Vimpan päällä

Tänään oli edessä viime kesän suosituimman retken uusiminen, tosin hieman eri maisemissa. Eli jokiretki. Aamulla  tulimme Bredanille ja lastasimme ison trailerin, jos nyt ei täyteen niin ainakin 8 kajakkia pistimme kyytiin. Ariel kun vaatii tilaa niin pienempi traileri ei riittänyt. Mats sai taas näyttää kyntensä ja nätistihän tuo veti trailerin perässään Störsvikiin.

Lähdimme meolmaan kohti Åmunnenin sulkua. Vetämällä narusta saimme "tilattua" vuoron, sulku oli miehittämätön. Kaikki 8 kajakkia mahtui hienosti "kyytiin" ja laskeuduimme vaivatta kymmenisen senttimetriä mereltä Pikkalan jokeen. Aurinko porotti aika armottomasti, joten melontahanskani ja päässä oleva huivi saivat aika nopeasti käydä järven puolella. Tosin se nyt ei paljoakaan virkistänyt, vesi joessa oli niin lämmintä että tuskin huomasi että käsi kävi veden puolella. Ja se pienen pieni tuulevire joka joella kävi oli kuivannut huivinkin alta aikayksikön. No, vettähän ympärillä riitti joten säännöllisin väliajoin pystyi hakemaan nestettä kankaisiin. Se tuuli muuten taivutteli pelloilla olevaa kasvustoa (mitä viljaa sitten olikaan) ja vihreän eri sävyt leikittelivät silmiemme edessä. Siinä jäivät toiseksi niin tietokoneanimaatiot kuin joulun vilkkuvalot. Uskomatonta mihin pieni tuulenvire pystyy! Nestettä tuli kyllä tankattua suunkin kautta. 4 litraa oli varattu juotavaa (tai no melkein 5 jos kahvi lasketaan) ja jokainen tippa tuli juotua.

Valtatie 52 alitettiin ennenkuin pääsimme Vikträskiin. Järven rannoilla oli jonkinverran asutusta, mutta aika yllättävää kyllä järvellä oli todella rauhallista. Saimme olla ihan rauhassa ja jatkoimme sitten Sjundbyåta pitkin Sjundbyn linnaa kohti. Sudenkorennot pitivät meille seuraa ja näimme jo viime kesältä tuttuja sinisiipiä eli neidonkorentoja (Calopteryx virgo). Niiden lisäksi myös "tavalliset" sudenkorennot parveilivat ympärillämme. Joku joka muistaa tarkemmin niiden ulkonäön voisi kertoa minulle mikä laji oli kyseessä. Apuja saa mm täältä.

Linna on pienen kosken kohdalla ja tässä vaiheessa jouduimme nostamaan kajakit maihin ja kantaa ne tien toiselle puolelle. Kyllä siinä hieman sai hauis tehdä töitä kun Arielia kannettiin ylämäkeä. Ja kun nyt kerran olimme maissa päätimme pitää lounastauon. Kosken rannalle istumaan ja nauttimaan broileripastasta ja hyvästä seurasta. Koskessa kalasteli kalalokki (Larus canus), kaipa se karsi meritaimenkantaa, luontaisesti lisääntyvän meritaimenen alkuperäiskantaa nimittäin löytyy joesta. Kuten myös vuollejokisimpukkaa, mutta en kyllä tuntenut tarvetta yrittää nähdä sellaisia, vesi oli aika rusehtavaa nimittäin. Linnan ulkorakennuksen seinässä oli pitkä teksti, venäjäksi. Muistoja "vuokra-ajalta". Mitä vikaa paperissa oli, sitä en tiedä, tai sitten neuvostoliittolaiset vaan olivat aikaansa edellä ja harrastivat graffitia. Taiteeksi nyt en tuota ainakaan kutsuisi.

Reippaan lounastauon jälkeen (tällaisia kolmen vartin lounastaukoja en töissä ehdi pitämään) jatkoimme Siuntionjokea eteenpäin. Sanoin kipparille aiemmin keväällä että tahtosin nähdä saukon ja tuolla se olisi ollut teoriassa mahdollista.Tosin jos jokivesi on niin lämmintä että se melkein kiehuu niin tuskinpa saukotkaan jaksavat tulla näytille. Kansalliskirjailijamme on muuten kastellut varpaansa tuohon jokeen, hänen uintipaikkansa tuli ohitettua. Paikalla oli opastetaulu joka kertoi minulle tietämättömälle tämän asian.Tjusträskin kohdalla oli aikoinaan ollut Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja. Siitäkin löytyi pojutaulu joka informoi minua. Muuten paikan saikin ohittaa ilman passitarkastusta tai muita muodollisuuksia. Onneksi on alue palautettu, muuten olisi melontaretki jäänyt tekemättä...

Jatkoimme Tjusträskiin ja ylitimme sen, välillä pyshdyimme ihastelemaan retken vetäjän uuden kajakin pohjaa. Pieni eskimokäännös kun kuulema oli paikallaan. Järven toisessa päässä harmaahaikara (Ardea cinerea) päätti pitää meille seuraa. Se lensi edellämme kun jatkoimme Siuntionjokea, Evitskogintien ali, kohti Prästgårdenia. Juuri ennen joen haarautumiskohtaa oli kala päättänyt jäädä pinnalle kellumaan sivullensa. Kyseessä lienee ollut se joessa esiintyvä harvinaisuus: Vimpa (Vimba vimba), tai ainakin se oli minulle tuntematon kalasuuruus. Tosin se poissulkee kalavalikoimasta lähinnä kampelan ja pakasteseipaketin. Mutta ei se nyt haukikaan ollut, joten jospa se oli se vihoviimeinen vimpa?  Siinä kohtaa joki jakautuu Kirkkojoeksi ja Siuntionjoki jatkaa toiseen suuntaan päätimme kääntyä takaisinpäin. Molemmat haarat kun näyttivät aika kapeilta ja jos ihan rehellisiä ollaan niin kotiinkin oli vielä jaksettava.

Kotimatka menikin sitten aika leppoisaan tahtiin. Tuuli oli yltynyt ja pieneen vastatuuleen meloimme Tjusträskin yli. Järvi oli selvästi kasvanut parissa tunnissa tai sitten olivat lihakseni maitohapoilla. Pidimme taas pienen tauon linnan kohdalla kun kuitenkin jouduimme nousemaan maihin, kajakit kun oli taas kannettava. Onneksi mukana oli herrasmiehiä.

Vikträskin rannoilla oli selvästi porukka piristynyt. Joku paimensukuinen lapikoira jaksoi paimentaa meitä rannalta ja valkoinen ponikin oli saapunut rantaan ratsastajansa kera ihailemaan melojia. Aleksis-setäkin inspiroi meitä tai sitten aavikkomainen auringon porotus oli tehnyt tehtävänsä, pidimme pienen uimatauon Vikträskissä. Tai ne joilla oli vielä energiaa tuhlattavana uivat. Minä istuin kalliolla ja ihailin maisemia.

Tauon jälkeen oli edessä pienen pieni rutistus ja sitten sulku olikin jo edessämme. Pääsimme kaikki turvallisesti rantaan. Kajakit lastattiin ja Mats lähti vetämään taakkaansa takaisin Espooseen.

Mittariin tuli paahtavassa helteessä 29 kilometriä. Tasan!

Sorkkaeläimiä

Aloitimme melontaviikonloppumme viime viikon perjantaina. Kippari oli ollut avustamassa perhemelontakurssilla ja perjantaina oli vuorossa eväsretki lähisaareen. Pitäähän uutta taitoa päästä kokeilemaan. Melojat joutuivatkin ihan tositoimiin sillä vaikka sää oli muuten loistava (kirjaimellisesti aurinko loisti) niin paikoitellen tuuli hieman ja aallokko oli varmaan ensimmäisellä retkellä olevalle ihan riittävän hurja. Hienosti kuitenkin jopa pikkumelojat siitä selvisi vaikka aallot hieman painoivat pois kurssilta aika ajoin. Bodöklobben oli matkamme kohde ja valtasimme koko rannan retkikajakeillamme, tosin ne 3 jotka jo siellä odottelivat mahtuivat kyllä joukkoon. Ihailin rannalta miten vanhempi kera kaverinsa tulivat kilpakaksikolla aaltojen läpi, hyvää tasapainoharjoitusta ellei muuta.

Lapset kokeilivat miten aalloissa pysyy ilman kajakkia eli kävivät uimassa, pääsipä sitten uusi kadidaattimmekin hommiin, retkeen kun lähti Arielin keskireiässä taas kerran. Priimusmaisteri sentään meloi itse. Aikuiset nauttivat eväistään ja kävivät sitten ihailemassa Espoon saaristoa saaren eri puolilta.

Kotiinpäin lähdimme myötätuuleen ja kaikki meni ihan hienosti kunnes kipparini kieltäytyi kuuntelemasta kun sanoin että edessä on kivi. Kyllähän hän sen tiesi mutta luuli että pääsemme yli. Voitte varmaan arvata. Ariel ei kuitenkaan ottanut asiaa henkilökohtaisesti vaan päätti pitää vedet ulkopuolella ja jatkoimme matkaa muutamaa naarmua rikkaampana. Melkein takaisin Bredanilla sitten kaksikkomiehistömme päätti uida taas. Miten tytöt onnistuivat kaatumaan lahdenpoukamassa aallokon jälkeen onkin sitten mysteeri, mutta naureskellen seisoivat pohjalla ja tyhjensivät kajakin ennenkuin jatkoivat matkaa. No, jos nyt oli kaaduttava niin reilumpaa tehdä se sellaisessa paikassa missä yltävät pohjaan ja voivat itse tyhjentää menopelinsä kuin avomerellä.

Lauantaina tytöillä oli valmistavat treenit sunnuntain kisoja varten ja pakkasimme traileriin "pikkuisten" kajakit, isommat melojat kun jo olivat Lahdessa. Toivottavasti naapurinsedällä ei ollut mitään sitä vastaan että traikku seisoi hänen porttinsa ulkopuolella yön yli, sunnuntaiaamuna kun saimme nukkua tunnin pidempään kun ei tarvinnut hakea peräkärryä Bredanilta vaan lähdimme ajamaan kotoota Lahteen.

Lahdessa oli tälle kesälle tyypillinen auringonpaiste joten pääsimme seuraamaan kisoja subtrooppisessa kuumuudessa. Sää taisi olla hieman liikaa lapsillekin sillä viihtyivät paremmin uimarannalla kuin kilpureissaan. Ihan hienosti kisat kuitenkin menivät ja kotimatkalla olikin sitten traileri melkein täynnä. 16 paikkaisessa oli 3 vapaata paikkaa, hieman on kerhon kilpamelojat "lisääntyneet". Auringonpaiste oli tehnyt tehtävänsä päivän aikana, T-paidan kaula-aukon muotoinen, syvä keitetyn ravun punainen ihoväri on viikon trendi. Aurinko rasvan kerroin väitti 20, olisihan tuota 60 ollut kanssa joten se on sitten ollut käytössä sunnuntain jälkeen.

Maanantaimelonnan olimme jo päättäneet jättää väliin kun tyttöjen jakait olivat jo pakattuina traileriin, mutta eihän se sitten kuitenkaan onnistunut. Kuudelta maanantaina huomasimme olevamme taas Bredanilla, tosin pikkuneiti hyppäsi kaverinsa äidin autoon ja lähti leikkimään, mutta isompi neiti lähti melomaan ja Areilin kyydissä olimme mekin. Puolentunnin pikkulenkkin Käringholemenin ympäri, ihan sen verran vaan että sai edes hieman meloa. Ja sitten taas traileriin kajakit, tiistaina kun lasten melontaleiri alkaisi.
Eilen sitten lähdimme viemään tyttöjä Kisakallioon. Ariel luonnollisesti katolla, pitäähän lasten melontavedet testata :)

Lähdimme siis Kisakallion rannasta melomaan. Maikkalanselkä aukeni eteemme ja kun kahvitermos oli matkassa mukana ja kylmäkassissa pakkasesta otettuja vesipulloja niin eikun matkaan. Jatkoimme jokea pitkin jonka nimi on minulle mysteeri: Häntäjoki on paras arvaukseni, mutta ehkäpä joku voisi kertoa minulle oikean nimen? http://www.lohja.fi/karjaanjokilife/Virkistysk%C3%A4ytto/Kartat/Karttaosat/muster_maikkala.htm No, oli joen nimi mikä vaan, sitä pitkin meloimme. (Ja on se koiraihmiselle sopiva Häntäjoki, selvisi taas googlen avulla Pöyryn jostakin raportista) Ja niin on tainnut meloa Avatar filmin animaattoritkin? Aivan uskomattomia lentäviä otuksia näimme, suoraan filmistä joen varrelle eksyneet. Sudenkorennon ruumis ja lähinnä perhosen siivet ja aivan kirkaan sininen. Uskomaton! Ja koska google on paras kaverini: Neidonkorento (urospuolinen sellainen, Calopteryx virgo) ja vielä suhteellisen tavallinen otus. Tai sitten se oli Immenkorento (Calopteryx splendens). Kaikkea sitä meloessaan oppiikin! Ulpukat kukkivat keltaisina pitkin jokea ja välillä näimme sitten, minusta huomattavasti kauniimpaa, isolummetta. Ja sitten myös pohjanlummetta.

Otimme pienen juomatauon, jääpalat kun olivat kivasti lämmenneet osittain vedeksi ja annoimme Arielin liukua pitkin jokea. Nuo jääpullot ovat ihan mukavia sillä vesi pysyy ihanan kylmänä pitkään. Siinä liukuessamme nostin käteni ja osoitin Mackelle seuraavaa ihmettä (herra kun katseli vastarantaa, mitä lie nähnyt ihmeellistä siellä). Joen rannalla, kaislojen välistä pisti pää ulos veteen: valkohäntäkauris oli juomassa. Hetkeksi uppoiduin noihin isoihin, ruskeisiin bambisilmiin ennenkuin neiti päätti että olemme varallisia ja häipyi hurjaa vauhtia takaisin pellolle. Ovatkohan siis Disney-yhtiön animaattoritkin joskus 1930-luvun loppupuolella meloneet kyseistä jokea ja ihmetelleen Bambia?

Heti kauriin jälkeen olikin sitten tuttu haju vastassa ja seuraavat isot ruskeat silmät tuijottamassa. Tosin lehmät eivät olleet mitenkään stressaantuneita Arielista tai meistä. Joivat kaikessa rauhassa ja tuijottivat siinä sivussa meitä. Siinä on eläinlaji joka ei turhia hötkyile. Pitäisi ottaa oppia!
Montakohan eri väriä mahtuu yhdelle pellolle? Vihreiden eri sävyjä satoja, punaisia sävyjä heinissä mielettömät määrät ja keltaista rypsiä (tai onhan mahdollista että se oli rapsi, tosin ei kovin todennäköistä). Ja kaiken väriloiston keskellä sinisä kukkasia pieninä täplinä siellä täällä. Ja joka uskaltaa väittää ettei luontomme on ihmeellinen tarvitsee terapiaa! Samalla kun ihailin väriloisto jokin haukkalaji lähti liitelemään pellon poikki. Mahtavaa!

Pääsimme Musterpyynjärvelle ja ihailin ihania vaaleanpunaisia kukkia, mikä lie ollut ruoholaji. (Pyysin taas apua Googlelta: Vesitatar Persicaria amphibia tai Polygonum amphibium). Nuorimmaisemme olisi ollut haltioissaan, ihana vaaleanpunainen väri. Kahvihammasta alkoi jo kolottaa ikävästi joten aloimme tähyillä kahvitaukopaikkaa. Löysin pienen hiekkarannan, mutta se oli lintujen valtaama. Jatkoimme siis Härkäjokea pitkin. Positiivisena piirteenä voidaan pitää joen yli roikkuvia puita jotka varjostivat ihan mukavasti, mutta kun runkoja oli joessakin ihan kiitettävä määrä ei se ihan yhtä kiva joki kuitenkaan ollut. Ja joentörmät sen verran jyrkät ettei taukopaikkaa oikein löytynyt. Jatkoimme matkaa kunnes vanha "ykköstie" tuli vastaan ja lähdimme takaisin hiekkarannalleni.

Vaikka hiekka näkyikin hienosti niin jo jalan laskeminen Arielista paljasti totuuden: mutaa. Vajosin polviini saakka liejuun, kun pääsin vedestä rannalle oli jalkani mukavan harmaa ja melontakenkäni paksun mudan peitossa. No, eipä tarvitse lähteä kauneushoitolaan, ilmoitti mieheni, ihan ilmaiseksi saimme mutakylvyn. Joimme kahvia ja söimme eväämme ja katselimme lintuja. Samaan rantaan päätti sitten eksyä nelihenkinen perhe jotka olivat kanooteilla liikenteessä. Se siitä retkirauhasta. Olimme hetki sitten ohittaneet perheen joka pitivät taukoa joenvarressa mutta koska järvellä kävi pikkuinen aallokko eivät melojien voimat/taidot riittäneet järven ylitykseen. Siispä pitivät uuden tauon. Me taas puolestamme päätimme jatkaa matkaa kun en oikein viitsinyt puuteroida nenääni seurassa. Huuhtasimme kengät ja jalat kajakista käsin ja lähdimme melomaan takaisin kohti Häntäjokea.

Tuuli viilensi mukavasti mutta tunsin miten aurinko porptti armottomana taivaalta. Onneksi olin rasvannut itseni kunnolla ja kun kastelin myssyni niin aivotkin pysyivät mukavan viielän oloisina. Juuri ennen Kisakalliota tuuli yltyi jo sen verran että järvellä oli purjelauta ja optimistijolla purjeet kauniisti pulleina. Vastatuuleen meloimme sitten loppumatkan, tosin ei se tuuli kovasti hanttiin pistänyt. Sen verran että joutui melomaan eikä tarvinnut pelkästään ihailla maisemia.
Sitten olikin taas aika nostaa Ariel katolle ja kun kuulin tyttäreni äänen toteavan: "mitä, vieläkö äiti ja iskä roikkuvat täällä" niin tiesin että olisi aika lähteä kotiin hoitamaan eläintarhaa ja antaa lasten nauttia leiristään.