Ei vettä, rantaa rakkaampaa

Aurinko on tänään muistuttanut että kevät on jo pitkällä ja jäät sulaneet aikoja sitten. Tällaisena päivänä ei auta muu kuin töistä livistäminen että ehtii melomaan. Vaikka olinkin hyvissä ajoin kotona oli kello taas lähemmäs iltaseitsemää ennenkuin olimme vesillä, oli pakko odottaa että tyttöjenkin valmentaja ehti paikalle, niin että pystyimme jättämään lapset. Sillä aikaa kun tytöt harjoittelivat lähtöjä ja nopeutta, me päätimme lähteä matkaan hieman rauhallisemmin. Tai siis minä päätin, edelleenkin istun tahdinmäärääjän paikalla.

Ilta-aurinko lämmitti suloisesti ja ei tarvinnut meloa kuin Bredvikenin toiselle puolelle jossa ensimmäinen kameratauko: toinenkin joutsenpesä. Tosin en uskaltanut kovin lähelle mennä tälläkertaa, herra Joutsen oli suhteellisen lähellä pesäpaikkaa enkä todellakaan tuntenut tarvetta keskustella herran kanssa onko minulla oikeutta olla hänen vesillään. Siispä siirryimme aika nopeasti pesälle numero yksi. Viimekertainen häiritseminen ei ollut häirinnyt tätä rouvaa, pesän hautominen oli hyvällä mallilla kun meloimme ohi.

Jatkoimme matkaa avomerelle missä tuuli sitten tuntuikin paremmin. Aallokossa tuli suorastaan lämmin, vaikka aallot pääsivät kastelemaan housuni aika tehokkaasti, olin nimittäin päättänyt että pärjään ilman aukkopeittoa. Kameran takia luonnollisesti, se kun on niin hankala aukkopeitteen kanssa. Ei ehkä ihan se järkevin ratkaisu kumminkaan, kuivat housut ovat huomattavasti mukavammat kuin märät.

Kiersimme Svinön, meloen mm ohi Matasaaren ilta-auringossa. Ihan tuli nostalginen olo, onhan siitä jo lähes 25 vuotta, siis siitä maagisesta kesästä kun tapasin Macken samaisessa saaressa. Silloin oli herran vuoro olla läpimärkä kun kaatosateessa juoksi kioskille hakemaan Marsia minulle. Joten läpimärät housut, ilta-aurinko ja Matasaari, kyllä siinä jo jäätikkökin sulaisi, puhumattakaan minusta. Valitettavasti tuo lämpimien tunteiden kohde istui aika monta metriä minusta joten eipä siinä voinut kuin lähettä lämpimiä ajatuksia kajakin takaloosiin.

Kun vesi on tällä hetkellä näin matalalalla oli mahdottoman hyvä hetki harrastaa kivibongastua lintubongauksen sivussa. Käringhomenin kohdalla oli tosin jo hieman hankalaa. Ariel kyllä kannatti meitä ja liukui kauniisti, mutta vettä oli niin vähän että melat kaivoivat pohjamutaa. Melo siinä sitten. Kyllähän me läpi päästiin, mutta ei se nyt ihan hauskaa ollut.

Kun vettä taas alkoi olla sen verran ettei merenpohja tunkenut kajakkiin kanssamme jatkoin lintubongausta. Onneksi tuo elävä wikipedia oli mukanani, muuten en olisi tiennyt että olen nähnyt meriharakoita (Haematopus ostralegus). Silkkiuikun (Podiceps cristatus) sentään jo tunnistan, eihän siihenkään mennyt kuin noin 50 kertausta: mikä tuo on? Silkkiuikku. Merimetson (Phalacrocorax carbo) tosin opin paljon nopeammin: hyi hemmetti, tuossa noita taas on. Pakkohan se oli katsoa mikä ihme saa mieheni sanomaan hyi hemmetti kun luonto on kauneimillaan! Pitihän sellainen hyi hemmetti tänäänkin osua kohdalle.Täytyy tunnustaa että eivät nuo minua häiritse, minun silmääni vielä harvinainen otus, mutta ymmärtääkseni kyllä tekee aikamoista tuhoa. Joten kuuluu kai sitten sarjaan: kaunis muttei toivottu näky. Hieman kuten kyykin (Vipera berus). Sellaista en nyt onneksi ole tänään nähnyt, vappuna kohtaamani typpi riittää vallan mainiosta näköhavainnoksi.

Vaikka reissu olikin ihan rentouttava ja mukava niin olin kyllä iloinen kun Bredan taas näkyi, hartiat ovat niin jumissa tietsikalla istumisen jälkeen että tämäkin 7,2 kilometriä oli ihan riittävästi tälle illalle. Huomiseksi on luvattu kaunista ilmaa, joten pitää mennä vetämään pikkuinen lenkki että jaksan sitten Norppasafarilla :)

Täydellisen illan päätteeksi ehdin kotiin kuuntelemaan Maamme-laulun, ihanaa Leijonat, ihanaa! Tahmean alun jälkeen alkaa näköjään Leijonatkin heräillä kevätauringon paistaessa!