Näytetään tekstit, joissa on tunniste lumme. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lumme. Näytä kaikki tekstit

torstai 20. heinäkuuta 2017

Porvoon mitalla

Viime lauantaina Kipparin piti päästä Porvooseen. Geokätköilevä melontakaverimme ehdotti melontaa uusissa maisemissa, joten nostimme Arielin katolle ja lähdimme ihailemaan Porvoon saaristoa ja melontakaverimme uutta kajakkia. 

Lähdimme matkaan Kråköstä ja meloimme muutamat sadat metrit Furuholmeniin. Piti nimittäin ihmetellä kätköjä matkan varrella. 

                                     

Runeberg oli myös nauttimassa loistavasta kesäsäästä. 


Maisemat olivat kovin erilaiset kuin mihin olemme tottuneet. Ja purkkejakin oli lähes joka saaressa läydettävänä. 


Kiersimme siis Hamarin saaret aika tarkkaan. Ja eipä sitä kovin pitkälle kannata lähteä jos ihania maisemia tahtoo ihailla, kyllä niitä täällä kotimaassammekin on! Jopa niissä omissa tutuissa maisemissa on se oma hohtonsa, mutta kyllähän uusissa maisemissa tulee ihailtua ympäristöään hieman tarkemmin. 


En osaa sanoa miten monta vuotta siitä on kun Sahasaaressa oikeasti oli saha, mutta luonto on jo pikkuhiljaa valtaamassa takaisin itselleen nämä paalut jotka ovat olleet rantojen tukina. 

Piti sitten googlailla ja opin vaikka kuinka paljon uutta melontaretkestämme. Sahasaaren alkuperäinen nimi on ollut Kaunissaari. Saha perustettiin 1870 ja suljettiin 1955. Rakennukset purettiin ja vain nämä paalut jäivät muistoksi. 


Sahasaaren vieressä on keinotekoinen Savisaari ja välissä upea pieni kanava. Savisaarella paloi Rimahelvetin ikuinen tuli 1930-luvulle saakka. Sen jälkeen roskapuu toimitettiin sellutehtaalle ja tuli sammui. 


Paalut ovat kärsineet aika paljon, mikä on saanut maiseman muuttumaan todella kauniiksi. 


En osaa sanoa mikä tämän käyttötarkoitus on joskus ollut, nyt se toimi heinänviljelyalustana. 


Ulpukat kukkivat, ihan vielä ei kuitenkaan ollut "possuiässä". Vaikka minulla on leluja ollutkin, oli kesäisin yksi ihanimmista leikeistä tehdä tulitikkupossuja ja käpylehmiä Niillä sitten leikin kunnes possut "kuolivat" (eli kuivuivat pystyyn)


Matkamme jatkui kohti Tjuvholmenia. Kaislikko oli niin korkeaa, että kätköilijöillä oli hieman ongelmia suunnistaa takaisin, onneksi mela toimi loistavana maamerkkinä. Odotellessani kavereita takaisin sain seuraa upeista sudenkorennoista. Ei aavistustakaan mikä korento tämä seuraneiti oli, mutta ihastuttavia nämä ovat. 


Nämä paalut toimivat muuten myös loistavina lepopaikkiona. Kovin vähän lintuja onnistuimme bongaamaan, eivätkä nämäkään ihan tyypillisiä merilintuja olleet. 


Vaikka ihastelinkin paaluja, oli niissä se huonokin puoli. Rantautuminen oli paikoitellen haastavaa kun paalut olivat katkenneet vedenpinnan alapuolelta. Ja törrötti vedestä tällainen naulakin. Upeaa käsityötä sekin, mutta hieman vaarallinen Arielille. 


Lähes kaikki nämä saaret ovat olleet tavalla tai toisella sahan käytössä. Yhdessä kuivattiin koivulautoja, toiseen varastoitiin puutavaraa. 


Paalujen kunto on syy siihen, pilaantuneen maan lisäksi, ettei näitä saaria oli otettu virkistyskäyttöön. Harmi, sillä maisemat ovat upeita. 


Kun Hamarin saaret, ja katköt, oli tutkittu, pidimme pienen lounastauon ja lähdimme sen jälkeen melomaan ihan kunnolla. 


Ja kun nyt ehdin valittamaan ettemme juurikaan nähneet lintuja pääsin ihailemaan merilokkia. 


Lähdimme melomaan Kråkön ympäri ja ihmettelimme mm. tätä rakennelmaa. Kaikenlaista ihmisen mielikuvitus saakin aikaiseksi. 


Kaislikkoa riitti ihmeteltäväksi. Rantoja ei juurikaan näkynyt. 


Ja lumpeita! Melontakaverin uusi, upea kajakkikin pysähtyi ihmettelemään lumpeita.  


Valkolumpeet olivat ötököiden suosiossa. Luultavasti lumpeiden myrkky ei pure siivekkäisiin?


En muista koskaan nähneeni tällaisia "lummeniittyjä". Ihan käsittämättömiä määriä valkolumpeita ja ulpukoita. 


En osaa sanoa onko tämä pohjanlumme vaiko isolumme, valkolumme nyt joka tapauksessa. 


Meloimme Källsundetin läpi ja jatkoimme kohti lähtöpaikkaamme. 


Suomen kesä, onhan tämä aika sanoinkuvaamattoman kaunista. 


Ilta teki selvästi tuloaan, lumpeet vetäytyivät kasaan. 


Välillä hukkasimme kaverimme kaislikkoon. 


Tällaisia pieniä kaislasaaria kun riitti.


Porvoon kivet olivat yhtä tehokkaasti "maalattu" kuin Espoon kivet. Kotoinen olo siis.


Noin 20 kilometriä tuli mittariin. Ihana päivä, loistavassa seurassa. 


maanantai 14. heinäkuuta 2014

Jokiretki, taas kerran

Heinäkuun ekana lauantaina oli perinteisen jokiretken vuoro. Siispä kajakit pakattiin traileriin aamusta ja Maz sai vetää ne Pikkalajoen läheisyyteen. Kuorma purettiin meren rannalle, häiritsimme selvästikin kyhmyjoutsenen kauneusunia kun tulimme. 


Merellä oli kauniin utuista, muuten aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mikä tarkoitti että aurinkorasvaa oli aamulla kulunut.


Suuntasimme kajakit suoraan kohti sulkua ja Pikkalanjoelle. Kiire oli päästä joelle, tai sitten oli vaan hieman ahdasta kun 13 kajakkia tunkeutui samanaikaisesti pieneen tilaan. 


Joki oli tapansa mukaan peilityyni. Veden sameusaste vei ajatukset eräälle toiselle jokiretkelle, muuten maisemat olivat toki tutunlaiset. 


Sillä aikaa kun minä ihmettelin vettä, loputkin kajakit saatiin joelle. 


Kovasti yritin nähdä saukkoja, mutta sain tyytyä tähän krokotiiliin. Vai olikohan tuo alligaattori. Ariel kuitenkin pidettiin turvallisen välimatkan päässä uppotukista. 


Kipparille piti taas kuvata yksi silta, vaikka tästä löytyykin kuvia ennestään


Vesitatar ei kukkinut yhtä upeasti kuin aiemmin. Kylmän kesän syytä?


51 on kyllä huomattavasti mukavampi kun hetkellisesti ihailee sitä alapuolelta. 


Veden välkekin yritti vielä piristää muuten aika ankean näköistä betonikasaa. 


Vikträskillä pidimme pienen juomatauon.


Ja sitten jatkoimme Sundbyjoelle. 


Hieman olisi jo raivaustyökaluille töitä, mutta vielä tuosta meloo.


VRn aikataulutkin suosivat täydellistä hiljaisuutta. 


Sjundbyn linnan kohdalla pidimme, kuten tapoihimme kuuluu, ruokatauon, ennnen kuin kannoimme kajakit tien yli ja jatkoimme matkaa. 


Kyllä tällaisessa maisemassa kelpaa syödä eväitä


Joku tarkkaili meitä kun meloimme eteenpäin. Hetken jo ehdin toivoa että näkisimme peuran. 


Vanhan sillan paalut olivat edelleen paikoillaan. 


Luonto oli tehnyt niistä kauniit kukkaruukut.


Tämä lienee eksoottisin taideteos jonka olen nähnyt? Jos äsken luonto yritti vallata ihmisen tolpan, niin tässä ihminen sitten valtasi luonnollisen tolpan? Miksi kajakki oli nostettu puunrunkojen päälle on minulle mysteeri, vesillä olisi minusta huomattavasti käyttökelpoisempi. Onkohan tuosta tarkoitus tehdä kukkapenkki?


Muutama vesilintu bongattiin. En tiedä olivatko kaikki linnut kaislikossa piilossa vai onko joki todellakin näin "linnuton"


Puita oli täälläkin kaatunut. 


Mutta eipä ne menoamme haitanneet. 


Tämä runko on päättänyt kasvattaa itselleen kauniin latvan. 


Aloimme lähestyä kääntöpaikkaamme, pohjan pystyi jo hahmottamaan


Mutta vielä vettä riitti melttovaksi


Vielä yhden sillan ali


Ja sitten pääsimme saman puun luokse jossa käännyimme viime vuonna. 


Yllättävän hyvin vesi virtasi kapeissa kohdissa, virtausta ei tosin melotessa huomannut.


Käännyimme siis takaisinpäin ja pidimme pienen venyttelytauon sillan kohdalla


Kippari jaksoi kävellä hieman pidemmälle ihailemaan maisemia...


minä tyydyin ihailemaan rannalla kukkivia kasveja


Virkistyneenä jatkoimme matkaa kohti linnaa. 


Rypsi, vai olisikohan rapsi, kukki keltaisena.


Maisema oli siis todella kesäinen. 


Tosin paikoitellen oli kyllä hieman syksyinenkin olo.


Sen verran lämmin oli kuitenkin ettei syksyä kyllä pahemmin ajatellut, jopa Ariel sai pari salamatkustajaa jotka nauttivat varamelan suomasta varjosta. 


Vielä tämä lato on pystyssä, mutta vuosi vuodelta näyttää huonommalta. Sääli, sillä ovathan nämä pienet ladot suoloisia ja piristävät pelomaisemaa kummasti. 


Järvellä ei ollut juurikaan vastatuulta, mikä lienee jonkinlainen jokiretki-ihme?


Tällä kertaa korvat päättivät tulla katsomaan meitä ihan kunnolla, ehkäpä pikkuinen vihellys sai lauman innostumaan?


Linnakin tuli taas yllättävän nopeasti vastaan ja se tiesi katamista. Täytyy tunnustaa että olin ihan kiitollinen kun miehet raahasivat Arielin tien toiselle puolelle, alkoi tuo reilu 20 km kuitenkin jo tuntua lihaksissa. 


Linnan maisemissa on kuulema näkynyt kuningaskalastaja, sitä emme kuitenkaan onnistuneet näkemään. Sen sijaan ihailin lumpeita.


Ensimmäisellä yrittämällä eivät portit auenneet, joten teimme pienen lenkin takaisin lyhtytolpalle ja yritimme uudestaan


Ja johan portit aukenivat.


30,6 km myöhemmin olimme takaisin lähtöruudussa. Muutamat reippaat vielä meloivat kotiin Bredanille, mutta me pakkasimme Arielin traileriin ja tulimme kotiin sitä tylsää 51:tä.