keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Graffitia 19.7.2010

Koska sunnuntaina oli kanavan kuivuuden takia jäänyt matka hieman kesken, lähdimme maanantaina uudestaan ajamaan Repoveden kansallispuistomaisemiin. Päätimme vaan valita toisen vesillelaskupaikan jottei melontamatka kasvaisi lapsille kohtuuttomaksi. Tosin pikkuinen ei kilpuriaan tahtonut mukaan vaan jatkoi laiskottelulinjaansa Arielin keskireiässä. Hänellä kun kuulemma on kesäloma! Halusi kuitenkin osallistua reissuun, tarkoituksena kun oli mennä ihailemaan esi-isiemme kätten töitä ja katsoa kalliomaalauksia.

Ariel oli taas katolla punainen kiituri vieressään, yöllä tullut 19 mm vettäkin oli saatu suurimmaksi osaksi pois kajakeista. Lapinsalmen kohdalla pistimme Rellun parkkiin ja lähdimme ensitöiksemme katselemaan riippusiltaa ja samalla ihmettelimme miten saisimme Arielin rantaan. Minä kun en keltaista ammettamme kanna metriäkään ellei ole pakko. Vaikka Ariel vesillä liikkuukin lähes vaivattomasti niin se painaa ihan mielettömästi.

Rellun sai kuin saikin ajettua ihan rantaan saakka ja pienestä ylämäestä huolimatta onnistuin avustamaan sen verran laskuhommista että Rellun katto pysyi suorana. Pääsimme matkaan paahtavassa auringonpaisteessa, sehän on tälle kesälle tyypillistä ja meloimme samaisen riippusillan ali jolla tytöt olivat hetki sitten kävelleet. Kippari toimi kartanlukijana, mutta joko olen parempi kartanlukija tai sitten kalliomaalaukset olivat kuluneet näkymättömiin. Emme me niitä nähneet.

Meloimme kuitenkin järven ympäri ja heti kun luonnonsuojelualue jäi taaksemme alkoi ”kesämökkihelvetti”. Mikä ihmeen järki on pamauttaa järven(ja meren)rannat niin täyteen ettei eroa ole juurikaan pääkaupunkiseudun postimerkkitontteihin? Luulisi että tässä järvien luvatussa maassa jokaisella halukkaalle riittäisi oma rantapätkä ilman että naapurin kanssa joutuu ostamaan jättitrampoliinin kimppaan jotta se mahtuisi pihalle.

Hiljaisuudesta ei voinut samalla tavalla nautti, moottoriveneet kun jatkuvasti ajelivat ohitsemme. Samalla ne tekivät aikamoisia aallokkoja ja neitimme ei ollut oikein tyytyväinen kun jatkuvasti joutui kääntämään nokkansa aaltoja kohden ettei menettäisi tasapainoaan. Ariel ei tuollaisista aalloista piittaa mutta kilpavehje on hieman herkkähipiäisempi. Kunnon aallokossa sellainen menettää malttinsa ja alkaa kiukutella: heittäytyy nurin ja täyttyy vedellä.

Pikkuneitimme oli joka tapuaksessa sitä mieltä että kalliomaalauksia tänne oli tultu ihailemaan, siispä kajakit takaisin Rellun katolla ja äidille kartta käteen. Suunnistin Verlan kylään, jos joskus liikutte seudulla suosittelen että käytte tutustumassa Verlan tehdasmuseoon, alue on tarpeeksi kiinnostava kelvatakseen UNESCOn maailmanperintölistalle. Vaikka kaikkea kaunista on luonto saanut aikaiseksi niin kyllä ihminenkin osaa halutessaan: http://www.verla.fi/fi/galleria

Aivan museoalueen vieressä on nähtävissä kalliomaalauksia. Ne löydettiin vasta 1970-luvulla vaikka ovat siinä nököttäneet vuosituhansia. Aika paljon sai kyllä mielikuvitustaan käyttää, mutta kyllä muutaman hirven pystyi loppu viimeksi hahmottamaan. En kyllä yhtään ihmettele että ovat jääneet huomaamatta ohikulkijoilta. Mutta olihan nuo aika uskomattomia. Vuosituhansia ovat kallioseinässä nököttäneet, veden ja tuulien armoilla. Monikohan tämän päivän graffititeoksista pystyvät samaan? Ja pikkuinenkin oli tyytyväinen kun sai nähdä kalliomaalauksensa. Tosin olisi äidin loputtomasta tietolaarista pitänyt löytyä myös tieto kuka esi-isistämme ne maalasi. Siis ihan nimeltä olisi pitänyt osata mainita. Taisi olla ensimmäinen kerta kun sekä äiti että Google jäivät sanattomiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti