lauantai 21. toukokuuta 2011

Harjoittelua

Pitkästä aikaa olen yrittänyt siistiä puutarhaamme. Lapsilla oli aamusta treenejä ja kun vielä oli koulupäivä ei voinut lähteä melomaan aamupäivästä. Valitettavasti iltapäivällä aloitti tuuli tanssinsa, joten paras melontasää oli mennyt istuttaessa erilaisia kukkasia ja suklaakirsikkapuu. Tekeeköhän se sellaisia kirsikkatäytteisiä suklaita vai suklaadipattuja kirsikoita?

Illalla päätimme kuitenkin lähteä pikkulenkille ja kun jääprinsessakin lupasi lähteä "lapsenvahdiksi" sai Teetuli kunnian testata pelastusliivejä ja uudessa autossa matkailua ihan ensimmäisenä.

Baloo ja Ariel nostettiin vesille ja jääprinsessa kapusi keskireikään. Sen jälkeen olikin päivän jännittävin hetki. Miten tassut pysyisivät liukkaalla kajakinpohjalla. Hyvinhän se meni. Eikun melat käteen ja matkaan. Kiersimme ensin turvallista Bredvikeniä, hieman Ariel heilui kun paimenkoiran oli pakko katsoa mihin se Baloon kippari hävisi, mutta aika nopeasti paimen rauhoittui makuulle lohduttajansa syliin. Bosundin sillan ali, kaikukaan ei sekoittanut nelijalkaisen ajatuksia, tosin en ole ihan vakuuttunut siitä että tuo yksilön pääkopassa on mitään mitä voisi hämmentää.
Tiiratkin lentelivät päämme yläpuolella mutta keskireiässä käännettiin kuono kohti tuulta ja nautittiin maisemista. Kunnon melontakoira siis. Pallohullu kuitenkin hieman innostui kun lähestyimme poijuja. Palloja! Vedessä! Palloja! Mutta kun inhoaa vettä niin inhoaa, ei yritystäkään hypätä kajakista pallon perään tai sitten pallo oli liian iso.

Vajaa viisi kilometriä oli mittarissa kun palasimme laiturin luo, siinä vaiheessa oli aika käynyt pitkäksi ja kitinä alkanut keskireiässä. Onneksi oli pikkuihminen seurana ja joku jonka naamaa nuolla. Ja laiturilla odotti loppulauma, joten reipas "laivakoiramme" uskalsi hypätä ihan itse laiturille.

Kokonaisuutena hyvin kiva yllätys, Sweetie suhtautui melontaan reippaasti ja ainakin seuraneidin tuella osasi olla suhteellisen rauhallisesti kajakissa. Kesän picnic retkelle on ainakin yksi koira tulossa mukaan.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Wherever there is a channel for water, there is a road for the kayak

Viime viikolla herra päätti lähteä etelän kylmyyteen. Siis kun Suomineito pisti parastaan ja mittari hipoi hellelukemia oli mieheni Espanjassa tutustumasssa miltä tuntuu kun mannerlaatat törmäilevät toisiinsa. Kuulema hotellin ilmastointilaite oli ollut rikki, mutta ei sitä kaivannut. Täällä sen sijaan olisi kaivattu herraa: tiistaimelonnat ovat alkaneet. Joten kun tänään oli tiistai oli töistä todella kiire pois.

Onneksi on tuo uusi vautihirmu käytössä. Taisi dieselin keskikulutus tehdä uuden ennätyksen meidän perheessä kun hieman raskaalla kaasujalalla ajelin kohti Bredania ja tiistaimelontaa. En kehtaa tunnustaa mikä on aika joka vierähti moottoritiellä, mutta kun nousin ramppia pois ykköseltä totesin että on ajettava nätisti, koskaan kun ei tiedä minkä puskan takaa hyppää kissa tielle. Tai orava. Tai muu elävä olento. Tuolla ykkösellä kun kallioleikkaukset estävät aika hyvin eläinten pääsyn tielle. Sitä paitsi tuo tie on katettu aika suurelta osalta, eivätkä hirvet taida tunneleihin tulla?

Pitäisi kuitenkin muistaa ajaa nätisti, jostakin syystähän ne nopeusrajoitukset on sinne teille määrätty. Mistä tulikin mieleeni, löytyykö toista ihmistä joka inhoaa noita aluerajoituksia? Peltipoliisi postitti minulle kotiin kirjeen, nyt tiedän että Salon keskustassa on aluerajoitus. Jos sellaista ei olisi, en olisi ajanut ylinopeutta, 48 kun lienee taajamassa sallittu nopeus ellei muuta mainita?

Toinen hyvä asia tuossa uudessa ihmeessä on integroitu hands free. Niin on toki Auriksessakin, mutta Rellussa huomasin ajavani ilman korvanappulaa harva se päivä. Kivaa kun kesken ajon sitten pitäisi keksiä paikka johon pysähtyä että voisi viritellä nappuloita ja vastata puhelimeen. Arvaahan sen miten siinä kävi. No, nyt oli Nokia luonut suhteen Matsiin ja sain näppärästi soitettua kipparille matkalta: tulossa ollaan. Kippari sitten huomaavaisena herrasmiehenä oli pakannut lämpökerrastosta lähtien kaiken tarpeellisen minulle mukaan. Tuli uusi ennätys tehtyä vaatteidenvaihdossakin.

Matkaan lähdimme 7 kajakin voimin. Tuuli oli siedettävä ja aallokkoa tuskin ollenkaan. Suunnaksi otettiin Lövö. Vesi oli selvästi noussut sitten viime reissumme. Mistä sitä oli tullut parikymmentä senttiä lisää onkin suurempi ihme. Kummallisia ovat nuo meriveden lait. Positiivista on että vanhat tutut kivet olivat taas omilla paikoillaan ja ne uudet tuttavuudet vajonneet sinne meren syvyksiin minne kuuluvatkin.

Luonto oli aivan uskomattoman kauni kun rannoilla pystyi erottamaan enemmän vihreän sävyjä kuin osaan luetella. Aina lähes keltaisen vihreästä pyökin vastapuhjenneista lehdistä mäntyjen tummanvihreisiin havuihin. Mieletön vihreä ilotulitus! Miksi ihmeessä ei kevät voinut olla kauneimmillaan toukokuussa silloin kun sanoin tahdon kipparille?  Silloin oli varmaan vielä merivesi jäätä, järkyttävän kylmä kevät sinä vuonna. No, nyt pääsin nauttimaan siitä mistä unelmoin kauan sitten. Koivujen vihreällä pitsillä koristetut oksat joiden läpi aurinko säteilee ennen kuin osuu aallokkoon, onkohan mitään kauniimpaa? Ok, se täydellinen talvipäivä kun auringonsäteet leikittelevät hangen kirkkaudessa, mutta silloin ovat melontamaisemat käyttökelvottomia.

Linnut olivat jo päässeet pitkälle pesintähomissaan, pesiä oli lokeilla joka toisen kallion kolossa ja silkkiuikkujen kelluvia lauttoja oli kaatuneen kaisalan seassa. Kohta ne lautat peittyvät kun kaisla alkaa kasvaa.

Kaisla oli pääosassa myös kun pääsimme Lilla- ja Stora Lövön väliseen kanavaan. Kuihtunutta, kaatunutta kaislaa oli koko kanava täynnä ja kun vettäkään ei ollut kuin parikymmentä senttiä oli olo kuin Venetsian gondolieerillä. Melominen oli mahdotonta ja melalla lähinnä tönittiin vauhtia pohjamudasta ja kivistä. Onneksi tuota kaikkein hankalinta matalikkoa oli vain Arielin mittainen matka. Sen jälkeen vettä oli jo sen verran että vaikka pohjaa pystyikin ihailemaan ei tarvinnut pelätä että joutuisi kävelyhommiin. Ja johan Thoreau aikoinaan totesi: mistä vesi menee, siitä menee kajakki. Tosin herra taisi puhua kanootista, mutta suotakoot hänelle sellainen menopeli. Ehkä ei tiennyt paremmasta? Tai ei ymmärtänyt eroa?

Gåsgrundin kohdalla oli aika pitää jalottelutauko. Tai siis muut pitivät, minun polvellani kun ei ihan näppärästi nousta kajakista ilman laiturin apua ja tuo yhdeksän asteinen merivesi ei juurikaan inspiroinut kastelemaan edes varpaita, saatika koko jalkaansa. Kipparikin päätti pitää minulle seuraa, joten istuimme odottelemassa muita samalla kun söimme eväitä. Niitäkin huomaavainen mieheni oli huolehtinut matkaan mukaan. Vaikka Arielin pohjalla on edelleen eristettä ja vaikka päälläni olikin lämpimästi vaatteita huomasin että kylmä alkoi pikkuhiljaa hiipiä aukkopeitteestä sisään.

Aurinko oli laskemassa ja linnut pikkuhiljaa rauhoittumassa yölevolle. Tunne oli taas kerran aika uskomaton. Keskellä suurkaupunkia oli hetken aivan hiljaista, rauhan rikkoi ainoastaan meriveden hiljainen protestointi kun melat sekottivat rauhallista pintaa. Mökit ovat vielä näin arkisin tyhjillään ja moottoriveneilykin aika minimissä vielä toistaiseksi.

Kotimatkalla näimme purjeveneen jonka kyljissä komeili KotiPizzan mainokset. Taitaa Italian lahja pikaruoalle olla aika kylmä jos se purjeiden avulla pitäisi perille toimittaa? Tai Pendolinolla, Italian toisella lahjalla ihmiskunnalle.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Hyvää Äitienpäivää

Eilisen harjoittelun jälkeen oli ihan pakko taas päästä vesille. Varsinkin kun ulkolämpömittari lähenteli 15 astetta. Ja koska olimme luvanneet mennä Äitienpäivä-kahville vasta formuloiden jälkeen oli koko aamupäivä varattu melonnalle.

Tuuli oli tänään hieman voimakkaampi kuin eilen, joten päätimme tehdä pikkulenkin Svinön ympäri. Niinhän se matka alkoikin, mutta koska meri oli hyvin rauhallisella päällä eikä aaltojakaan juurikaan ollut, suunnitelma muuttui matkan varrella.

Loistavasta säästä huolimatta taisi juhlapäivä vähentää merellä viihtyviä, purjeveneetkin olivat lähinnä moottorilla käyviä tänään, oli varmaan kiire kippareilla juhlimaan? Matasaaren kohdalla päätimme käydä katsomassa pääsisikö sillan ali, vettä kun edelleen oli hieman vähänlaisesti meressä. Matkan varrella näimme jo kyhmyjoutsenen pesässään, siitä se taas alkaa, rumien ankanpoikasten tuotanto siis. Näimme myös linnun jota kävelevä lintukirjani ei tunnistanut. Kunhan saan kuvat ladattua pistän teidät töihin, pitäähän minun saada tietää mitä olen nähnyt!

Sillan ali pääsi kuin pääsikin, kiersimme siis Matasaaren ihan kunnolla, hauskaa nähdä saari veden puolelta, muutenhan tuon saaren jokainen kivi lienee tutkittu. Aika monta kesää tuli oltua leireillä siellä. Ja löytyiän se elämäni mieskin saaresta. Finnoon venesataman kodalla näimmekin sitten todella oudon linnun laskeutuvat: vesitaso tipahti taivaalta mereen. Täytyy sanoa että katselen kyllä mielummin joutsenen kömpelöä laskeutumista kuin tuota fossiilisia polttoaineita käyttävää metallipurkkia.

Pirisaaren kohdalla aloin miettiä jokakeväistä koirankakkakeskustelua. Onkohan joku näistä ihmisistä käyneet katsomassa ulkoluotojamme. Jokatoisen kiven päällä oli hurjia kakkakasoja ja lupaan ettei yksikään koira, ei edes pienenpieni chihuahua pysty ulostamaan niin pienen kiven päälle. Puhumattakaan että jaksaisi uida kiven luokse tehdäkseen tarpeensa. Sen sijaan valkoposkihanhet (Branta leucopsis) laidunsivat Pirisaaressa, joten jäljet taisivat johtaa sinne eivätkä sylttytehtaalle. Outo sananonta muuten, piti oikein selvittää sanonnan tausta. Aika ällöttävä tarina: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tattarisuon_tapaus.

Svinö-runt matkamme venyi 11,3 km pituiseksi. Ja kotiin ehdimme ajoissa, kippari sai katsella kehää kiertäviä autojaan. Huomenna herra lähteekin katselemaan lämpimämpiä vesiä etelä Espanjaan, joten blogia ei varmaan päivitetä muutamaan päivään. Yksinhuoltajaäisti kun ajelee autollaan ympäri Espoota, onneksi auto on edelleen yhtä ihana, ilokseenhan sitä ajaa.

Kiviä bongaamassa

Eilen kävimme katsastamassa lähivesiä uudestaan. Valitettavasti blogipäivitys on päivän myöhässä, sillä olin luvannut lapsille elokuvaillan ja lupaukset on pidettävä. Katsoimme siis vielä myöhään illalla "Lumottu lelukauppa"-elokuvan eikä vuorokauden tunnit riittäneet blogillekin. Onneksi on aurinko noussut tänäänkin (ja tämän päivän melontaretken päivitys tapahtuu myöhemmin) ja pääsen siis päivittämään blogia.

Lähdimme siis eilen esittelemään uudelle vauhti-ihmeelleni Bredania. Olen niin rakastunut tuohon uuteen autooni. Enkä ole muuten aikaisemmin huomannut: etumaskissa on "miehiltä kielletty"-merkki. Auto on siis minun! Mutta koska olen niin hurmaava henkilö annanoin kipparin ajaa uutta leluamme. Onhan hän poljinvastaava Arielissakin, joten harjoitelkoot kuivalla maalla...

Minne se valtava määrä lunta on hävinnyt sulattuaan on minulle mysteeri, mereen ei vesi ainakaan ole joutunut. Vesi oli todella alhaalla ja kivet törröttivät vaarallisen näköisinä ympäri Bredania. Kivaa oli tietysti että näki missä ne normaalisti juuri pinnan alla nököttävät kivet oikeasti ovat, huonompi puoli oli että kivet jotka yleensä ovat meren syvyyksissä ja sitä myöten täysin merkityksettömiä, nyt olivat "nouseet" ihan pinnan tuntumaan. Arvataa vaan tiedämmekö missä merenpohjalla jokainen kivi sijatsee.

Ariel saatiin hyvin ulos uudelta paikaltaan. Edelleen joutuu pistämään makuualustan jalkojen alle, sen verran kylmää tuo vesi vielä on, vaikkakin se lumi on hävinnyt jonnekin. Eikä niitä jääpalojakaan ole viilentämässä vettä. Pakkasimme ja eristimme siis Arielin pohjan ja suuntasimme sitten kohti Kopplaneita. Miksiköhän suurin osa noista pikkusaarista ovat nimetty vain äidinkielelläni? Hankalaa tämä kirjoittaminen kun joutuu käyttämään lainasanoja aina välillä.

Linnut ovat selvästi jo pesimähommissa, joskin kyhmyjoutsenet (Cygnus olor) edelleen miettivät minne rakentaisivat pesänsä. Mutta ovat ne vaan niin upeita eläimiä! Ei siinä ehdi melomaan kun on ihan pakko ihmetellä joutsenia. Ja se mieletön ääni joka niiden siivistä lähtee kun nousevat lentoon. Se on sanoin kuvaamatonta!
Haahakatkin (Somateria mollissima)  olivat liikkeellä, uroksen näin ensimmäistä kertaa viime keväänä ja nyt olin jo oppinut etsimään niitä. Onneksi tuo elävä lintukirjani vahvisti epäilyni kun uskoin bonganneenu uroshaahkan. Pikkutyttönä lauleskelin koulussa laulua jossa puhuttiin "gudungenista" ja "ådasta" (Morgonvisa), onhan se kivaa että nämäkin ihmeet saivat pikkuhiljaa "kasvot". Mitä nyt vaatimattomasti reilu 30 vuotta myöhemmin, parempi myöhään kun ei silloinkaan.

Mutta ettei tämä nyt menisi kokonaan lintublogiksi, riski on tietysti olemassa kun melotessa näkee niin hurjasti lintuja, siirrytään melontamaisemiin. Keämökit olivat edelleen suurimmaksi osaksi autioina ja veneet nostettuina kuivalle maalle odottaen uutta vedenpaisumusta tai vielä parempia säitä. Muutamia urheita mökkiläisiä sentään istuskeli laitureilla ja monet viime kesältä tutut koirat haukkuivat meitä kun liuimme ohi.

Malmkopplanin ja Hamnkopplanin välissä meinasi jo usko loppua. Vaikka herra olikin saanut harjoitella polkimien käyttöä punaisessa ihmeessäni ei homma kuitenkaan ihan pelittänyt melotessa. Ehkä tuo pohja jonka pyrki tunkemaan kajakkiin sisälle sekoitti ajatukset ja herra luuli istuvansa Volvossa? Joka tapauksessa teimme pienen pohjakosketuksen. En tiedä olisikohan tuo melominen onnistunut tuosta kohdasta Arielilla näissä olosuhteissa ilman pohjakosketusta. Vettä oli kertakaikkiaan liian vähän. Muutama lisänaarmu Arielin pohjaan jäi muistoksi tuosta tapahtumasta, mitään suurempaa katastrooffia ei kuitenkaan sattunut.

Kiersimme vielä Tallholmenin ja Käringholmenin ja palasimme sitten takaisin Bredanille. Mittariin tuli 11,4 kilometriä, ihan kiva iltalenkki.

Kotona tytöt jo odottelivat telkkarin ääressä, joten kun aukkopeite oli saatu kuivumaan istahdimme koko perheen voimin katselemaan Dustin Hoffmania.