Vihdoinkin!

Olen kaivannut takaisin vesille kauan. Kippari vaan on hurahtanut geokätköilyyn ja kun lähivesillä ei oikein purkkeja ole, niin häntä ei oikein saa ylipuhuttua melomaan. Eiliselle oli kuinkin luvattu niin upeaa säätä, että ilmoitin että Arielista on pyyhittävä pölyt. Vaikka vakkarikaverimme ei vesille suostunutkaan, annettakoon hänelle kuitenkin anteeksi ja onnitellaan äitiä perheen uudesta valkolakista, niin päätimme kuitenkin lähteä vesille. Ihailemaan valkoisia, jos ei lakkeja niin ainakin lintuja. 

Tunnustan, että olemme aiemmin olleet vesillä huomattavasti aikaisemmin, mutta todella vähän lintuja oli näkyvissä. Kyhmyjoutsenia on ennen ollut lähes riesaksi asti, eilen näimme ehkä tusinan verran. Emme tosin meloneet "normaalia" reittiämme, sillä tavoite oli toki hakea parikin purkkia samalla. 

Alun perin piti lähteä ihan uusille vesille, mutta koska Arielin auto oli tallilla, lähdimme matkaan Bredanilta ja suuntasimme kohti Korkeasaarta.

Ihmettelin matkalla oliko pienellä saarella maastopalo, kun yhtäkkiä rannalta nousi kauhea savupilvi. Ehdin juuri kommentoimaa asiaa kipparille, kun tajusin ettei kyseessä ollut savu vaan siitepölypilvi kun männynoksat liikkuivat tuulessa. Ei siis ihme että meri oli keltaisena, vaikka emme Keltaisellamerellä meloneet. Ehkäpä Arielilla kuitenkin oli kotoisa olo? Väri sävy sävyyn. 

 Tukkakoskelo oli ulkoilemassa pikkuisten kanssa Korkeasaaren rannassa

 

Aika rohkeita nämä olivat, aika monta kertaa poikasia käskettiin lähemmäksi, mutta nämä eivät ottaneet kuuleviin korviinsa. Voimakas auringonpaiste teki kuvaamisesta hieman haastavaa, pyydän anteeksi, mutta silti oli vaan pakko räpsiä.

Pidimme jo tässä vaiheessa ruokatauon ja totesin että syksymmällä voisi olla puolukoita tarjolla. 

Istahdimme kalliolle nauttimaan kahvista ja voileivistä sekä maisemista. Ei voi valittaa. Mistään. Pieni tuulenvire piti sään siedettävän lämpimänä ja paljasti missä ne kivet olivat piilossa pinnan alla, se kun oli jo päässyt unohtumaan. Aurinko huolehti että hymy pysyi huulilla. 

Ruokailun jälkeen teimme pienen retken naapurisaareen ja kävimme maissa sielläkin. Tvihjälpin rata ei ollut kovinkaan vastaanottavainen, mutta pääsimme maihin eikä Arielkaan kärsinyt terävistä rantakivistä

Kiertelimme saarta ja kippari bongasi minulle lintuja, samalla kun muutenkin ihmetteli paikallisia nähtävyyksiä. Pikkutyllejä näin, mutta kameran eteen niitä en saanut. Meriharakat olivat paljon yhteistyökykyisempiä. Lensivät kiltisti suoraan kameran eteen.

Jäivät sitten leikkimään piilosta rantakallioille. En ollut ihan varma tulivatko paikalle koska pesä oli tuolla, vai jäivätkö oikeasti kuvattavaksi, päätin kuitenkin etten mene tarkastamaan tilannetta vaan annan heidän touhuta omia juttujaan. 

Herra tuli pariin otteeseen moikkaamaan, kun jatkoin matkaani.

Haahka katseli yksin maisemia, tämä kuva on oikeasti surullinen. Yhtään haahkapoikuetta en nähnyt, vaikka niitä aiemmin on ollut, kippari riesaksi, lukuisia. Kuvaustaukoja on pidetty 3 minuutin välein. Nyt melottiin. 

Rannalla törmäsin hauskaan "täysosumaan" (klikkaamalla kuvat suurenevat). Mustat pupillat valkuaisten keskellä. Ja vielä iloinen hymy. 

Ihastuin tähän kasviin, nappasin kännykällä kuvankin. Olisikohan merirannikki? Siihen ainakin päädyin LuontoPortin avulla. Sieltä seuraava tekstikin; 

"Merirannikki viihtyy nimensä mukaisesti rannoilla, meriveden kaltoin kohtelemissa rantaniityjen alaosissa kallionkoloissa, kivien lomassa, soraikoissa ja nurmen seassa. Laji sietää meriveden kyllästämää, suolaista kasvualustaa ja jopa satunnaisia tulvia."

Kun herra kyllästyi maisemiin, päätimme jatkaa matkaa kotiinpäin, tällä kertaa rantoja pitkin, en nimittäin pahemmin nauti Miessaarenselän ylittämisestä. Toki aallokkoa ei juurikaan ollut, mutta kaunis kesäsää oli saanut erinäiset moottoripörrääjät liikkeelle. Suurin osa toki huomioi melojat upeasti, mutta kuten liikenteessäkin, aina löytyy näitä "sankareita" jotka joutaisivat takaisin koulunpenkille opiskelemaan sääntöjä.

Rantoja pitkin meloessa onnistuu kuitenkin näkemään kaikenlaista. Kuten koulun päättymistä juhlivia nuoria ja sitten muitakin nuoria :)

Nämä vanhemmat valvoivat tiukkana jälkikasvunsa toilailuja. 

Voihan noista hanhista olla montaakin eri mieltä, mutta ovat nuo pienokaiset suloisia. Kuten toki lähes kaikki "pennut", lajista riippumatta. Tosin Kanada voitti äsken Suomen jääkiekossa, joten ehkä en tykkää hanhistakaan...

Päätimme alittaa yhden sillankin, yksityisen sellaisen. Majakkakin rakennettu merellä oleskelevien iloksi.

Auringonpaisteen rinnalla tuo valo oli aika vaisu, mutta kyllä siellä joku lamppu oli tuikkimassa.  

Joutsenpariskuntakin tuli tervehtimään, poikasia ei vaan näkynyt heidänkään seurassa

17 km oli mittarissa kun tulimme takaisin Bredanille. Kotona lihakset hieman protestoivat, tänään ovat jo rauhoittuneet. Ihan sopivan mittainen kauden ensimmäinen lenkki siis.  

Kätköjä

Pari viikko sitten olimme päättäneet lähteä "geomelomaan". Tapaaminen oli sovittu Bredanille eikä sääennusteen perusteella ollut odotettavissa mitenkään kovinkaan pahaa säätä. Tämän kesän ennustukset eivät ole kuitenkaan aina osuneet ihan oikeaan, tälläkin kertaa saimme todeta että ennustukset ovat ennustuksia. Matkaan pääsimme kuitenkin ihan kivassa säässä, merimetsokin ojenteli siipiään ja nautti kesästä. 

Merimetsoja riitti kuvattavaksi, valitettavasti aallokko oli vaan sen verran haastavaa että Canon oli pistettävä piiloon ja toivottava että Ariel pysyisi pystyssä. 

Uskomatonta kyllä, saavuimme Torr Lövöhön turvallisesti, joskaan emme kuivina. Muutamat aallot olivat kastellet kaiken aukkopeitteen yläpuolella, eli melojan päästä vyötärölle. Ja loput kastuikin kun nousin Arielista pois ja aukkopitteen päälle kertynyt minivaltameri roiskui päälleni. 

Olotila oli kuin pienillä sammakoilla

Poliiseja ei saaressa näkynyt, mutta aina välillä heitä saaressa käy.

Bongattuamme saaren kätköt, siirryimme sellaiseen aallokkoon että oikeasti oli jo äitiä ikävä. Hengissä selvisimme ja olin suorastaan ylpeä itsesäni. Olin todellakin ylittänyt niin mukavuus- kuin sietorajanikin. Ja hengissä, joskin märkänä. 

Täällä oli taas kätköt kateissa...tai ehkäpä ennemminkin koordinaatit etsinnässä. Kalliolla oli erilaisia viestäjä runsaasti, yksi niistä oli löydettävä. 

Jo vuonna -51 osattiin näköjään kertoa että Facebook on menossa pörssiin. Tai sitten tässä onkin joku ihan muu viesti taustalla. 

Kävin haistelemassa kesän viimeistä ruusua. Aika tuoksuton tuo  oli, kesätuulin tuoksu oli kuitenkin huumaava.

Olisikohan tämä ollut jonkinlaista jäkälää? Aikamoinen väriläiskä kuitenkin. 

Koska kamera oli suurimman osan matkasta turvallisesti piilossa on kuvasato hieman yksipuolista. Ja koska kätköpaikkojakaan ei voi paljastaa niin tyydyin kuvaamaan maisemia. 

Jotkut sentään nauttivat tuulesta ja aalloista. Olosuhteet lienevät olleet loistavat jos halusi roikkua purjeen perässä.

Rantakasvit olivat hurjan suloisia, tunnustan että mikä tahansa kuivalta maalta löytyvä oli sinä sunnuntaina luomoavaa...lähinnä ehkä se tunne että maata ol jalkojen alla, ei keinuva Ariel. 

Lopetimme kierroksemme Varsasaareen, minkä jälkeen katselin ulapalle ja ihmettelin vaahtopäitä. Sain Kipparin ylipuhuttua emmekä lähteneet puskemaan kilometrikaupalla vastatuuleen vaan valitsimme hieman pidemmän reitin kotiin, mutta ehkäpä hieman turvallisemman?

Noin 28 km, ei ainakaan alle sen, tuli mittariin. Kävimme 9 saaressa (Torr, Lövö, Käärmesaari, Pohjoinen Käärmeluoto, Läntinen Käärmeluoto, Korkesaari, Småholm, Tvijälp, eräässä pikkusaaresa, valitan mutta se on salainen kätkö, joten jää tässä mainitsematta ja Varsasaaressa) ja 11 kätköä tuli kuitattua. Sää ei todellakaan suosinut, mutta täytyy tunnustaa että olin aika ylpeä itsestäni. ehkäpä pikkuhiljaa voin kustua itseäni aloittelevaksi melojaksi?