Lintuja bongaamassa

Kevät on tullut, ja lauantaina aurinko lämmitti jo oikein kunnolla.  Siispä oli aika käydä pyyhkimässä pölyt Arielista ja suunnistaa vesille katsomaan joko linnut ovat saapuneet.

Bredanin kyhmyjoutsen pariskunta oli saapunut paikalle, siellä ne uiskentelivat kun nostimme Arielin vesille. Talvi oli hieman järjestänyt laitureita uuteen uskoon, mutta suhteellisen näppärästi pääsin kajakkiin. Vuosien harjoittelu on selvästikin tehnyt ihmeitä. 

Vaikka Bredanin pariskunta ei rakentanut vielä mitään, oli muualla jo joutsenpariskunnat työn touhussa. Tämä yksilö oli jo hieman väsähtänyt aamupäivän työrupeamasta ja piti pientä taukoa. 

Marenin kautta lähdimme Tallholmenin ja Lilla Tallholmenin välistä kohti Suinonsalmea. Matkalla ihastelimme isokoskelopariskuntaa. Mitä lienevät ihailleet kaukaisuudessa?

Oli sitten mitä tahansa niin pariskunta päätti lähteä ihailemaan asiaa lähempää. 

Kovin tyhjältä rannat vielä näytivät, kurjet sentään lensivät ylitsemme. 

Onneksi kaislat eivät vielä peittäneet näkyvyyttä, siispä onnistuin ne harvat linnut näkemään, jotka osuivat reittimme varrelle. Nokikanat touhusivat kovasti kaislikossa, kaipa heilläkin oli pesänteko kesken?

Tosin tämä yksilö keskittyi syömiseen, mitä lie herkkua löysi.

Telkät olivat ujolla tuulella eivätkä suostuneet tulemaan Arielin lähellekään, vaan uiskentelivat toiseen suuntaan kun näkivät Arielin.

Tai lähtivät pois paikalta, kuten tämä pariskunta

Jatkoimme matkaamme kohti Matasaarta, se nyt vaan kuuluu kiertää muutama kerta kesässä. Hyvin mahtui sillan alta, kun hieman taivutti selkäänsä.

Kävimme Kaitalahdessakin etsimässä lintuja. Sotkapariskunnan (?) löysimme. Muuten oli kovin hiljaista. Kaislikossa oli joutsenpariskunta ja muutamia nokikanoja, mutta emme menneet häiritsemään.

Kiire tosin tuli näillekin. Todella arkoja olivat, emme edes olleet samaan suuntaan menossa. 

On tuo muuten käsittämätöntä miten hauraat nuo lintujen siivet ovat ja silti lentävät käsittämätöömiä matkoja "läpinäkyvillä" siivillään. 

Tosin hieman vauhtia pitää ottaa että pääsee kunnolla vauhtiin.

Loiske vaan kävi kun nokikanat kiihdyttivät!

Pelästyivät joutsenta, eivät meitä. Herrä Kyhmy nimittäin opasti Arielin pois kaislikosta, näimme kyllä rouvankin, mutta herra ystävällisesti lähti luotsiksi meille. Voi kunpa olisin tajunnut pistää videon päälle! Sulat lepattelivat hieman tuulessa ja pieni loiske kuului kun herra ui edessämme. Vilkuili ajoittain taaksensa että pysyimmekö vauhdissa mukana, muuten ei pahemmin meistä piitannut. 

Meriharakatkin tulivat kivelle ihmettelemään Arielia, joten ihan kaikki linnut eivät sentään lähteneet meitä pakoon. 

Kauniita nämäkin ovat!

Kun lähestyimme Svartholmenia näin kauempana lintulauman. Kamera taas esille ja sitten saikin Ariel pysähtyä. Tällaisia en ollut aiemmin nähnytkään.

Alleja!

Minun maailmassani outo lintu, onneksi on FB ja ystäviä siellä, jotka tunnistivat linnun välitömästi.

Emme ole aiemmin olleet sitten melomassa näin aikaisin, tai sitten emme ole vaan törmänneet muuttolintuihin. 

uon alli-kokemuksen jälkeen nämä perinteisemmät linnut eivät sitten olletkaan yhtään hauskoja. Mutta piti kuva nyt kuitenkin telkistäkin ottaa. 

Ja koska lintuja oli niin vähän niin kyllä ihan lokitkin saivat kameran laulamaan. Näimme muuten valtavan lauman naurulokkeja, tosin eivät ole kuvassa. Hauskaa sekin, sillä naurulokkeja tuntuu olevan todella vähän. 

13,2 kilometriä näytti matkamittari kun palasimme Bredanille. Tästä se taas lähtee!

Ilman kameraa

Lähdimme toissapäivänä melomaan, kun nyt sattui olemaan tiistai ja retkipäivä. Vastoin kirjoittamatonta tiistailakia oli yllättävän tuulinen päivä. Minähän olen jo tottunut peilityyneen mereen. Tosin vetäjämme sanoi että vesi on rikki jos se on paikoillaan. Totta varmaan sekin.

Sen verran toimiva vedenpinta kuitenkin oli, että kamera sai jäädä kotiin. Harmi sinäänsä, sillä citylinnut olisivat kiltisti suostuneet kuviin.

Silkkiuikkujen poikaset olivat kasvaneet viikossa ja kyhmyjoutsenkin uitti pikkusiaan eikä yhtään välittänyt meistä retkiläisistä.

Tiistaina ei vesi ei todellakaan ollut rikki, mutta meren pinta oli Pentalan ulkopuolella outo. Kuin putkitelevision testikuva kun viritys oli päin honkia, värinää, tärinää ja muurahaisten sotaa. Aaltoja ei Pentalan suojassa sen sijaan ollut. Vain tuota outoa jatkuvaa liikehdintää.

Pentalan uimarannalla pidimme pienen jaloittelutauon ja suureksi yllätyksekseni vesi oli jäätävän kylmää. Eihän Jaakko ole vielä ollut edes vauhdissa. Kaipa tuo tuuli sitten sekoitti vettä niin että kylmää vettä tuli myön Pentalan rannalle. Enkä ollut ainut jonka mielestä vesi oli hyytävää. Kipparikin kertoi että varpaita paleli. Hän kun ei viitsinyt kastaa tossujaan, vaan astui mereen paljain jaloin.

Pentalasta jatkoimme kohti Koplorneita ja palasimme vastatuulessa Bredanille. Matkaatuli 12,3 kilometriä.

Tästä tarinasta tuli aika tylsä, kun Canon oli kotona, mutta onneksi torstain Repovesijutusta jäi puuttumaan muutama kuva, siispä ymppään senkin tarinan tänne.

Olimme reissun loppupuolella ihmettelemässä yhtä poukamaa ja minä keskityin ihmettelemään juurakoita, tai mitä lienevät olleet, akvaariokoristeita kuitenkin.

Kippari taas ei ihaile maisemia kameran kautta, joten hän ehti taas kertomaan mitä minun olisi pitänyt ihmetellä. Kurjet olivat seisseet rannalla katselemassameitä ja minä en huomannut. 

Onneksi laskeutuivat toiselle rannalle ja sain kuvattua toisen näistä ihmeellisyyksistä.

Kohtalokas yhteentörmäys 3.8.2010

Tiistai tarkoittaa että toivon että VRn pahin kilpailija eli moottoritie tekisi parhaansa. Tänään tosin jo tiesin ettei näin ole, kallioseinämää kun tänään pestiin! No joo, kyllä siinä muutakin tehtiin, mutta laskettiin myös vettä letkusta kallion päälle. Älkää kysykö, en tiedä, tiedän vaan että 60 rajoitus ei saa suutani hymyyn kun on tiistaimelonnan vuoro.

Ehdin Bredanille tasan 18, kajakit olivat jo vesillä, ystävälliset melontakaverit olivat kuitenkin kiltisti odottamasta meikäläistä. Pääsimme matkaan melkein aikataulussa, suuntana kaunis pääkaupunkimme.

Taivas oli teräksenharmaa ja samalla mitalla vastasi meri. Horisonttia ei erottanut, teräksenharmaat sulivat toisiinsa ja olo oli hieman kuin juustokuvussa. Tai leipälaatikossamme, se on teräksestä.

Odotettu sade siten tuli! Miksi ihmeessä on ihan pakko ripotella juuri tiistaina kun on retkipäivä? Onneksi sade oli aika nopeasti ohi eikä tippoja montaa edes tullut.

Sadetta olisi kyllä voinut sinänsä tulla, monet kivet loistivat jo vitivalkoisina kun vesi ei huuhtele niitä puhtaiksi. Tai sitten on Suomessa jo marmorista kivetkin, mistä sen tietää kun kaikki muukin on nykyään kummallista. Tai sitten on jo tullut lunta, tosin en usko siihen teoriaani. Sen verran lämmin oli ettei lumi varmaan olisi viihtynyt kivillä?

Pääsimme Helsinkiin aika nopeasti, Käärmesaaret olivat retkemme kohde. Jotkut reippaat kävivät jopa maissa, minä tyydyin istumaan Arielissa. Sen verran oli tuulista etten jaksanut miettiä miten nousisin näppärästi Arielista kun ei ollut laituria apuna. Istuimme siis Arielissa ja nautimme muffinseja joka tuli ”melapostina” takaosasta. Kippari oli pakannut herkkuja mukaan siis.

Kotimatkalla teimme uuden lintubongauksen: Kurki (Grus grus) istui kivellä. Mitä ihmettä se siinä teki on minulle mysteeri, mutta kyllä se kurki oli. Aika outoa. En ole kuvitellut kurkea mitenkään merilinnuksi, järvimaisemissa noita bongailee tavallisesti.

Kotimatkalla teräksenharmaaseen ilmestyi ruosteraitoja, aurinko sitten yhtäkkiä päätti näyttäytyä. Tiedättehän kun amerikkalaisissa televisiosarjoissa kun kaikki on epätoivoista niin yhtäkkiä taivaalle ilmestyy paksuun pilvipeitteeseen aukko josta a) enkelit laskeutuvat tai b) aurinko valaisee allansa olevan ”stars and stripes’in”. Nyt tiedän mistä filmintekijät ovat senkin idean saaneet.

Kaikki kiva päättyy kuitenkin aikanaan. Ja jotta totta tosiaan kiva saisi nopean lopun niin Bredanilta löytyi ampiaispesä juuren alta. Olen oppinut ettei maa-ampiaisia ole olemassa vaan jotkut lajit rakentavat pesänsä maahan. Luulisi että tihkusateella nuo siivekkäät pysyisivät pesässään mutta mitä vielä. Kaikessa rauhassa olin kuivaamassa Arielia Nalle Puh pyyhkeellä kun keskimääräistä kiukkuisempi amppari päätti törkätä piikkinsä sääreeni. Ressukka vaan unohti irrottaa myrkkypistiäisensä ja kuoli sitten itse tämän kohtalokkaan yhteentörmäyksemme vuoksi. Kippari päätti armahtaa kun olin näin pahasti loukkaantunut ja kuivasi Tikrupyyhkeellä Arielin kuivaksi ja nosti ihan itse Arielin telineeseen. Kyllä minulla on sitten ihana mies <3