lauantai 2. lokakuuta 2010

Pitäisiköhän julistautua virallisesti kahjoksi? Ulkona kokonainen lämpöaste ja sumu niin paksuna että näki melkein 200 metriä eteensä ja silti suostuin istahtamaan Arieiin. Mielenterveystutkimus lienee seuraava askel? Saako niitä muulloinkin kuin rikosepäilyn alaisena?

Lähtö oli tänään hidasta kun piti pukea kaiken maailman lämpövarustus päälle ja tuulensuojat virittää melaan ja sitten jotenkin yrittää vielä pujoittaa käsikin sisälle. Matkaan kuitenkin päästiin. Aika outoa oli meloa kun täysin tutussa ympäristössä oli kuin vieraalla maalla. Ranta oli jossakin siinä vieressä mutta kun ei näkynyt muuta kuin harmaata usvaa ympärillä. Olo oli kuin jättiläishattaran sisällä. Hitchcock on varmaan myös ollut meloja nuoruudessaan ennenkuin siirtyi elokuva-alalle. Aika pelottavaa on kun yhtäkkiä suoraan eteen ilmestyy tumma möykky. Tosin se aina osottautui saareksi jossa kasvoi puita ja välillä siellä jopa oli talo tai kaksi. Niitä samoja kauniita taloja joita olen ihaillut kymmeniä kertoja eivätkä ne ole olleet ollenkaan pelottavia. Pelottavampia olivat moottoriveneet, mutta niitä nyt ei juurikaan näkynyt. Ne harvat jotka olivat vesillä tosin ajoivat niin hiljaa ettei niitä oikein kuullutkaan. Yhtäkkiä ne vaan olivat siinä rinnalla.
Jossakin vaiheessa tuttu reitti muuttui täysin tuntemattomaksi, mutta eipä sillä ollut väliä, ei siitä mitään nähnyt kuitenkaan. Kuulema kiersimme Högholmenin (tosin ei sitä Helsingissä olevaa jossa asustelee mangusteja) ja tulimme takaisin Espooseen Stora Herrön etelärantaa seuraten. Kivaa, lapsuuden kesämaisemia, mutta eipä niitäkään oikein näkynyt. Sen sijaan pystyi ihailemaan merenpohjaa, vesi ei ole aikoihin ollut niin kirkasta kun oli nyt. Jotakin hyötyä kirpeästä syysilmastakin siis.

Näin minä sentään jotakin muutakin kuin merenpohjaa Kirkkonummen puolella: muovisia lintuja kellumassa meren pinnalla. Jonkin metsästysseuran edustalla. Siinä saaressa oli mielenkiintoista menoa, joku nallipyssy kun paukahti kahdesti. Joko metsästivät niitä muoviankkojaan tai sitten oli pikkusaaren ympärijuoksukisat. Uskon kuitenkin että ensimmäinen teoriani pitää paikkaansa: kaksi sorsaa makasi kyljellään kun muut kelluivat kauniisti eikä saaressa näkynyt juoksijoita. Sääli sinäänsä jos apuivat kumiankkojaan, ne olivat oikein kauniita ollakseen tehdasvalmisteisia. Tosin eivät kyllä voineet kilpailla kymyjoutsenien kanssa, mutta nämä sentään näki, joutsenet olivat sen verran kaukana ettei niitä oikein pystynyt ihailemaan tällä kertaa. Muovisorsa kun päästää ihan kosketusetäisyydelle eikä välitä ollenkaan. Joutsenpariskunta kuitenkin hieman vielä suojeli rumia ankanpoikasiaan.

Väylien ylitykset kotimatkalla olivatkin sitten jo jännittäviä. Veneliikenne oli selvästi vilkastunut, näkyvyys sen sijaan ei ollut parantunut. Siinä sitten meloimme onnellisen tietämättömiä kaiken maailman laivoista ja veneistä joita varmaankin parveili ympärillämme. Muutama "aavelaiva" sentään nähtiin, yhtäkkiä sumun seasta ilmestyi purje ja siinä sitten odoteltiin kun se lipui ohitsemme. Mitä ihmeen tuulta se käytti hyväkseen onkin sitten suurempi mysteeri, minusta kun ei tuullut ollenkaan.

Ja tyypilliseen tapaan, kun olimme melkein kotirannassa aurinko päätti vihdoinkin herätä. Kuin taikaiskusta sumu hälveni. Tummat möykyt muuttuivat iloisiksi väriläiskiksi kun syksyn värjäämät lehdet loistivat rannoilla. Ja maisematkin olivat yhtäkkiä kovin tuttuja.

18, 5 km tuli melottua, aikaa kului kohtuullisen paljon kun melonta tapahtui kartan ja kompassin avulla. Onneksi oli kippari matkassa. Minun suunnistustaidoillani olisimme päätyneet intiaanien luo. Kuten Kolumbuskin aikoinaan. Häntäkin varmaan jännitti merellä. Varma siitä ettei maailma ollut litteä, mutta kuitenkin horisontissa oli tuntemattomia vesiä. Me emme edes nähneet horisonttia...

18,5 km Högholmen