Kuvat voivat ällöttää joitakin

Varoitan nyt ihan alkuun: tällä kertaa luonto näytti karumman puolensa ja luurankoja on nähtävissä tässä päivityksessä. Tiedän että voisin jättää ne näyttämättäkin, mutta päätin nyt kuitenkin lisätä kuvat tänne. Siispä jättäkää tämä päivitys väliin jos haluatte nauttia kukkasista ja meri-ilmasta!

Lähdimme melomaan kohti Gåsgrundetia, tarkoituksena, taas kerran, löytää muutama geokätkö. Omat lapsukaisemme olimme hylänneet kotiin. tämä äiti näytti vähän siltä että hänkin olisi voinut jättää lapsukaiset jonnekin muualle kiukuttelemaan. 

Sillä aikaa kun muut etsivät kätköjä, minä ihailin maisemia.

Joku kala oli päätynyt osaksi ravintoketjua, eipä ollut paljon jäänyt jäljelle.

Jatkoimme matkaamme, kätköjen löydyttyä, kohti Knapperskäriä.

Vedenpinta oli laskenut todella voimakkaasti ja rantakalliot olivat ihanan vihreän "kokokalliomaton" peittämät. Melkein teki mieli istahtaa kalliolle ja liukua alas mereen.

Rantakalliot olivat muutenkin käsittömättömän kauniita. Useammin pitäisi ottaa pieni tauko ja ihmetellä luonnon kauneutta

Saaresta löytyi myös joutsenen luuranko. Surullista toki, mutta samalla ei voinut kuin ihailla miten uskomaton taideteos tämäkin luonnon ihme on. Koko tuo luumassa on joskus noussut siivilleen. 

Matka jatkui kohti Rövaren ja Kaparen saaria, nauttien pienestä tuulevirestä joka pikkaisen keikutti Arielia. Molemmissa saarissa oli kätkö, joten ehdin nauttimaan maisemista.

Taas kerran sain todeta että meren voima on käsittämätön, rantakivetys oli varsinaista taidetta. 

Pakostakin tuli, näitä ihaillessa, mieleeni eräs toinen taiteilija: Tommy Tabermann:

Jokainen joka on pidellyt aaltojen silittämää kiveä kädessään
tietää että jatkuvilla hyväilyillä on ihmeitä tekevä voima.

Kaparenin rannassa tuli vastaan seuraava kuollut lintu. Näiden vuosien aikana en ole juurikaan kuolleisiin lintuihin törmännyt, en ainakaan näin äskettäin kuolleisiin, joten jäin miettimään mikä lintuja tappaa tuolla alueella. Toivottavasti on vain sattumaa.

Kävimme vielä etsimässä Stora Herröstä pari kätköä. Ja sinisorsa toi hymyn huulilleni. Eläviäkin lintuja oli nähtävissä.

17 km tuli melottua ja jonkinvrran käveltyä.

Pari päivää myöhemmin kävimme etsimässä Iso Vasikkasaaren kätköt, 10,5 km tuli silloin melottua

Pahasti jäljessä

Joskus elämä vaan sekoittaa aikataulun pahasti. Emme ole kovinkaan montaa kertaa ehtineet melomaan, enkä senkään vertaa ole ehtinyt päivittämään blogiamme.

En edes muista montako viikkoa sitten kävimme tiistaimelonnassa, mutta joku tiistai se oli.

Sää oli vähintäänkin outo, mutta koska sääennuste oli luvannut poutaa, lähdimme iloisesti matkaan, hieman oudosta taivaasta huolimatta.

Stora Herröön kohdalla saimme jo kaivaa säätiedot uudelleen esille, pari salamaa ja niihin kuuluva jyrinä saivat hieman miettimään oliko paikkamme merellä. Tietojen mukaan Espoossa ei ukkostanut...

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen, pysyimme rantojen lähellä ja siivosin kameran turvaan. Jopa hanhet päättivät lähetä jonnekin missä aurinko paistaisi.

Taivasta oli todella hauska katsella sillä pilvimuodostelmat olivat vähintäänkin mielenkiintoiset. 

Hetkellinen kirkastuminen sai meidät kuitenkin hieman kaartelemaan ennen kuin palasimme Bredanille.

Mittariin kertyi 17,8 kilometriä, pidempi reissu oli suunnitteilla, mutta "olematon ukkonen" kuitenkin hieman vähensi tarvetta oleskella vesillä. 

Pari päivää myöhemmin kävimme esittelemässä kajakkeja ystävillemme, matkaa kertyi, huomattavasti paremmassa säässä, 5 km.

Tiistaimelontaa

Tiistai on melontapäivä ja koska tällä viikolla sää on suosinut melojaa lähdimme Kipparin kanssa nauttimaan auringosta. Pikkuisen kiire tuli, mutta ehdimme mukaan vesille.

Tukkasotka pariskunta oli myös ehtinyt vesille ja suostuivat jopa hetken pysymään paikoillaan.

Herra tuli oikein esittelemään töyhtöänsä. Siisti mies, mutta hiukset olisi tietysti voinut kammata.

Veden pinta oli lähes keltaista, johtuen siitepölystä. Aikamoinen märä sitä on ollut ilmassa! Lintuja se ei sen sijaan tuntunut häiritsevän millään lailla. Rantasipi ainakin piti oikein pesutauon. 

Moisön kohdalla pistin Kipparin kääntämään Arielin pois muiden luota, olin bongannut jotakin punaista, joten oli pakko mennä katsomaan. Punasotkasta oli toki kuva parin viikon takaa, mutta on se sen verran kaunis että kannatti tehdä pieni mutka matkaan.

Herralle tuli odottamaton kiire, joten saatte taas tällaisen läiskimiskuvan. 

Kyhmyjoutsenella ei sen sijaan ollut kiire minnekään, tällaisen tornin päältä näkeekin niin hyvin ympärilleen, ettei tarvitse lähteä maisemia ihailemaan. 

Silkkiuikun pesä ei ollut millään lailla yhtä komea kuin joutsenen, mutta ihan yhtä rauhallisesti sitä pesää haudottiin. 

Löydettyämme muut melojat liityimme joukkoon ja jatkoimme kohti Herrötä. Usva peitti horisontin, mutta muutsen keli oli aivan uskomattoman hieno. Melontatakissa tuli jo hieman kuuma, onneksi pieni tuulenvire sentään välillä kävi sekoittamassa hiuksia. 

Herrön rannalla piti taas tehdä pieni mutka, halusin nähdä miten isokoskelon poikaset jaksoivat. Niillä tuntui olevan ihan yhtä hauskaa kuin viime viikolla, vaikka olivatkin jo paljon isompia. 

Äisin selkään oli silti kiva kiivetä. Vaikka ihan taatusti osaisivat uida ihan itsekin. 

Haahkallakin oli uintitaitoisia poikasia. Nekin oli ihan pakko ikuistaa, sillä sain samaan kuvaan poikasten lisäksi isänkin. Harvinaista herkkua minulle.

Tosin tämä isä osoitti haahkamaista asennetta: äkkiä pakoon!

Suloisia nämäkin pikkuiset olivat, kahden kerhotädin toimesta pikkuiset pidettiin koossa.

Tottelevaiset lapsukaiset pysyivät hyvin kasassa.

Kun pääsimme pois saarien suojasta oli tuuli jo sen verran voimakkaampi että pystyi istumaan takki päällä läkähtymättä. Pienenpientä aallokkoakin se sai aikaiseksi. 

Meri siis jatkaa ikuisuustehtäväänsä, kivien muokkaamista mieluisaksi. 

Jatkoimme kohti Malmkoplania, taas poiketen Arielin kanssa lintuja bongaamaan. Tämän herran höyhenet värisivät iltatuulessa ja sain todellakin ihailla jokaista tuulevirettä höyhenissä, Olisi varmaan pitänyt pistää Canon videoimaan että saisitte käsityksen siitä uskomattomasta rauhasta jota tämä ympärilleen levittää. Aaltojen liplatus ja silmien edessä valkoiset höyhenet jotka tanssivat tuulessa. 

Herra itsekin otti rauhallisesti eikä stressaantunut ollenkaan vaikka tähtäsin häneen. 

Sillä aikaa kun minä ihailin joutsenta Kippari onnistui bongaamaan ketun. Se kuulema painui tämän kiven taakse. Olisihan se ollut kiva nähdä kettukin, se puuttuu Arielin blogista. 

Oikaisimme taas hieman, kivien seassa onkin ihan kiva yrittää pitää tuo 6½ metrinen irti jokaisesta kallionkielekkeestä. Hyvin se onnistui kun vaan otti tarpeeksi rauhallisesti. 

Meriharakka ihaili työskentelyämme, syytä olikin, aikamoinen suoritus vielä tulla sillan ali kun vettä oli suhteellisen vähän ja kiviä paljon. 

Jatkoimme kohti Bredania ilta-auringon paisteessa ja teimme vielä pienen iekan Bredanilla

Mietin mikä sai nokikanan lähtemään vauhdilla kaislikosta, Arielia nyt ei ainakaan säikähtänyt

Löytyihän se selitys kaislojen seasta. Aikamoinen suojaväri!

Saimme Arielin kuivattua ja siirrettyä vajaan. Kotimatkalla saimme sitten hieman vettä niskaamme ja kotiin tullessa aivan loistava sateenkaari levittäytyi taivaalle. Valitettavasti en ehtinyt kuvaa nappaamaan ajoissa. 

17.7 km tuli mittariin

Vuoristorataa

Tänään oli oikeasti outo tiistai!

Aurinko paistoi koko päivän, mutta kun ilta tuli heräsi tuuli ja lähdimme Bredanilta itätuulen kuiskiessa tarinoitaan korvaani. Olin varmuuden vuoksi jättänyt Canonin kotiin, jotenkin tuo tuulen kertomat tarinat eivät oikein vakuuttaneet minua siitä että kamera pysyy kuivana koko matkan ajan.

Heti Fälsundin jälkeen sain katua päätöstäni. Herra Joutsen päätti tanssia Arielin nokan edessä. Joutsen uiskenteli ympäri pientä kehää, tehden lähinnä hitaita piruetteja. Jossakin vaiheessa jo epäilin että joudun painamaan hätäjarrua ettemme törmää, mutta joutsen päätti sitten, hyvin hitaasti, lipua Arielin ohi. Lupaan että se lintunen oli kosketusetäisyydellä!

Seuraava näky ei sen sijaan hymyilyttänyt. Miksi ihmeessä pienessä lahdessa pitää liikkua menopelillä jonka kuljettaminen vaatii kypärää? Tietysti voi olla että tuo kippari pelkäsi valkoisia lintuja ja käytti siksi kovaa päähinettä, mutta jotenkin minusta tuntuu että se ei ollut syy kallosuojan käytölle. Sen verran kuskilla oli aivotoimintaa että hidasti nähdessään meidät, tai sitten hän oikeasti säikähti piruetteja tekevää tipua.

Jatkoimme matkaamme kohti Herrötä eikä tuuli pahemmin häirinnyt ennen kuin pääsimme pois saarien suojasta. Ei hyvää päivää! Vaahtopäitä nousi ympärillämme ja Herrön itäpuolella aallot nousivat korkealle kallioille tehden upeita taideteoksia vedestä. Niitä olisi varmaan ollut upea katsella Herrön rannoilta! Ja sinne sekaan Kippari minut vei-

Jos tulen pahoinvoivaksi jo kummitusjunassa niin tuo aallokko oli jo vuoristoradan tasoinen. Jos melani ei osu veteen meloessani niin allokkoa on liikaa! Ja tuolla aallokossa sain tehdä "ilmavetoja" useamman kerran. Kippari kyllä ilmoitti etten pääse pois kuin melomalla tai helikopterilla, eikä minulla ollut kopterin tilausnumeroa. Helppohan hänen on sanoa kun minua oksettaa! Ja pelotta. Tahdoin kotiin kamerani luokse, se kun oli turvassa neljän seinän sisällä ja ihan kuivalla maalla.

Uskomatonta kyllä pääsimme ihan kauniisti Herrön suojaan ja aallokko tuskin oli pahempaa kuin nuo viime syksyisetkään aallokot, mutta mitä se lohduttaa juuri sillä hetkellä kun istuu niissä? Herröön kohdalla ajattelin kyllä pyytää jaloittelutaukoa, mutta jatkoimme kuitenkin hengähdystauon jälkeen Herröiden välistä kohti Pentalan länsirantaa.

Aurinkokin päätti hemmotella minua ja tuuli oli vain paha muisto kun pääsimme Lilla Herrön toiselle puolelle, sen verran tuuli teki aaltoja että näin kivet ajoissa, mutta eivät ne jaksaneet Arielia keinuttaa. Aivan loistava ilta melomiselle siis!

Pentalan ja Lilla Pentalan välissä aloin osoitella pusikkoa, kippari kysyi mitä nyt. En tiedä oliko hänellä silmälasit huurussa vai miksi hän ei ollut huomannut. Veden ääreen tuli kuitenkin aivan upea metsäkauris. Uros pysähtyi hetkeksi rantaan ja astui sitten veteen. Ja Canon oli siis kotona. Nyt tuli sitä ikävä ihan oikeasti! Toinen seisoi kuin patsas pienen hetken ja katsoi minua suoraan silmiin. En tiedä oliko Bambi matkalla Lilla Pentalaan, mutta säikähti kuitenkin sitten sen verran Areilia että palasi Pentalan puolelle. Takapuolen perusteella väittäisin että kyseessä oli kauris, mutta sarvet olivat kyllä aikas mahtavat ollakseen metsäkauriin.

Jatkoimme matkaamme kohti Bredania, nauttien nokikanoista, silkkiuikoista, joutsenista, merimetsoista ja ilta-auringosta. Mittari näytti 15½ km kun palasimme Bredanille.

Koska kuvia ei tältä retkeltä ole, saatte ihailla viime viikkoista lokkia.

Taas pari reissua tehty

Nuorten mestaruuskisat lähestyvät!

Siispä lähdimme lauantaina kipparin kanssa kiertämään lähivesiä, sillä aikaa kun uimarimme harjoitteli. Jääprinsessamme ei juurikaan melonnasta piittaa. Lähdimme kiertämään Pyöräsaaren, jatkoimme Stora Bockholmin ohi kohti Isoa Vasikkasaarta, siitä Pitkäsaaren ohi ja Pirisaaren kautta kotirantaan. Matkaa mittariin tuli 13,9 km

Mutta nautitaan nyt enemmän tästä päivästä! Kuka vanhoja muistelee ja niin poispäin...

Tiistaimelojia oli kolmattakymmentä, tarkoitus oli lähteä ihailemaan Saoukan maisemia. Tuulta oli ennustettu 7 m/s, joten hieman suojaisempia reittiä suosittiin. Pari kajakkia oli kuitenkin irtautumasta porukasta ja lähdössä katselemaan Medvastötä ja Kipparihan innostui välittömästi. Siispä suuntasimme Maretin kautta kohti Pentalaa. Suureksi hämmästyksekseni ei tuulta ollut juuri nimeksikään. Puhumattakaan aalloista. Mikä siinä oli meloessa ilta-auringon lämmittäesä ihanasti.

Herrojen suunnitellessa reittiä minä katselin optimistien kaatumisharjoituksia. Aika näpäärästi sellaisen purjeveneen kääntää pystyyn kun tietää mitä tekee. Herrat päättivät, pienen neuvottelun jälkeen, että melomme Stora- ja Lilla Herrön välistä kohti Medvastötä. Kuulema Herrön toisella puolella tuulisi ja aallokkoa oli odotettavissa. Mitä vielä. Peilityyni, no ainakin lähes, meri levittäytyi eteemme.

Medvastön kohdalla pääsin ihailemaan kaisilikkoa taas todenteolla. Uskomattoman kaunista kun violettiin vivahtavat tupsut kuiskailevat tuulessa vihreän maton yläpuolella. Syksy tosin tekee tuloaan, kaislikko on selvästi vaihtamassa väriään keltaiseksi. Ja ilmassa on jo hieman syksyn tuoksua.

Pidimme muutaman minuutin pituisen jaloittelutauon Kajakuksen laitureilla, ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Morsfjärdeniä. Siinä jouduimme sitten pieneen vastatuuleen, joka lähinnä hieman vilvoitti. Ihan mukavaa, aurinko oikeasti lämmitti, joten alkoi jo olla hieman kuumakin.

Jatkoimme matkaa Lilla ja Stora Pentalan välistä. Moisössä oli pari metsäkaurista syömässä ihan rannassa ja hetkeksi tuli taas kameraa ikävä. Miten kauniita nuo kullanruskeat eläimet voivatkaan olla. Selvästi kyseessä oli pariskunta, herra ei välittänyt meistä pätkääkään vaan katseli meitä rauhallisesti, sarvet pystyssä, kun märehti. Rouva oli hieman kauempana, puiden suojassa. Teki mieli katsoa suostuisiko herra seistä rannassa kun tulen rapsuttamaan korvan takaa...

Bredanille palasimme 3 minuttia ennen auringonlaskua. Matkamittarissa 18,5 km. Mikä ilta!

Nykomlingar

Vädrets makter har verkligen skämt bort oss paddlare med fantastiska solsken och varma vindar. 

Så även idag. 

Så det var dags att ta Ariel ut på vattnet igen, i all synnerhet när herrn i huset hade födelsedag och han bara älskar att få fara ut till havs.

Det är otroligt hur mycket det hinner hända på några dagar. På tisdagen låg fåglarna ännu och ruvade, nu kryllade det av små dunbollar på stränderna. De första småttingarna var de vitkindade gässens dunungar. Att de var söta där de tultade på klipporna. Föräldrarna verkade inte bry sig om Ariel, så jag hann knäppa några bilder. 

Födelsedagsbarnet ville paddla till Medvastö, så det var mot Kyrkslätt vi paddlade i liten motvind. Det fläktade skönt, men som vanligt när man är på havet i gassande solsken fick man akta sig för solen. Trots mössa och solskyddsfaktor känns näsan lite het. Dessutom är det ofattbart hur bländande strålarna som reflekterar från havsytan kan vara. Men vackert blir det när solen skiner! Vassen har vuxit såpass mycket att man inte mera kunde se redena som säkerligen ännu också fanns där. Däremot kunde man njuta av de ofattbara färgskiftningarna som solljuset fick till stånd när strålarna trängde genom den vissnade vassen. 

Innan vi kom till Medvastö paddlade vi under en av de otaliga broarna som finns längs kusten. Om det inte tidigare hade doftat sommar så gjorde det nu: Borgbacken. Ni vet ju den där alldeles speciella doften man känner vid berg-och-dalbanan. Nu talar jag inte om de där moderna stålkonstruktionerna, utan den där gamla, knarrande trähögen. Tjära, eller vad det nu kan vara. Det är sommardoft det!

Vi tog paus vid Kajakus (tack för lånet av bryggan) och sträckte lite på benen innan det var dags att ta sig tillbaka till Esbo. Två små fågelungar hade tappat bort sin mamma, de pep och hade sig, men den mamman var nog döv eller annars bara frånvarande. Stackars små. Vågade inte ta oss närmare, för att inte skrämma småttorna, men visst hade jag lust att plocka upp dem i kajaken och ta dem hem till oss. De skulle säkert ha kunnat bo i akvariet? Beklagar den usla kvaliteten på bilden, men skulle någon känna igen de små? Så att vi kan informera mamman var hon kan hitta sina småttor.

För att vara en sådan här söndag var det förvånansvärt lite trafik på havet. Vi kunde ganska fritt paddla över faren, det syntes endast enstaka motorbåtar, vilket var en aning underligt. Kanske alla andra tittade på formula tävlingarna? Eller var trötta efter stafettkarnevalen?

Vi styrde hem mellan Stora- och Lilla Herrö, jag var smått skeptisk för vattenmängden, men Ariel kräver nu inte så mycket. Vi rymdes fint. Och vattnet räckt till, inga bottennapp här inte.

Vi fortsatte hemåt och fick se hur små dunbollar övade sig att dyka. Jösses att de var söta när vattnet sprätte runt dem när de doppade sig. De såg ut att ha det hur roligt som helst. Vad det var för några förblev oklart för mig, men söta var de!

En hel "hög" med gula gäss betade på stranden när vi paddlade förbi Bergö. Honan låg ännu i boet, så flera skall de bli, hanen försökte hålla pli på ungarna. Som alla andra föräldrar fick han snabbt inse att ungarna gör som de själva vill, hur han än kacklar.

En hel hög med svarta dunbollar hoppade på stenarna mittemot, men de hoppade i vattnet genast när vi närmade oss. Känner någon igen dessa? Ejderhannarna fanns ännu på kliporna, men helt tydligt började de vara ifrån sina fruar. Ingen delad vårdnad där inte!

20,1 km hade vi i mätaren när vi var tillbaka på Bredan. En helt trevlig resa alltså.