen ali. Tauon jälkeen jakauduimme kahteen ryhmään ja lähdimme nopeamman ryhmän kanssa kiertämään Lehtisaaret. Muutama tippa vettä päätti hypätä Arieliin, optimistina olin jättänyt aukkopeitteen pois, eikä kyllä oikeastaan edes kaduttanut. Ihana kesäpäivä! Knaperskärissä oli tauon paikka, suklaakeksi aaltojen liplatellessa ympärillä, onkohan elämässä ihanampaa?

Jatkaessamme matkaa kuuntelimme tyrskyjä kun aallot heittäytyivät karien yli. Niin kaunista musiikkia. Ellei sielu näissä kotimaisissa kesämaisemissa lepää niin sitten ei missään.

Jatkoimme kotiinpäin Svartholmenin kautta. Välillä oli kyllä hieman tyhmä olo kun mela veti ilmaa aallon kannatellessa Arielia kohti Bredania. Oli vielä ihan pakko pysähtyä ja antaa ilta-auringon viimeisten säteiden lämmittää ihoa. Ympärillä oli aivan hiljaista ja vedenpintakin aivan rauhallinen.

Akut on taas ladattu, huomenna töihin. Kilometrejä 14,3

Parikin reissua

Kaksi melontaretkeä on tehty edellisen tarinan jälkeen. Tässä kuumuudessa kun aivotkin sulavat ei tunnu motivoivalta istahtaa läppärin "alle". Akku lämmittää reisiä entisestään ja hiki valuu noroina näppäimistölle. Herra insinööri ei tykkää nesteestä näppiksessä...

Kävimme mökillä kiertämässä Suuren Murtosen. Olin omasta mielestäni kiertänyt järven niin useaan otteeseen isäni kanssa soutaen ettei uutta nähtävää voinut olla. Kuinka väärässä olinkaan.Vuosien varrella on entisiin autioihin saariin, joissa teimme tutkimusmatkoja kipparinkin kanssa parikymmentä vuotta sitten, oli noussut huvilaa ja taloa rinta rinnan. Entinen hyppykalliokin oli niin täyteen rakennettu että veimme tytöt tavalliseen rantaan.

Näimme parikin outoa lintua. Ensin kovin ruskean sorsalinnun, pitää selvittää mikä se oli, ja sitten se kaikkein ihanin: joutsen! Vaikka olemme nähneet lukemattomia kyhmyjoutsenia, ja kauniita nekin ovat, niin kyllä tuo joutsen vaan vie voiton. Ehkä siksi ettei sitä näe meidän vesillä.

Joten kyllä tutussakin järvessä voi olla yllätyksiä.

Eilen oli sitten tiistai ja pitkästä aikaa osallistuimme tiistaimelontaan. Ja lähes yhtä pitkästä aikaa oli meri taas oma itsensä, pientä aallokkoa ja mikä ihaninta: ihana tuulenvire joka jäähdytti talvi-ihmisen ihoa. Että minä nautin. Koko melontaretken ajan oli olotila lähes siedettävä eikä tukala. Tämä trooppinen lämpö alkaa kerta kaikkiaan riittää minulle. Valitettavasti tuuli pakotti pitämään aukkopeitettä, olin hieman neuroottinen enkä tahdo välttämättä aaltoja suoraan syliini. Ja aukkopeitteen huono puoli on hiostavuus.

Gåsgrundin kohdalla ryhmämme jakautui kahteen, osa jäi uimaan ja loput meistä jatkoivat Knaperskärin ympäri. Eteläranta oli valtavan kaunis, tuuli, vesi, jää ja luonnon mahdoton voima olivat yhdessä hioneet rantakalliot sileiksi, pehmeiksi, auringonpalvojan unelmapaikaksi. Jos olisi auringonpalvoja menisin tuonne.

Samalla katsoimme Kytötä. Kippari sanoi alkukeväästä että tavoitteena on Kytö. Kerroin että mahdollisesti hänen unelmissaan, eilen ajatus ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta. Ehkäpä sittenkin.

Kotimatkalla vetten jumalat sitten päättivät näyttää minulle miksi kannattaa meloa: peilityyni, ilta-aurinko peilaamassa itseään mereen ja ohuen ohut pitsiharso pilvistä joka peitti taivaan. Sanoin kuvaamatonta!