sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Järvihirviö ja muuta mukavaa

Kun kerran pääsin takaisin vesille, niin sinnehän minä tahdoin uudestaan. Canoa järjesti yhdessä Melan Vääntäjien kanssa retken Lohjanjärvelle, joten pakkasimme Arielin autonkatolle parjantai-iltana, saimme nukkua hieman pidempään lauantaiaamuna ennen kuin suuntasimme Lohjalle.



Upea maamerkki MeVä:n vajalla on, jopa minä osasin kotimatkalla suunnistaa kohti vesipatsasta.


Rannassa oli jo heti aamusta vipinää. Sinäänsä ei outoa kun pari iäkkäämpää rouvaa viskelivät pari pussillista Oululaisten Reilu paahtoleipäviipaleita, toki murustettuina, linnuille. Kävin kyllä sanomassa ettei ole kovin terveellinen ruokavalio linnuille, mutta rouvia se nyt ei pahemmin häirinnyt. Ymmärän, ehkä, että haluaa lintuja hemmotella helpolla saaliilla, tulevathan ne ainakin lähelle sillä lailla, mutta kilotolkulla? En voi mitään, toivon että lintukirput purevat molempia rouvia oikein ilkeästi jalkaan. Ja että linnut jaksoivat etsiä jotakin hieman sopivampaa syötäväksi vielä illemalla, kovin paljon ravintoa tuossa vehnäjauhomössössä ei linnuille ole. 


Leivänpalasista tuli välillä hieman kiistaakin, vaikka niitä kyllä riitti ihan jokaiselle ja parille ylimääräisellekin!


Ilokseni näin myös naurulokkeja, ne kun ovat vähentyneet reippaasti Kauppatorin ympäristöstä. Pikkutyttönä opettelin naurulokin ja kalalokin eron jäätelöä ja mansikoita syödessäni. Ja yritin saada selville miksi toinen on naurulokki, vaikka ei ollenkaan nauranut. 


Nokikanakin tuli saalistamaan leipää ja huomasin että kuvaani osui "photo bomber" juuri kun painon nappia. Olisihan tuon tietysti voinut rajata pois, mutta aika hauska linssilude tuo on. 


Naurulokkien kokoontumisajot. Nämäkään eivät nauraneet, tosin ei ole naurun paikka kun on vaaraantunut laji.


Jätimme Lohjan keskustan taaksemme ja lähdimme melomaan, upeassa säässä, kohti Volssaarta. 
     

Kuuma sää pisti pitämään juomataukoja suhteellisen usein.


Ulpukat olivat aika sävy sävyyn Arielin kanssa.



Koska kaikista silloista pitää ottaa kuva, tässä Liessaaren silta



Ali mentii toisesta rakosesta, jos vaikka joku isompi olisi halunut tulla alta samaan aikaan. Me kun mahdumme hieman pienemmästäkin kolosta. 


Vaikka maisemat olivat uudet, oli rannoilla oleskelevat aika tutun näköisiä. Harmaahaikara leikki patsasta



Ihan koko matkaa emme menneet keskellä järveä, vaan nautimme välillä kaislikon suhinasta. Ja herätimme jonkinverran kummastusta paikallisissa, jotka ihan kaivoivat kännyt esille kuvatakseen meitä. No, meloimmehan toki lähes heidän saunansa läpi. Yllättävän lähelle vettä on tämän järven rannoille saanut rakentaa.

                                    

Pidimme kunnon ruokatauon Volssaaressa. Aika kuivaksi on maasto päässyt kun ei ole taas vähään aikaan satanut.Keltamaksaruohokin vaikutta hieman läkähtyneeltä, vaikka pärjää kuukausia ilman vettä. Vaikka onkin myrkyllinen, perhoset kuulema tykkäävät siitä. Eipä niitä näkynyt. 



Ravitsevan lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Paavolan siltaa. Nousimme maihin veneenlaskupaikalla ja suuntasimme askeleemme kohti Paavolan tammea, paikallinen nähtävyys sekin. 


Ensin piti kuitenkin käydä kahvilassa. Suureksi harmikseni siellä ei ollut jäätelöä tarjolla. Sen verran kuuma päivä, että jäätelö olisi todellakin maistunut. Korjasin jäätelönpuuteen kotimatkalla, mutta Minetti jäätelökin oli sulkenut luukkunsa kun saavuimme paikalle, jouduimme tyytymään kaupan valikoimaan. 


Lähdimme kävelemään Paavolan luontopolkua pitkin, juuret tekivät polusta mielenkiintoisen näköisen. Koko polku olisi kilometrin pituinen, minä tyydyin tuon tammen näkemiseen tällä kertaa, melomaanhan olimme tulleet. 


Olihan tämä kuin satumetsässä kävelisi. Kaupungin äänet olivat kadonneet, aurinko teki mielenkiintoisia kuvioita siivilöityessään lehtien ja havujen läpi, linnut lauloivat ja pörriäiset inisivät. Peikot ja keijukaiset tosin loistivat poissaolollaan


Paavolan tammea pidetään maamme kauneimpana puuna. En osaa sanoa onko kaunein, mutta mahtava tuo puuvanhus todellakin on. Ikä on jossakin 300-400 vuoden paikkeilla ja puun ympärysmitta metrin korkeudella 472 cm. Kyllä sitä tuntee itsensä aika mitättömäksi sen rinnalla. 


Kyllä tämän oksien alle voisi suojaan mennä, ellei se sattuisi olemaan kiellettyä. Tai ainakin pyydetään, etti puuvanhuksen juuria tallattaisi. Aluskasvillisuus ei ainakaan arvosta tallaamista, tuskinpa puukaan.
"Tammivanhus.
Se on seissyt siinä vuosisatoja.
Välillä keskellä elävää maisemaa. Välillä yksinäisyydessään, unohdettuna.
Se on puhutellut matkamiehiä. Ja varmasti kuunnellut monia.
Nyt se kertoo hiljaista tarinaansa kohtalosta ja sen arvaamattomuudesta.
Sattumien ketjuista, joilla hiljainen ja liikkumaton saakin sanansa matkaamaan maailmalle.
Ei se ajattele, eikä puhu.
Mutta jos ajattelisi ja puhuisi, niin ehkä se olisi suruissaan, aina kun ihmiset eivät tule puun takia, vaan nähdäkseen puun.
Kunnioittakaa puuta ja kunnioittakaa aitaa."
https://retkipaikka.fi/onko-tassa-suomen-kaunein-puu/



Nähtävyyksien jälkeen suuntasimme Lohjansaaren uimarannalle. Sekin oli hieman kaislikossa piilossa. Googlen mukaan hetkellisesti suljettu, mutta kyllä siellä muitakin oli, joten päätimme rantautua ja pitää pienen virkistystauon. 

Hetken jouduin miettimään miten saan itseni pois Arielista, kovin esteettistä se ei ollut, eikä ihan tuskatontakaan, mutta kun makasin Arielin kannella ja näkökenttäni tuli tällainen taideteos, totesin että elämä on aika täydellistä. 


Tuo uimaranta oli aika pieni, mutta varmaan täydellinen lapsille. Ainakin rannalla ollut taapero näytti nauttivan vedestä ja mahdollisuudesta ihmetellä kuivunutta kaislaa, kiviä, puun oksia. Maailmassa todellakin on monta ihmeellistä asiaa. Välillä kannattaa pysähtyä ihmettelemään niitä. 

Meitä kummastutti järven "syvyyksistä" pulppuavat kuplat. Yritimme selvittää niiden alkuperää, mutta mysteeriksi jäi minkälainen järven hirviö niitä tuotti. 


Matkalla seuraavaan levähdyspaikkaan tutustuimme Pottenperin luotoon. 

Tarinan mukaan luoto on saanut nimensä Pottenperin mukaan, joka oli hurskas mies ja souti joka sunnuntai kirkkoon. Vaimo sen sijaan oli kova nalkuttamaan, mikään ei koskaan ollut hyvin. Kerran sitten herra kuulema siirsi vaimonsa luodolle tönöttämään ja jatkoi matkaansa kirkolle. Sitä ei tarina kerro hakiko muijansa pois, mutta ei tuo nyt ainakaan enää siellä ollut. 

Nykyään täällä on sääaema ja muutama lokki. Ehkäpä joku lokkiherra on hylännyt nalkuttavan akkansa luodolle. 


Jatkoimme matkaamme kohti Kaurasaarta kun eteemme ilmestyi äkkiä järvihirviö. Kaikenlaiseen olemme reissuillamme törmänneet, mutta tämä oli ensimmäinen hirviö! Nimeä tällä kaverilla ei ollut, ja aika kilttikin tuntui olevan, kun suojasi meitä karilta. Yksi suloisimmista karimerkeistä joita olen nähnyt! Taiteilija on kuulema venäläinen, nimeä ei ole tiedossa. 


 Kaurasaaressa pidimme päivän toisen ruokatauon. Eväitä oli onneksi vielä jäljellä, marjoja kun ei vielä päässyt poimimaan. Puolukka vasta kukki kauniisti rannalla.


Rantakoivu ei kukkinut, mutta kaunis tuo kuitenkin oli. Saaresta löyty laavu ja oikein kivan näköinen grillipaikka. Emme kuitenkaan jääneet grillailemaan, vaan suuntasimme nokat takaisin kohti MeVän vajaa.


Lokit olivat löytäneet kivan levähdyspaikan. Siinä ne istuivat kuin kanat orrella. 



Kotimatkalla kävimme vielä tutustumassa erääseen poukamaan. Päästäksemme sinne harrastimme kunnon kaislamelontaa: vauhdilla vaan läpi. Onneksi tuo ei ollut kovin leveä tai edes mahdottoman tiheä kaislikko, läpi pääsi menettämättä toivoaan.


Kaunishan tuo Ämmänperse oli. Nimi kuulema tulee alueen aromista lämpimällä säällä. Kovinkaan paljon vettä tuolla ei ollut ja sekin voimakkaan kasvillisuuden rehevöittämä. Voi kuvitella että aromi on mahtava kun vesi seisoo liikkumattomana ja ulkona on kuuma. 


Ulpukan lehdet olivat mielenkiintoiset käytävien peitossa, uskoisin että lummekuoriainen on ollut vauhdissa, tai ainakin sen toukka, mutta en kyllä ole varma asiasta. 


Kovin mukavaa tuollaisessa kasvillisuudesa ei ole meloa, mela on koko ajan tarrautuneena johonkin ruohoon. Mutta kaunistahan tuolla tietysti oli. 


Vielä kerran kaislikon läpi, tosin tällä kertaa oli pieni melonta-aukko tarjolla



24 kilometrin jälkeen kävimme vielä vilvoittavassa suihkussa, upean sateenkaaren alla. Joskus on todella viisasta päästää sisäinen lapsi valloilleen!


keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Minkä nuore(mpa)na oppii...

Edellisestä päivityksestä on kolme vuotta, ihan niin kauan en ole ollut poissa vesiltä, mutta melonta on, terveydellisistä syistä, jäänyt vähemmälle. Eilen sitten vaan oli sellainen olo, että on päästävä vesille, tavalla tai toisella. Korvissa soi opettajani ääni "kyllä sieltä kaikki on pois saatu, näetkö montakin melojaa istuvan täällä kajakeissaan?" Ainahan voi pyytää Meripelastusta apuun, jos ei muuten ruho nouse ylös. Tai pekkaniskan...


Lähdimme ryhmän mukana melomaan, sen verran pitkä tauko on ollut, että sanoin Kipparille, että menemme hitaan ja lyhyen ryhmän mukana. Huono puoli päätöksessä on, että kaikki tutut naamat tekivät jotakin muuta, mutta ainahan tällainen introvertti voi tutustua uusiin ihmisiin. Kai?

Kippari oli oikeassa: melominen on kuin polkupyörällä ajaminen, kun sen kerran oppii niin... Tosin, en tiedä pysyisinkö pyöräilläkään pystyssä nykyään! Ariel ei kuitenkaan ollut unohtanut miten edetään vesillä ja täytyy sanoa että ilokseni huomasin että lihasmuistini tiesi miten se mela pistetään veteen.  Jo Bredanilla tuli vastaan ensimmäinen pysähdyksen syy. Sen verran kauan on Kipparikin ollut poissa vesiltä, ettei edes viitsinyt kertoa että minulla on jo 27000 joutsenkuvaa.


Lokilla oli pienokainen mukana, tämän kohdalla Kippari sentään huokaisi "se on l-o-k-k-i, ihan oikeasti", mutta pysähtyi silti. Ja sain kuvata. Lokkeja. Koska minulla on ollut ikävä. Myös lokkeja. Kysykää loppusesongin puolella ehdinkö kyllästymään niihin!     


Ihan kaikki eivät vielä olleet saaneet pikkusiaan kävelylle. 


Kanadanhanhiin olen kyllä kyllästynyt, niitä on riesaksi saakka. Rannat täynnä ulostetta, täytyy sanoa etten oiein ymmärrä metsästyskieltoa, mutta varmaan viisaammat tietävät mitä tekevät.  Toivon kuitenkin etteivät nämä valtaa tilaa meidän muilta merilinnuilta.


Polttava auringonpaiste teki kuvaamisen hankalaksi, mutta silti oli vaan suunnattava putki kaikkea kivaa kohti.


Päivän tavoite oli päästä Pentalan uimarannalle, olo oli oikeasti kuin vasta-alkajalla, se taisi olla ensimmäisen melontaretkeni kohde!


Uimarannalla oli ällöttävät paljon haisevaa levää, mutta muuten maisemissa ei ollut valittamista. Ja pääsin jopa pois kajakista, tosin tossut kastuivat ja märät tossut hiekkarannalla tietää aikamoista hiekkarantaa kajakissakin. Tai jos riisuu tossut niin riskinä on kipeät kantapäät. Päätin siis meloa takaisin ilman jalkatukia. Ja tossuja.


Kuten totesin, ihan kaikki oli kuvaamisen arvoista. Pentalan valkohäntäpeura komeili rannalla, miehensä hieman ylempänä kalliolla. 


Suloinen eläin tämäkin on, joskin sekin tänne ihmisen tuoma 1930- ja 40-luvuilla.


Huomaa muuten etten ole aikoihin ollut kuvaamassa lintuja, en tunnista näitä. Olen kuitenkin ihan varma, että Facebook kavereistani joku muistuttaa minua nopeasti mikä tämä olikaan.

Editointi: kuten sanoin, Facebookkavereihin voi luottaa. Tämä oli tukkasotka.


Kotiin tulimme Amiraalisataman kautta. Moisön edustalla koko perhe iltauinnilla


Äiti kutsui pienokaiset koolle kun takaata lähestyi Eskimoiden retkikunta. 


Hieman tottelemattomia nämä rumat ankanpoikaset olivat.


Puolet lähtivät itään, loput länteen. Onneksi isäkin oli lähettyvillä, valmiina puuttumaan toimintaan


Silkkiuikun poikaset odottivat iltapalaa, molemmat vanhemmat olivat kalastamassa, näköjään hyvällä menestyksellä.


Sinttejä toimitettiin nopeammin kuin hampurilaisravintolassa whopperi, joten ei voi sanoa ettei palvelu pelannut. 


Pientä kinaa tuli ruoasta, mutta siitäkin selvittiin. Tuskinpa pikkuisilla nälkä oli kun aurinko laski. 


10 kilometriä, lhakset jotka tiesivät tehneensä töitä ja pientä mietintää miten sieltä kajakista oikein nosutaan toistamiseen. Ja iso hymy naamalla. Suunittelen jo uutta retkeä...