Punainen lehmä

Koska tiistaimelonnat ovat loppuneet niin lauantaimelonnat ovat alkaneet. Siispä raahaduimme Bredanilla aamutuimaan ihailemaan auringonpaistetta. Yllättävän vähän oli melojia paikalla kun ottaa huomioon loistavan sään. Ei näitä kauniita syyspäiviä varmaan loputtomiin riitä?

Lähdimme Bredanilta taas kerran kohta Torr Lövötä. Tutut maisemat liukuivat ohi ja saari oli alta aikayksikön vastassamme. Muut jäivät pitämään pientä taukoa, mutta kun olin hetken ihaillut meduusaa olimme Arielin kanssa vakaasti sitä mieltä että tällä säällä pitää liikkua. Se Kytö oli vielä saavuttamatta, joten erkanimme porukasta ja jatkoimme kohti tuota "kaukaista saarta".

Vaikka lähtiessä olikin ollut kylmä sain aika äkkiä huomata että kyllä se aurinko vielä lämmittää. Riisuin ihkauudet neopreeni hanskani koska olin läkähtyä. Huono päätös. Olen koko kesän käyttänyt hanskoja, joten melominen ilman hanskoja ei ollut ihan järkevää. Nyt peukalossa komeilee puhjennut rakko. Ja kun vielä päätin että vesi on vanhin voitehista sain huomata että joku meloja ennen minuakin on keksinyt miltä suola(vesi) tuntuu haavoissa. Jokainen kipureseptorini sormessa lähetti pikaviestejä kipukeskukseen. Onneksi tuo tunne on aika paikallinen eikä sen kummalisempaa kipua. Mutta suola ja haavat eivät siis kuulu yhteen. Olisi pitänyt uskoa että haavoihin ei suolaa kannata hieroa. Ainakaan omiinsa.

Torr Lövön etelärannalle oli pystytetty jonkinlainen verkkoseinä jonka takana pyssymiehet olivat piilosilla. Aikuiset miehet selvästi leikkisällä mielellä. Vesille oli laskettu myös parvi kumiankkoja. Olivatkohan menossa uimaan kun olivat leikkineet sotaa tarpeeksi kauan? Emme jääneet ihmettelemään noita murhahimoisia herroja vaan jatkoimme matkaamme kohti majakkaa.

Meloimme siis kohti Inre Notgrundetin majakkaa, samalla varoen purjeveneitä, luoja tietää monesko- ja mikä lie-regatta osui reitillemme. Olikohan Muumipappakin mennyt tuosta joskus ohi? Tuoltakin majakanvartija oli kateissa, eikä lamppukaan ollut päällä. Pujoittelimme kohti  Knapperskärta ja saavuimme vihoinkin Kytöhön. Siinä se oli, saari joka vielä viime vuonna tuntui olevan niin hurjan kaukana! Pidimme pienen kahvitauon ja ihmettelimme armeijan rakennustaitoa. Miksi parakki pitää rakentaa puoliksi meren päälle?

Jatkoimme matkaa kohti seuraavaa näkyvissä olevaa saarta, tai isompaa kiveä, jotakin jonka nimi mukana olleessa kartassa oli Röda kon. Siis oikeasti, punaisen värin vielä ymmärsin, sen verran kauniin punaista graniittia tuo oli, mutta lehmä? En siis mitenkään saanut tuosta kivenmöhkäleestä lehmää ja minun mielikuvitukseni on sentään suhteellisen vilkas. En kyllä saanut siitä mitään muutakaan nisäkästä, tai edes tunnistettavaa esinettä. Voihan toki olla että joku suomenkarjalehmä on ollut eksyneenä tuonne saareen, mutta en oikein usko. Sen verran pitkän matkan olisi ammu nimittäin joutunut uimaan siinä tapauksessa. Valkoisia lintuja tuonne sentään oli lentänyt ja paljon. Lokinpoikaset ovat jo lähes aikuisten kokoisia eikä väritykään kovin paljon eroa aikuisen loistavan valkoisesta. Ohittaessamme tuon punaisen naarasnaudan saimme kunnon saattueen kun valkoinen ilmapataljoona nousi siivilleen. Aika mahtavan kokoisia nuo tavalliset kalalokitkin ovat oikeastaan. Kotona olevassa kartassa tuo nautakivi on Rödgrundet. Joku muukaan ei siis tunnistanut tuota kiveä lehmäksi ja se joku sai naputella saarien nimet karttaan.

Högholmenin (ei siis Korkeasaaren, sinnekin pitäisi ehtiä taas ihmettelemään kissoja. Kissojen yökin oli ja meni) ohi jatkoimme kohti Hirsalan siltaa. Pakkohan sen ali oli mennä, ihan periaatteesta. Pakaralihakseni alkoivat pikkuhiljaa valittaa hapenpuutetta oltuaan painettua kasaan useita tunteja, joten ilmoitin kipparille että on jaloittelutauon paikka. Pysähdyimme Småholmarneiden kohdalla yhteen saareen. Luoja kuinka pehmeää tuo sammal oikeasti oli. Siihen upposi! Ja ne sienet! Tuli isiä ikävä. Löysin kangasrouskuja ja paljon. Mutta, mutta, isin kuolemattomat sanat: älä poimi ellet ole 100% varma. Mitä enemmän niitä kankaisia katselin, sitä epävarmempi olin. Google, paras ystäväni, ei tietenkään ollut mukana. Oli tuolla myös haaparouskuja, joskaan ei yhtä paljon kuin kangaskavereita. Ja keltahaarakkaat olivat nousseet iloisen oranssinkeltaisina. Ne sentään tunnistin, mutta olivat ihan onnettoman pieniä. Tai sitten olivat kavalia haarakkaita, mistä noista tietää. Tosin isi ei ole koskaan poiminut haarakkaita, joten eipä tehnyt mieleni niitä kerätä. Mustarouskujakin tuolla oli, ne kun taas taitavat olla sallittujen listalla. Mutta, kuten sanottu, kun isi ei ole matkassa tyydyn kanttarelleihin ja suppiloihin. Niitä ei kuitenkaan löytynyt. "Har du sett herr Kantarell" tuli kuitenkin lauleskeltua siinä kiertäessäni saarta. No, istumalihakseni saivat hetkeksi painoni pois päältään eikä painehaavariski ollut mitenkään varteenotettava kun jatkoimme matkaa.

Kajakuksen laiturista oli lähdössä kaksi kaksikkoa, emme olleet ainoat jotka olimme tajuneet tämän loistavan melontasään. Tuolla Medvastön kohdalla kaislat olivat käsittämättömän korkeita. Ja kun merenpinta vielä oli aivan peilikirkas ja tyyni niin ne kasvoivat kaksinkertaisiksi. Pilviäkin pysyi ihailemaan kun katseli eteensä, en ole varmaan koskaan nähnyt merta tällaisena. Kivet tosin hieman hirvitti, ne siis jotka mahdollisesti olivat heti pinnan alla, pieninkään väre ei nimittäin auttanut paljastamaan missä ne mahdollisesti lymysivät. No, eipä Arielkaan niitä löytänyt.

Päästyämme turvallisesti Medvastön toiselle puolelle tuli eteen päivän enesimmäinen kunnon este: kyhmyjoutsenpariskunta kera viiden ruman aikanpoikasen. Ja perheellä oli sama kurssi kuin meillä. Niin kauniita kuin nuo ovatkin en todellakaan halua niitä Arieliin istumaan. Enkä edes kovin lähelle Arielia. Ymmärtääkseni nuo voivat olla aikas riidanhaluisia jos tuntevat olonsa uhatuksi. Poikaset olivat jo lähes vanhempiensa kokoisia mutta edelleen aivan harmaita. Hidastimme vauhtiamme, mutta herra Joutsen päätti olla herrasmies ja käänsi perheensä takaisin kohti Medvastötä.

Vaikka olimmekin meloneet rauhallisesti ja pitäneet taukoja alkoi maitohappo kuitenkin kertyä lihassoluihin ja olin oikeasti iloinen kun kaunis kotikaupunkimme tuli näköpiiriin. Oikaisimme Stor- ja Lill Pentalan välistä takaisin Suvisaaristoon.

Tiemme uuden ennätyksemme, tämä oli kaikkien aikojen pisin reissumme: 31,5 km

Syksy on tullut

Kippari valittaa kun en ylläpidä blogia. Tosin en tiedä mikä estää häntä päivittelemästä, mutta yritetään nyt sitten. Kolme reissua on jäänyt pois blogista ja valitettavasti nuo kaksi edellistä ovat jo täysin unohtuneet.
Lauantaina lähdimme kuitenkin ihailemaan syksyistä merta. Uskomatonta miten kauniisti kaislikkokin muuttuu, olen aina luullut että kaislat vaan kuivuvat, mutta mitä vielä. Ihanan kauniita punaruskeita sävyjä niissä on kun aurinko valaisee ne. Muutenkin rannoilla oli hurjasti eri ruosteen sävyjä kasvillisuudessa. Selvästi näki että syksy tekee tuloaan.
Kyhmyjoutsenten "rumat" olivat jo kasvaneet lähes vanhempiensa kokoisiksi, viime keralla kun ne näin ne olivat edelleen selvästi poikasia. Väriltään olivat edelleen harmaita, mutta eiköhän nuo kohta muutu lumen värisiksi, johan se lumen aika kohta on, aamulla oli jo auton ikkunat raavittava jäästä puhtaiksi.
Muut linnut olivat jo muuttopuuhissa tai jo lähteneet, ei juurikaan ollut kavereita ihailtavina. Muutamat rohkeat surffailivat aalloilla, mutta suurin osa luodoista olivat tyhjillään. Hieman haikeaa.

Kippari oli kesän tavoitteeksi pistänyt Kytön. Joten pitihän se käydä katsastamassa. Meloimme Stora Lövön ohi, Gåsgrundetin ohi Knapperskärin kautta Kytöhön. Aika uskomatonta sinäänsä. Alkukesästä pidin ajatusta ihan utopistisena, nyt tuo ei ollut ollenkaan hassumpi reissu. Tosin sen verran syystuulet jo tekivät aaltoja että onnistuin sekoittamaan kaarikäytävieni sisällön. Merisairaaksihan siinä sitten tultiin, miten nyt sitten sekin on mahdollista kajakissa.

Vaikka lintuja ei ollutkaan ihailtavana, niin kyllä noita luonnonihmeitä riittää. Esimerkiksi nuo siirtolohkareet pikkusaarilla ovat aika outoja. Kas kun ei joku taiteilija ole keksinyt pistää nimilaattaa niihin ja kutsua taiteeksi. Ymmärtäisin oikeasti paremmin tällaista taidetta kuin esimerkiksi Paasikivipatsaan sielunelämää.

Onneksi tuo raikas meri-ilma helpotti olemista ja kun pääsimme Rövarklobbenin ohi, saarien suojaan avomereltä niin olotila taas parani kun aallokko rauhoittui. Taidan viihtyä paremmin kauniissa saaristossamme kuin tuolla avomerellä isojen laivojen ja veneiden seurassa. Reissulle tuli pituutta 17,8 km, olin luullut että tuo olisi paljon pidempi matka.

Vielä on kipparilla suunnitelmissa reissuja tälle syksylle, taitaa lämpökerrastolle olla todellakin tarvetta jos lauantaina taas lähdemme vesille...

Ja ne puuttuvat keikat vielä:

5.8 Medvastö, lilla/stora Herrö 19.3km

7.9 Stora Ådholmen, Karlön, Bockholmen 14.4km

Parikin reissua

Kaksi melontaretkeä on tehty edellisen tarinan jälkeen. Tässä kuumuudessa kun aivotkin sulavat ei tunnu motivoivalta istahtaa läppärin "alle". Akku lämmittää reisiä entisestään ja hiki valuu noroina näppäimistölle. Herra insinööri ei tykkää nesteestä näppiksessä...

Kävimme mökillä kiertämässä Suuren Murtosen. Olin omasta mielestäni kiertänyt järven niin useaan otteeseen isäni kanssa soutaen ettei uutta nähtävää voinut olla. Kuinka väärässä olinkaan.Vuosien varrella on entisiin autioihin saariin, joissa teimme tutkimusmatkoja kipparinkin kanssa parikymmentä vuotta sitten, oli noussut huvilaa ja taloa rinta rinnan. Entinen hyppykalliokin oli niin täyteen rakennettu että veimme tytöt tavalliseen rantaan.

Näimme parikin outoa lintua. Ensin kovin ruskean sorsalinnun, pitää selvittää mikä se oli, ja sitten se kaikkein ihanin: joutsen! Vaikka olemme nähneet lukemattomia kyhmyjoutsenia, ja kauniita nekin ovat, niin kyllä tuo joutsen vaan vie voiton. Ehkä siksi ettei sitä näe meidän vesillä.

Joten kyllä tutussakin järvessä voi olla yllätyksiä.

Eilen oli sitten tiistai ja pitkästä aikaa osallistuimme tiistaimelontaan. Ja lähes yhtä pitkästä aikaa oli meri taas oma itsensä, pientä aallokkoa ja mikä ihaninta: ihana tuulenvire joka jäähdytti talvi-ihmisen ihoa. Että minä nautin. Koko melontaretken ajan oli olotila lähes siedettävä eikä tukala. Tämä trooppinen lämpö alkaa kerta kaikkiaan riittää minulle. Valitettavasti tuuli pakotti pitämään aukkopeitettä, olin hieman neuroottinen enkä tahdo välttämättä aaltoja suoraan syliini. Ja aukkopeitteen huono puoli on hiostavuus.

Gåsgrundin kohdalla ryhmämme jakautui kahteen, osa jäi uimaan ja loput meistä jatkoivat Knaperskärin ympäri. Eteläranta oli valtavan kaunis, tuuli, vesi, jää ja luonnon mahdoton voima olivat yhdessä hioneet rantakalliot sileiksi, pehmeiksi, auringonpalvojan unelmapaikaksi. Jos olisi auringonpalvoja menisin tuonne.

Samalla katsoimme Kytötä. Kippari sanoi alkukeväästä että tavoitteena on Kytö. Kerroin että mahdollisesti hänen unelmissaan, eilen ajatus ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta. Ehkäpä sittenkin.

Kotimatkalla vetten jumalat sitten päättivät näyttää minulle miksi kannattaa meloa: peilityyni, ilta-aurinko peilaamassa itseään mereen ja ohuen ohut pitsiharso pilvistä joka peitti taivaan. Sanoin kuvaamatonta!