Norppia bongaamaan

22.5.10

Herätyskello soi kuudelta, ei ihminen ihan täysjärkinen ole kun vapaaehtoisesti herää lauantaiaamuna siihen aikaan. Mutta tavoitteena oli olla Oravissa puoliltapäivin niin eipä ollut vaihtoehtoja. Ariel oli pakattu edellisenä iltana, samoin melontakamppeet ja eväät. Ei kun matkaan, kun kahvi oli tippunut pannuun.


Ihan sattumalta onnistuimme ajamaan reittiä joka vei lossin kautta meidät perille, hauska yllätys, eipä noita losseja nykyään ihan joka reitillä vastaan tule. Olimme Oravissa hyvissä ajoin joten ehdimme katsomaan hostellihuoneemme. Positiivinen yllätys. Olin varautunut huoneeseen jossa sänky ja keittolevy. Sen sijaan huone oli siististi sisustettu, pyyhkeet odottivat käyttäjäänsä (jeps, ihan kaksin kappalein) ja suihku/wc oli moderni ja siisti. Ja mikä ihaninta, kuivauskaappi odottaisi märkiä vaatteitamme kun tulisimme vesiltä. Voiko sitä meloja muuta vaatia? Kun keittonurkkauksessa oli sähköliesi, kahvin- ja vedenkeitin sekä astiat joka tarpeeseen niin päätin hoitaa aamiaisemme itse. Kävin siis aamiaisostoksissa paikallisessa Tarmossa, kyllä oli mielenkiintoista tutustua todella pienen kaupan valikoimaan. Kaikki tarpeellinen toki löytyi, mutta hieman oli orpo oli kun ei löytynytkään juuri sitä aamiaisleikkelettä jota normaalisti popsimme. Juhla Mokka sentään komeili kahvihyllyssä, joten hyvin jäimme henkiin. Laktoositon maitojuoma sen sijaan ei kuulunut valikoimiin, siispä armas puolisonikin joutui juomaan reissukahvimme mustana. Kajakki ja laktoosi ei ole nimittäin hyvä yhdistelmä.

Puoliltapäivin melojat valuivat rantaan, mekin nostimme Arielin katolta ja pakkasimme tavarat kajakkiin, sitten jäimme odottamaan oppaittemme ohjeistusta. Retkelle oli lähdössä ihan ensimmäistä kertaa elämässään melovia joten hieman pitkästytti kuunnella miten jalkatuet asetetaan paikoilleen, mutta pääsimme sentään matkaan, tosin reilu ½ tuntia myöhässä aikatulusta.

Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, joten tekninen pitkähihainenkin tuntui hieman liialta jo kun olimme meloneet ensimmäisen 500 metriä. Onneksi hihat sai vedettyä kyynärpäitten alapuolelle, tosin illalla huomasin ettei sekään ollut ihan fiksua: minulla on vasemmassa kädessäni punainen (lue palanut) alue ranteesta (melontahanskani yläpuolelta) kyynärpään alapuolelle (mihin se hiha tuli käärittyä). Meloimme todella leppoisaa vauhtia, norppien bongaaminen kun on aikamoinen taitolaji näköjään. Oppaamme mukaan ne lojuvat lempikivellään lähes liikkumatta ja jos etenee hiemankin vauhdikkaammin niitä ei näe. Lisäksi kyseiset otukset kuulemma ”tippuvat” (tätä termiä asiantuntijat käyttivät) todella helposti. Sen takia piti meloa mahdollisimman kaukana oletetusta bongauskohdasta koska eläimiä ei saanut tiputtaa. Vaikutti hieman entisajan Linnanmäen merenneidoilta. Nekin tuppasivat tippumaan veteen.

Tähän aikaan vuodesta norpat eivät juurikaan syö vaan makoilevat vaan kivillään ja sulattelevat rasvoja. Tehokasta laihduttamista siis. Taidan ryhtyä norpaksi. Tosin lempikiviä on useampia. Riippuu tuulesta/auringosta ja veden pinnan korkeudesta mille kivelle kipuavat. Ovat kuitenkin aika paikkauskollisia joten yleensä bongaa suurin piirtein samasta paikasta. Kahtena edellisenä päivänä oppaamme oli nähnyt yhteensä viisi norppaa, joten aika hyvin tiesi missä oleskelevat.

Ensimmäinen kunnon bongaus oli kuitenkin kalasääsken (Pandion haliaetus) pesä. Lintukin oli pesässään ja aika upea näky oli kun lähti liitämään. Eipä tällaista ihmettä ole aikaisemmin nähty, mutta norppiahan me olimme tulleet bongaamaan. Joten kun oppaamme kertoi että kauluskurki (mikä lie) laulaa olin jo valmis kirkumaan: norppia eikä lintuja kiitos! Valitettavasti Metsähallituksen veneetkin pörräsivät alueella ja oppaamme mukaan tiputtivat norppia minkä ehtivät. Siispä päätimme muutaman tunnin melomisen jälkeen jalkautua Selkäuskin saareen. Kahvitauko oli toki paikallaan, mutta aloin jo vaipua epätoivoon. Ei yhtään norppaa! Varsinkin kun toisessa ryhmässä muutamat olivat nähneet uivan norpan. Harmitti. Minullekin olisi kelvannut edes se uiva, mutta olihan meillä vielä aikaa melomiselle. Olin pakannut meille kahvin lisäksi ”pappan kastikkeella” (työkaverit tietävät mistä puhun) maustettuja broilerisämpylöitä ja pastasalaattia. Emme edes koskeneet salaattiin, hinku takaisin vesille oli suuri.

Bongasimme telkkiä, koskeloita ja mitä lie lintuja, mutta norpat loistivat poissaolollaan. Oppaamme vei meidät vielä todella kapean salmen läpi, majava oli melkein saanut kaadettua lepän. Maisemat olivat päätä huimaavia ja oikeasti melontaretki oli aivan ihana, mutta silti olin pettynyt kun pääsimme Linnasaareen. Emme onnistuneet. Kuulemma Linnansaaren rannassa uiskentelee loppukesästä lähes kesy norppa, se tulee ihan laituriin kiinni, mutta ketä se lohduttaa?

Linnansaaressa oli ”pikkuinen torppa”. Sinne teimme pienen iltakävelyn. Ja katselimme sitä lepokiveä, mutta eipä se iäkäs vaan siihen noussut. Ei tiedä laulukaan mitään. Sen sijaan opimme että Polycarpus Johansson oli ollut topan ensimmäinen asukas. Kaskeamalla oli maata viljelty ja kotieläimiäkin oli saaressa ollut. Metsähallitus omistaa nykyään tämänkin saaren, mutta pienimuotoista kaskeamista harrastetaan vielä tänäkin päivänä, tunsimme savun hajun järvelle. Ja kuulemma kesäksi saarelle tuodaan lampaita.

Sillä aikaa kun naiset saunoivat (ja me olimme kävelyllä) olivat oppaamme loihtineet meille päivällisen: savustettua muikkua (norppien lempiruokaa), perunoita, salaattia ja luomuleipää. Lautasen sijaan saimme päreen ja kyllä maistuivat muikut vaikka en yleensä niistä pidä.

Ruoan jälkeen herra kävi vielä saunassa ennen kuin hyppäsimme moottoriveneeseen ja pyrähdimme takaisin Oraviin nukkumaan. Suurin osa melojista jäivät saareen telttailemaan. Varmaan ihan tunnelmallista, mutta ilta oli aika kylmä ja saaressa käärmeitä sen verran etten minä olisi halunnut maassa maata.

Ihana päivä kaiken kaikkiaan, vaikka se norppa jäi näkemättä. Melottua tuli reilu 20 kilometriä aivan upeassa säässä ja upeissa maisemissa….mutta kuitenkin. Norppamelonnallehan me tulimme.