Uskottomuutta ja sen seurausta

Melontakausi oli vaan ihan pakko avata viime viikon sunnuntaina, pienen pieni ongelma tosin oli olemassa: Ariel oli vielä talvilevolla Sipoossa eikä oikein millään ehditty hakemaan keltaista ihmettämme kotiin. Siispä lainasimme Canoan vastaavaa punaista ihmettä, onhan se väriltään "oikea", jos siis olisi auto. Tosin ensimmäinen (ja rakkain) autoni oli keltainen, joten mikä onkaan sopivampaa että ensimmäinen ikioma kajakki on keltainen?

Mutta takaisin uskottamuuteen: lainasimme siis numero 25:ttä ja lähdimme vuoden ensimmäiselle keikalle. Joulupukin tuomat uudet kelluntaliivit koekäytössä ja kamera vesitiiviissä pussissaan. Mitä sitä tekisikään ilman joulupukkia?

Hetki meni kyllä sekoiluun Bredanilla, piti löytää melat, metsästää aukkopeitteitä, kantaa kajakit vesille ja miettiä miten tytöt lähtisivät matkaan: yhdessä, erikseen vaiko aikuisen parina. Pääsimme kuitenkin loppuviimeksi matkaan, vanhempi neideistä nimikkokajakissaan, nuorempi valmentajansa kanssa retkikajakissa. Macke oli luonnollisesti kipparin paikalla meidän kajakissa, mies ohjaa ja vaimo määrää tahdin, niinhän se menee?

Sää ei ehkä ollut ihan sieltä parhaimmasta päästä, tuuli oli avomerellä aika voimakas ja aallot sen mukaiset, siispä pysyimme piilossa saarien "takana", teimme ihan pienen pyrähdyksen Svartholmenin ympäri, muutamat kymmenet metrit vastatuuleen, muuten pelkästään suojaisaa menoa. Ja aurinko lämmitti ihanasti. Vesi tosin oli jäätävän kylmää, olihan minun ihan pakko hieman kastella sormiani. Mukavampaa olisi ollut työntää sormensa pakastimeen, olisivatpahan ainakin pysyneet kuivina.

Päätimme bongailla lintuja, koska näin vuoden ensimmäisellä retkellä oli kiva keksiä tekosyy pysähtelyyn. Meillä oli matkassa mukana biologi joten aina sai apua jos ei tunnistanut otusta. Mutta tunnistin minä yhden: joutsenen pesässään! Uskomaton kokemus nähdä miten huomaamattomaksi iso lintu saa itsensä kun tuntee itsensä uhatuksi. Ja kuinka kaunis tuo onkaan kun näyttäytyy koko komeudessaan! Siinä ei voi kuin nöyränä ihmetellä luonnon kauneutta.

Sunnuntaipäivän retki teki vaivaiset 6,1 kilometriä, mutta lihakseni lauloivat virsiä pyhäpäivän kunniaksi kun pääsimme takaisin rantaan. Enkä edes melonut mitenkään tehokkaasti, kipparimme teki suurimman osan työstä, minä kun yritin saada kuvia otettua. Olisi ehkä kannattanut tutustua vesitiiviin pussin käyttöohjeisiin ennen kuvaamista? Olisi ehkä tullut julkaisukelpoista kuvaa otettua.

Vaikka tuo lainassa ollut olikin ihan kiva niin tietysti tuli Arielia ikävä. Jalkatuet ovat oikeilla paikoillaan asettelematta ja oma on kuitenkin aina oma. Eikun telineet Rellun katolle ja suunnaksi Kitö, pitihän kaunotar saada kotiin. Olisimmepa tienneet miten matalalla vesi on, nyt olisi ollut mitä ihanteellisin tilanne tehdä rannasta Arielystävällinen. Vesi oli paennut metritolkulla ja viime kesäisellä "kääntöpaikallamme" pystyi kävelemään lyhytvartisissa saappaissa. Valitettavasti vaan aurinko oli jo laskemassa joten kivet saivat jäädä paikoilleen. Ariel siirrettiin venevajasta parkkipaikalle, samalla kun rukoilin ettei joku kaahari ilmestyisi mutkan takaa, lähes 6½ metrinen kajakki ei nimittäin ihan hetkessä siirry pois tieltä, varsinkaan kun toinen kantajista on polvivammainen. Onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan 38 kiloisen ihmeemme turvallisesti katolle ja kiinnityskin meni vanhasta tottumuksesta nopeasti kaatosateesta huolimatta (tai siitä johtuen) .

Bredanille saapuessamme oli jo pimeää ja läpimärän Arielin nostaminen telineellensä pilkkopimeässä sormet kohmeessa sai minut hetken ihmettelemään olenko sittenkään täysjärkinen. Onneksi autossa oli lämmin ja aukkopeitteetkin ovat jo kuivuneet autotallin lämmössä.

Ehtisimmeköhän huomenna melomaan?