Järvihirviö ja muuta mukavaa

Kun kerran pääsin takaisin vesille, niin sinnehän minä tahdoin uudestaan. Canoa järjesti yhdessä Melan Vääntäjien kanssa retken Lohjanjärvelle, joten pakkasimme Arielin autonkatolle parjantai-iltana, saimme nukkua hieman pidempään lauantaiaamuna ennen kuin suuntasimme Lohjalle.

Upea maamerkki MeVä:n vajalla on, jopa minä osasin kotimatkalla suunnistaa kohti vesipatsasta.

Rannassa oli jo heti aamusta vipinää. Sinäänsä ei outoa kun pari iäkkäämpää rouvaa viskelivät pari pussillista Oululaisten Reilu paahtoleipäviipaleita, toki murustettuina, linnuille. Kävin kyllä sanomassa ettei ole kovin terveellinen ruokavalio linnuille, mutta rouvia se nyt ei pahemmin häirinnyt. Ymmärän, ehkä, että haluaa lintuja hemmotella helpolla saaliilla, tulevathan ne ainakin lähelle sillä lailla, mutta kilotolkulla? En voi mitään, toivon että lintukirput purevat molempia rouvia oikein ilkeästi jalkaan. Ja että linnut jaksoivat etsiä jotakin hieman sopivampaa syötäväksi vielä illemalla, kovin paljon ravintoa tuossa vehnäjauhomössössä ei linnuille ole. 

Leivänpalasista tuli välillä hieman kiistaakin, vaikka niitä kyllä riitti ihan jokaiselle ja parille ylimääräisellekin!

Ilokseni näin myös naurulokkeja, ne kun ovat vähentyneet reippaasti Kauppatorin ympäristöstä. Pikkutyttönä opettelin naurulokin ja kalalokin eron jäätelöä ja mansikoita syödessäni. Ja yritin saada selville miksi toinen on naurulokki, vaikka ei ollenkaan nauranut. 

Nokikanakin tuli saalistamaan leipää ja huomasin että kuvaani osui "photo bomber" juuri kun painon nappia. Olisihan tuon tietysti voinut rajata pois, mutta aika hauska linssilude tuo on. 

Naurulokkien kokoontumisajot. Nämäkään eivät nauraneet, tosin ei ole naurun paikka kun on vaaraantunut laji.

Jätimme Lohjan keskustan taaksemme ja lähdimme melomaan, upeassa säässä, kohti Volssaarta. 

     

Kuuma sää pisti pitämään juomataukoja suhteellisen usein.

Ulpukat olivat aika sävy sävyyn Arielin kanssa.

Koska kaikista silloista pitää ottaa kuva, tässä Liessaaren silta

Ali mentii toisesta rakosesta, jos vaikka joku isompi olisi halunut tulla alta samaan aikaan. Me kun mahdumme hieman pienemmästäkin kolosta. 

Vaikka maisemat olivat uudet, oli rannoilla oleskelevat aika tutun näköisiä. Harmaahaikara leikki patsasta

Ihan koko matkaa emme menneet keskellä järveä, vaan nautimme välillä kaislikon suhinasta. Ja herätimme jonkinverran kummastusta paikallisissa, jotka ihan kaivoivat kännyt esille kuvatakseen meitä. No, meloimmehan toki lähes heidän saunansa läpi. Yllättävän lähelle vettä on tämän järven rannoille saanut rakentaa.

                                    

Pidimme kunnon ruokatauon Volssaaressa. Aika kuivaksi on maasto päässyt kun ei ole taas vähään aikaan satanut.Keltamaksaruohokin vaikutta hieman läkähtyneeltä, vaikka pärjää kuukausia ilman vettä. Vaikka onkin myrkyllinen, perhoset kuulema tykkäävät siitä. Eipä niitä näkynyt. 

Ravitsevan lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Paavolan siltaa. Nousimme maihin veneenlaskupaikalla ja suuntasimme askeleemme kohti Paavolan tammea, paikallinen nähtävyys sekin. 

Ensin piti kuitenkin käydä kahvilassa. Suureksi harmikseni siellä ei ollut jäätelöä tarjolla. Sen verran kuuma päivä, että jäätelö olisi todellakin maistunut. Korjasin jäätelönpuuteen kotimatkalla, mutta Minetti jäätelökin oli sulkenut luukkunsa kun saavuimme paikalle, jouduimme tyytymään kaupan valikoimaan. 

Lähdimme kävelemään Paavolan luontopolkua pitkin, juuret tekivät polusta mielenkiintoisen näköisen. Koko polku olisi kilometrin pituinen, minä tyydyin tuon tammen näkemiseen tällä kertaa, melomaanhan olimme tulleet. 

Olihan tämä kuin satumetsässä kävelisi. Kaupungin äänet olivat kadonneet, aurinko teki mielenkiintoisia kuvioita siivilöityessään lehtien ja havujen läpi, linnut lauloivat ja pörriäiset inisivät. Peikot ja keijukaiset tosin loistivat poissaolollaan

Paavolan tammea pidetään maamme kauneimpana puuna. En osaa sanoa onko kaunein, mutta mahtava tuo puuvanhus todellakin on. Ikä on jossakin 300-400 vuoden paikkeilla ja puun ympärysmitta metrin korkeudella 472 cm. Kyllä sitä tuntee itsensä aika mitättömäksi sen rinnalla. 

Kyllä tämän oksien alle voisi suojaan mennä, ellei se sattuisi olemaan kiellettyä. Tai ainakin pyydetään, etti puuvanhuksen juuria tallattaisi. Aluskasvillisuus ei ainakaan arvosta tallaamista, tuskinpa puukaan.

"Tammivanhus.
Se on seissyt siinä vuosisatoja.
Välillä keskellä elävää maisemaa. Välillä yksinäisyydessään, unohdettuna.
Se on puhutellut matkamiehiä. Ja varmasti kuunnellut monia.
Nyt se kertoo hiljaista tarinaansa kohtalosta ja sen arvaamattomuudesta.
Sattumien ketjuista, joilla hiljainen ja liikkumaton saakin sanansa matkaamaan maailmalle.
Ei se ajattele, eikä puhu.
Mutta jos ajattelisi ja puhuisi, niin ehkä se olisi suruissaan, aina kun ihmiset eivät tule puun takia, vaan nähdäkseen puun.
Kunnioittakaa puuta ja kunnioittakaa aitaa."https://retkipaikka.fi/onko-tassa-suomen-kaunein-puu/

Nähtävyyksien jälkeen suuntasimme Lohjansaaren uimarannalle. Sekin oli hieman kaislikossa piilossa. Googlen mukaan hetkellisesti suljettu, mutta kyllä siellä muitakin oli, joten päätimme rantautua ja pitää pienen virkistystauon. 

Hetken jouduin miettimään miten saan itseni pois Arielista, kovin esteettistä se ei ollut, eikä ihan tuskatontakaan, mutta kun makasin Arielin kannella ja näkökenttäni tuli tällainen taideteos, totesin että elämä on aika täydellistä. 

Tuo uimaranta oli aika pieni, mutta varmaan täydellinen lapsille. Ainakin rannalla ollut taapero näytti nauttivan vedestä ja mahdollisuudesta ihmetellä kuivunutta kaislaa, kiviä, puun oksia. Maailmassa todellakin on monta ihmeellistä asiaa. Välillä kannattaa pysähtyä ihmettelemään niitä. 

Meitä kummastutti järven "syvyyksistä" pulppuavat kuplat. Yritimme selvittää niiden alkuperää, mutta mysteeriksi jäi minkälainen järven hirviö niitä tuotti. 

Matkalla seuraavaan levähdyspaikkaan tutustuimme Pottenperin luotoon. 

Tarinan mukaan luoto on saanut nimensä Pottenperin mukaan, joka oli hurskas mies ja souti joka sunnuntai kirkkoon. Vaimo sen sijaan oli kova nalkuttamaan, mikään ei koskaan ollut hyvin. Kerran sitten herra kuulema siirsi vaimonsa luodolle tönöttämään ja jatkoi matkaansa kirkolle. Sitä ei tarina kerro hakiko muijansa pois, mutta ei tuo nyt ainakaan enää siellä ollut. 

Nykyään täällä on sääaema ja muutama lokki. Ehkäpä joku lokkiherra on hylännyt nalkuttavan akkansa luodolle. 

Jatkoimme matkaamme kohti Kaurasaarta kun eteemme ilmestyi äkkiä järvihirviö. Kaikenlaiseen olemme reissuillamme törmänneet, mutta tämä oli ensimmäinen hirviö! Nimeä tällä kaverilla ei ollut, ja aika kilttikin tuntui olevan, kun suojasi meitä karilta. Yksi suloisimmista karimerkeistä joita olen nähnyt! Taiteilija on kuulema venäläinen, nimeä ei ole tiedossa. 

 Kaurasaaressa pidimme päivän toisen ruokatauon. Eväitä oli onneksi vielä jäljellä, marjoja kun ei vielä päässyt poimimaan. Puolukka vasta kukki kauniisti rannalla.

Rantakoivu ei kukkinut, mutta kaunis tuo kuitenkin oli. Saaresta löyty laavu ja oikein kivan näköinen grillipaikka. Emme kuitenkaan jääneet grillailemaan, vaan suuntasimme nokat takaisin kohti MeVän vajaa.

Lokit olivat löytäneet kivan levähdyspaikan. Siinä ne istuivat kuin kanat orrella. 

Kotimatkalla kävimme vielä tutustumassa erääseen poukamaan. Päästäksemme sinne harrastimme kunnon kaislamelontaa: vauhdilla vaan läpi. Onneksi tuo ei ollut kovin leveä tai edes mahdottoman tiheä kaislikko, läpi pääsi menettämättä toivoaan.

Kaunishan tuo Ämmänperse oli. Nimi kuulema tulee alueen aromista lämpimällä säällä. Kovinkaan paljon vettä tuolla ei ollut ja sekin voimakkaan kasvillisuuden rehevöittämä. Voi kuvitella että aromi on mahtava kun vesi seisoo liikkumattomana ja ulkona on kuuma. 

Ulpukan lehdet olivat mielenkiintoiset käytävien peitossa, uskoisin että lummekuoriainen on ollut vauhdissa, tai ainakin sen toukka, mutta en kyllä ole varma asiasta. 

Kovin mukavaa tuollaisessa kasvillisuudesa ei ole meloa, mela on koko ajan tarrautuneena johonkin ruohoon. Mutta kaunistahan tuolla tietysti oli. 

Vielä kerran kaislikon läpi, tosin tällä kertaa oli pieni melonta-aukko tarjolla

24 kilometrin jälkeen kävimme vielä vilvoittavassa suihkussa, upean sateenkaaren alla. Joskus on todella viisasta päästää sisäinen lapsi valloilleen!

Aurinkoa

Lauantaina oli taas melontapäivä, kun aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kippari oli päättänyt että Medvastö on loistava retkikohde, joten lähdimme siis sinne. Vielä pystyy rantoja katselemaan, kun uutta kaislaa ei ole noussut ja vanhakin on aika "läpinäkyvää" siellä missä se vielä seisoo ruskeana seinänä rannoilla

Kovin kauan tästä tuskin pystyy nauttimaan, sen verran kaunis vaaleanvihreä raita on jo nähtävissä meren pinnalla.

Mutta onhan se hyvä että linnuille saadaan pesimärauha, voinhan minä sitten ihailla niitä lentäviä lintuja, niitäkin kun riittää. Haimaahaikara tosin on kyllä niin oudon näköinen matkaan lähtiessään, että en tiedä voiko sitä ihailla, kummastella kumminkin.

Kauniimpaa taitolentoa esittää tiirat, niiden leijuminen lähes liikkumatta vedenpinnan yläpuolella kun saalistavat on ihan huikeaa katsottavaa. Varsinkin siinä vaiheessa kun hyökkäävät veteen ja nappaavat saaliinsa. 

Tämä yksilö nappasi pienen kalan jonka kävi viemässä viereisellä laiturilla nököttävälle kaverilleen. Miksi kaveri itse ei viitsinyt kalastaa on minulle epäselvää, mutta suloista toimintaa joka tapauksessa.

Ja jos kyllästyn ihailemaan lentonäytöksiä niin voin keskittyä uiviin lintuihin. Kippari uusin suosikki on isokoskelo. Pari kesää sitten kun kysyin "mikä lintu" oli vastaus aina "telkkä". Tänä vuonna vastaus on isokoskelo. Minusta tutuu että saan saman vastauksen linnusta riippumatta. Kippari kun haluaa meloa, ei pörrätä kaislikossa kuvaamassa lintuja. Varsinkaan periaatteella "jos se vaikka sattuisi olemaan joku josta ei ole kuvaa". Siispä se on isokoskelo.

Suloinen kaveri sekin, voi ihan mielelläni kuvata isokoskeloitakin.

Kymmenen kilometrin melomisen jälkeen pidimme pienen kahvitauon Kajakuksen laiturilla. Kiitämme taas kerran laiturin lainasta. Kippari nautti auringosta ja kahvista, minä ihailin toista auringonpalvojaa: neitoperhonen levitti siipensä ja piti pienen tauon sekin. 

Ja jotta tauko olisi täydellisen harmoninen: pääskyset tulivat kertomaan että nyt on kesä. 

Tauon jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa kotiinpäin. 

Kyhmyjoutsenella on valtavasti asiaa. Se uiskenteli edessämme ja kertoi kovasti kuulumisia. Valitettavasti en vaan ymmärtänyt mistä oli kyse. 

Jatkoimme matkaamme kohti Stora Herrötä ja sain nähdä jotakin joka ei aiemmin ole osunut kohdalle. Olen kovin onnellinen että olimme näinkin kaukana, kovin lähelle ketsuppilaivaa en halua osua Arielin kanssa. Ellei sitten Ariel ole Volvon katolla matkalla jonnekin laivan sisällä. 

Kippari kuitenkin vei minut turvallisesti Stora ja Lilla Herrön välistä kohti Bredania, siihen salmeen ei kovin paljon isommalla paatilla tulla, Arielinkin kanssa sai hieman suunnitella kumpaa reunaa käyttää. 

Samoin tuntui että isokoskelot saivat valita oman reunansa kun haahkat olivat vallaneet yhden luodon lähes kokonaan. 

Lupaan että haahkakuvat vähenevät kohta, naaras kun on aika mitäänsanomaton. Kunnes poikaset pääsevät vesille taitavat haahkat saada olla rauhassa Canonilta. Edellyttäen että herrat kohta lähtevät matkoihinsa. 

Meloimme Herröön rantoja ja ihailimme lintuja. Tukkasotkia?

Olisikohan tämä pariskunta sitten tukkakoskeloita? Tukkaa noilla nyt ainakin oli, molemmilla.

Ja sitten innostuin ihan tosissani. Rannalla kävi hurja kuhina ja ilmoitin Kipparille että varovasti mutta nopeasti ja sitten pysähdys ajoissa ettemme häiritse. 

Mutta vaikka kuinka pysyimme kaukana saivat lapsukaiset tarpeekseen ja lähtivät äidin kyydillä turvallisempaan paikkaan. Tosin koko tuo katras ei äidin selkään mahtunut, hurja tappelu kun kaikkien piti päästä salamatkustajan paikalle. Mutta saipahan Kippari ihailla isokoskeloita. 

Ja haahkoja...

Tämä herra tahtoi ehdottomasti päästä kuviin, joten minun oli ihan pakko. Ariel keinui aallokolla ja Kippari huokaisi syvään. Kuvaustaukoja nimittäin riitti ja kuten Kippari totesi: haahkoista on jo kuvia. Onhan niitä. Ja tämän reissun jälkeen niitä on vielä enemmän!

Marenissa ihailimme sitten silkkiuikun pesintää. Herra vartioi pesää. Kovin stressaantunut hän ei vaikuttavan olevan meistä, putsasi itseään ja vähät välitti Arielista joka piti pienen tauon, turvallisen välimatkan päässä.

Rouva kuitenkin katsoi asiakseen tulla lähemmäs pesää katsomaan miksi me pidimme tauon hänen pesänsä läheisyydessä. 

Variksella oli ollut onni matkassa, joltakin lokilta oli saanut varastettua saaliin. Varsinainen juhlahetki toisella. 

Hieman ennen Bredania piti vielä käydä katsomassa miten pari viikkoa sitten pesänrakennushommissa olleet uikut olivat edenneet. Oikein hienosti näköjään, pesä oli selvästikin valmis ja luultavasti sitten mieluisasti sisustettu koska perheneuvottelu oli ohi.

Joutsenkin oli pesässään, mutta selvästi rouva oli vetänyt herneen...eikun untuvan sieraimeensa. Vääränlaiset tapetit?

Samalle kivelle joutsenen kanssa oli vielä lokkikin tehnyt pesänsä. Lienee suhteellisen turvallinen paikka, joutsenilla ei yleensä riitä huumoria jos pesää lähestytään. 

Bredanille tulimme ilta-auringon loistaessa

Herra kyhmy oli syömässä ja saatteli meidät rantaan. 

Mittariin tuli hieman reilu kaksikymmentä kilometriä, tarkemmin 20,3, mikäli muistan oikein. Pitää Kipparilta varmistaa, hän tosin on...Bredanilla. Talkoopäivä kuulema.