9.30 mennessä meillä oli melontavaatteet päällä, aamupala syötynä ja odotimme rannassa moottorivenekyytiä Linnasaareen. Kymmeneltä saimme kuunnella norppa-luentoa ja kuulimme mitä eroja on Laatokannorpassa ja Saimaanorpassa...värin ym erojen lisäksi: Laatokannorppa on epäsiistimpi ja liikkuu ryhmissä ja mekkaloi. Mistäköhän syystä tämä herätti hilpeyttä?
Luennon jälkeen saimme mahdollisuuden lähteä uudestaan opastetulle retkelle. Yllättävää kyllä vain 8 malojaa tarttui mahdollisuuteen, muut lähtivät omatoimisesti melomaan.
Lähdimme tuttuja maisemia kiertämään, tosin toiseen suuntaan kuin lauantaina, johtuen tuulen suunnasta. Norppa kun valitsee tuulettoman ja aurinkoisen paikan. Tahti oli hieman parempi kuin edellispäivänä mutta tunnelma selvästi apeampi. Aloimme kai tyytyä kohtaloomme tai sitten vaan olimme kaikki väsähtäneitä. Minä ainakin yritin nauttia maisemista ja siirtää norpat taka-alalle. Muutamat kerrat oppaamme sai rauhoittaa tahtiamme ja muistuttaa että norppa jää huomaamatta kun meloo liian nopeasti. Ei se juurikaan auttanut. Olimme jo oppineet: Saimaassa on pelkästään kiviä. Ja virallisen laskun mukaan 260 norppaa. "Suuri Saimaa mut´100 on hylkeitä vaan..." todennäköisyys että sellaisen näkee? Ei ainakaan kovin suuri.
Olimme taas siirtyneet turvallisesti "vastarannalle" ja tähyilimme aurinkopuolta, jospa se vihdoinkin näkyisi. Kuten olen todennut, olin jo hieman luopunut toivosta ja tähyilin vähän sinne ja tänne ja vielä tuonnekin. Jospa vaikka näkisin jonkun minulle tuntemattoman linnun. Siihen ei tosin tarvitse olla fasaania kummallisempi ilmestys, joten todennäköisyys olisi huomattavasti suurempi tällaiselle ilmestykselle. Ja kuinka ollakkan, silmäkulmasta näin miten majavan kokoinen ruskea elukka juoksi kiven päällä. Avasin suuni ja sanoin: katsokaa, tuossa on NORPPA! Jotenkin se vaan tuli suustani. Ja olihan se siinä. Uskomaton ilmestys, varjoisalla puolella, vajaa sata metriä kajaakeistamme. Lupaan että minäkin hiljennyin. Kun muut kysyivät missä pystyin pelkästään änkyttämään, onneksi kipparini oli hereillä ja pystyi muille osoittamaan tuon uskomattoman luontokappaleen. "Tuolla, kiven takana, pää näkyy".
Canon lauloi, minä en vaan osannut tähdätä, kädet tärisivät (ja kajakki keinui) ja tuijotin vain eteeni. Koska norppia ei saa tiputtaa oli pakko jatkaa matkaa. Lupaan etten tahtonut, olisin ilomielin jäänyt siihen katsomaan kunnes tipahtaa, mutta järki voitti. Siispä Ariel jatkoi matkaansa ja norppa jäi kivelleen.
Oli aika rantautua ja katsoa mitä Canon oli saanut aikaiseksi ilman apuani. Ja varmuuden vuoksi siirtää kortti turvaan vedenpitävään taskuun. Taisimme syödä eväitäkin, en oikein muista. Sen muistan että jouduimme ottaaan Arielin väärä kylki edellä rantaan, oli pakko nousta oikea jalka edellä pois. Ei väliä, olin nähnyt norpan. Lyhyehkön tauon jälkeen jatkoimme huomattavasti iloisemmin mielin takaisin Oravin suuntaan
Jossakin joku norppien suojeluspyhimys (kuka lie) päätti että olen melonut sen verran paljon että olen palkintoni ansainnut. Pari kilometriä taukopaikastamme saimme vielä hetken ihailla Saimaan suurinta ihmettä. Kajakin nokan eteen, muutamien kymmenien metrien päähän, nousi pyöreä pää pintaan. Kerrankin suostuin olemaan ihan paikallani ja vaan odottaa josko ihme tapahtuisi uudestaan.
Vaikka retki olikin kertakaikkisen täysosuma täytyy tunnustaa että viimeiset kilometrit olivat jo sillä rajalla jaksoinko meloa vaiko en. Tottumaton kun olen pidempiin reissuihin. Ja silti lupaan että se oli sen arvoista! En mistään hinnasta vaihtaisi tätä kokemusta vastaavaan moottoriveneessä tehtyyn reissuun. Kyllä siinä vaan enemmän on luonnon ehdoilla kun kajakki liikkuu lähes äänettömästi. Mitä nyt minä pidän mekkalaa.
Ariel oli vielä nostettava auton katolla ja sitten Rellun nokka kääntyi kohti Espoota. Olin aivan järkyttynyt siitä että täällä satoi! Oravissa paistoi aurinko. Taas kerran irroitin sormet kohmeessa remmejä ja nostimme Arielin telineeseen jääkylmän veden piiskatessa naamaani. Lisäksi tuollainen märkä kajakki on suhteellisen liukas laitos ja minun 160 cm eivät ole ihan riittävän paljon kun katolta pitäisi saada alas tuollainen ilman että pelti rytisee. Onneksi se taas kerran onnistuttiin tässäkin mahdottomassa tehtävässä ja Ariel jäi kaatosateeseen odottamaan seuraavaa reissuamme.
Ja pahoin pelkään että ensi vuonna olemme uudestaan Oravissa norppamelonnalla. Tosin silloin tuplasti suuremmalla miehityksellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti