Varo putoavia siltoja

Tiistaimelonta kutsui taas ja kun sää taa oli tiistaimelonnan kannalta täydellin, voiko ihminen enempää elämältään vaatia?

Meloimme tuttuja reittejä nauttien pienestä aallokosta joka keinutti Arielia ihanasti. Suvituuli viilensi ja aurinko lämmitti, ihana ilmastoitu olotila siis. Kopplorna oli alta aikayksikön edessämme ja katselin innoissani kun naurulokki leikki aalloissa. Hauska eläin työnsi päänsä aaltoon ja nousi pinnalle uudestaan ja uudestaan. Hieman sillai Teletappimaisesti: Ja uudestaan. Kivisilta jonka ali melomme on jo aika huonossa kunnossa, rannalla ollut nainen jo varoitteli että se voi pudota päähämme. Onneksi pääsimme kaikki turvallisesti sen ali. Tauon jälkeen jakauduimme kahteen ryhmään ja lähdimme nopeamman ryhmän kanssa kiertämään Lehtisaaret. Muutama tippa vettä päätti hypätä Arieliin, optimistina olin jättänyt aukkopeitteen pois, eikä kyllä oikeastaan edes kaduttanut. Ihana kesäpäivä! Knaperskärissä oli tauon paikka, suklaakeksi aaltojen liplatellessa ympärillä, onkohan elämässä ihanampaa?

Jatkaessamme matkaa kuuntelimme tyrskyjä kun aallot heittäytyivät karien yli. Niin kaunista musiikkia. Ellei sielu näissä kotimaisissa kesämaisemissa lepää niin sitten ei missään.

Jatkoimme kotiinpäin Svartholmenin kautta. Välillä oli kyllä hieman tyhmä olo kun mela veti ilmaa aallon kannatellessa Arielia kohti Bredania. Oli vielä ihan pakko pysähtyä ja antaa ilta-auringon viimeisten säteiden lämmittää ihoa. Ympärillä oli aivan hiljaista ja vedenpintakin aivan rauhallinen.

Akut on taas ladattu, huomenna töihin. Kilometrejä 14,3

Kotirauhan rikkojat

Sunnuntaina kiersimme järveä ristiin ja rastiin. Pikkuinen jäi mökille, joten järvellä oli aika hiljaista.
Ja koska pystyimme etenemään lähes äänettömästi sain nähdä sen jota toivoinkin: joutsenet! Huomaa kyllä että Bredanin kyhmyjoutsenet ovat tottuneet kajakkeihin, nämä järviasukit selvästi vartioivat pesäänsä ja vaikka olimme hyvän matkan päässä selvästi häiritsimme pariskunnan kotirauhaa. Siispä siirryimme katsomaan pääsisikö millään jokea pitkin. Ei onnistunut. Jos vielä olisimme jotenkin puskeneet itsemme kaislikon läpi oli edessä kaatunut koivu.

Takaisin meloimme toista rantaa ja saimme kuin saimmekin mittariin hieman enemmän: 6,2 km.

Koko perheen voimin

Vietimme juhannusta Tuohikotissa ja torstaina lähdimme siis töitten jälkeen testaamaan toimiiko Mats kunnolla. Katolle nousivat Arielin lisäksi Baloo ja vielä toistaiseksi nimetön punaisemme. Tai siis nimetön oli Charlie, mutta kun pitäisi nyt sitten Disney hahmojen mukaan nimetä aakkosjärjestyksessä enkä keksi yhtään Charlieta.

Mats selvisi hienosti urakastaan ja lauantaina lähdimme kokeilemaan miten kajakit liukuvat järvivedessä. Saimme jopa pikkuisen mukaamme, joskin neiti valitteli Baloon korkeutta ja olisi tahtonut sittenkin "oman" Chipinsä mukaan. No, hankala asialle oli mitään tehdä keskellä järveä toistasataa kilometriä kotoota.

Kovasti oli järvi taas pienentynyt kun kaislikko ja ruohot valtaavat rantoja. Joetkin ovat niin tukossa ettei kajakillakaan ole niihin menemistä.
Tosin, eipä niissä olisi ollut mitään nähtävää, sen verran kovaäänisesti jääprinsessamme ilmoitti mielipiteensä kajakistaan. Siinä ehtivät linnutkin paeta paikalta.

Keikalle tuli pituutta 5 kilometriä, kuten sanottu, pieneksi on järvi kutistunut. Nimestään huolimatta. Suurta ei Suuri Murtonen ole nähnytkään.

Aallokkoa

Pahasti on blogi kärsinyt kun elän netitöntä elämää. Melat ovat kuitenkin kiltisti heiluneet, vaikka tiistaina olikin ihan kunnon tuuli kun lähdimme melomaan.
Vaikka työvuorot onkin vaihtuneet melontaystävällisiksi pääsin kuitenkin taas myöhässä matkaan ja kipparille lankesi taas kerran kaiken valmiiksi laittaminen.

Saimme hitaamman tiistairyhmistä kiinni jo Bosundissa, siihen reippaammin melovaan ryhmään en edes tuossa tuulessa olisi halunnut, varsinkin kun he olivat menossa aaltoja bongaamaan. Jo Moisöfjärdenillä tuuli painoi ihan kunnolla meitä rantaan ja Suinon salmessa virtaus oli sen verran vauhdikasta ettei tarvinnut meloa, antoi tuulen vaan viedä.

Ryssjeholmsfjärdenillä tuuli taas tarrasi Arieliin ja oli ihan hauskaa meloa kun hieman joutui töitäkin tekemään että Ariel liikkuisi. Bodöklobben oli äkkiä edessämme, mutta siinä vaiheessa oli tuo 12 m/s jo sen verran sekoittanut meren pintaa että aalloille oli tullut valkoiset hiukset päähän. Minulle riitti, en tuntenut minäänlaista tarvetta katsoa pysyykö Ariel pystyssä vai pääsisinkö mahdollisesti uimaan ensimmäistä kertaa tälle kesälle, joten kun tarvittiin seuralaista yhdelle melojalle takaisiin Bredanille ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Kipparille ei jätetty mahdollisuutta protestoida, jos tulen pahoinvoivaksi jo Vuoristoradassa (se ainut ja oikea Linnanmäellä oleva) niin tuo aallokko oli minulle liikaa. Sitäpaitsi olimme vähintäänkin sen 2 minuuttia 15 sekuntia aallokossa, sen verran kestän sitä vuoristorataakin, enkä toista ajokertaa Lintsilläkään kaipaa. Enkä aio koeajaa Ukkoa (siis Linnanmäen versiota) enkä muitakaan hengenvaarallisia laitteita. Tuo oksennusrefleksi kun minulla on hieman herkässä.

Meloimme siis takaisin Bredanille kun taivas alkoi tummua, ehdimme kuitenkin kunnolla pyyhkimään Arielin ja siirtämään hänet turvaan paikalleen ennenkuin sade alkoi.
Matkaa mittariin tuli 10,2, ei siis mikään pitkä matka tälläkään kertaa, mutta eipä ollut ihan normi tiistaimelontasääkään.

Tyttären vanavedessä

Sunnuntaina oli huomattavasti kauniimpi sää, joten päätimme tehdä pienen lenkin aamupäivällä.

Vanhempi otettiin matkaan mukaan ja neiti sai päättää reittimme. Aloitimme melomalla Bockholmenin ympäri. Sää oli aivan loistava ja meri aivan tyyni. Kun pääsimme ulapalle oli pienen pientä aallokkoa josta neiti innostui. Kun vielä harvakseltaan meni moottoriveneitä ohitsemme oli päivä täydellinen: aallokkoa.

Jatkoimme Vitholmenin ohi, mutta kun vesi hieman villiintyi niin neiti päätti että pysymme saarien suojassa. Siispä tottelimme ja meloimme hitaasti nauttien maisemista. Neiti olisi mennyt maihinkin, mutta tylsä äiti ei jaksanut miettiä miten nousisi kajakista polvea kiusaamatta, joten maihinmeno jäi toiseen kertaan.

Linnut ovat selvästi aika pitkälti vielä pesissään, joten kovin paljon bongauksia emme tehneet. Sen sijaan Runeberg puksutti ohitsemme, joten saimme ihailla sitä aika läheltä. Jatkoimme Ådholmenin ohi ja meloimme sieltä sitten kotiinpäin. Omassa rannassa olikin sitten päivän hauskin hetki: valkoposkihanhet olivat uittamassa kahta poikuetta, ikäeroa oli untuvikoilla sen verran että selvästi näki kokoerot poikueiden välillä. Suosikki poikasellamme oli valkoinen täplä naamassa kun kaikki muut olivat harmaita. Luoja että olivat söpöjä, kuten kaikki "pennut" tuppaavat olemaan.

Vaikka tuntui että meloimme kunnolla ei matkaa tullut kuin kilometrin verran enenmmän verrattuna lauantain retkeen: 6,4 kilometriä siis

Tummia pilviä

Viikonlopuksi oli tarkoitus lähteä mökille, pikkuisemme kun osallistui Porvoossa tanhujuhliin.

Perjantaina Suomi Meloo vaihtopiste oli Canoan maisemissa, joten hieman pelkäsin miten saamme kajakit noudettua. Ei hätää, melojat olivat jo päässeet matkaan, joten Mats saatiin ongelmitta Bredanille. Saimme vihdoinkin vihkiä auton kunnolla käyttöön! Ariel ja Baloo nostettiin katolle, Charlie sai jäädä vajaan odottamaan, kansallispuku kun ei ihan sovi melojalle. Hienosti Kajakit sopivat katolle ja miten minusta tuntui että Arielin nostaminen katolle onnistui entistä helpommin. Syy lienee ihan selvä: edelleen olen umpirakastunut autooni. Kippari sai kuitenkin ajaa, pitäähän häntäkin hieman hemmotella.

Kesä on selvästi tullut, en tiedä montako kajakkia näimme matkan varrella. Ja minullakin on harrastus vaihtunut, ennen vanhaan kun bongasin SF Caravan numeroita, nykyään siis kajakkeja. Tiedättekö muuten mistä tietää että on meloja? Sen lisäksi että bongailee kajakkeja liikenteessä? Siitä ettet voi mennä sillan yli katsomatta onko sen alla vettä jossa voisi meloa.

Pikkuinen saatiin turvallisesti perille lähes ajoissa ja suuntasimme sitten Kitön rannoille. Ensimmäinen projekti perillä oli nostaa Ariel ja Baloo rannalle odottelemaan, takaluukkua kun ei oikein voi avata mikäli Ariel komeilee katolla. Käänsimme pohjat taivasta kohti, ihan varmuuden vuoksi ja onneksi kippari uskoi minua. Yön sateet olivat huuhdelleet kajakit oikein kauniin puhtaiksi.

Lauantaina lähdimme sitten vesille. Taivas oli hieman levoton, mutta aurinko paistoi kun lähdimme matkaan. Baloo liukui kauniisti rinnallamme ja ohjaajansa pääsi vihdoinkin myös vesille. Talviharrastukset kun pahasti sekoittavat tätä kesäharrastusta. Emme kuitenkaan ehtineet kovinkaan pitkälle kun taivas jo oli ihan tumman harmaa (menkää ihan mihinkä tahansa autokauppaan niin löytyy vähintään viisi eri harmaan sävyä, valitkaa se tummin niin tiedätte mistä väristä puhun) ja tuulikin alkoi puuskuttaa, oli varmaan rasittunut katsellessaan meitä? Käänsimme siis keulat takaisin, en halua että pikkuiseni tuntee olonsa epävarmaksi kilpurissaan. Hyvin tuo kuitenkin pärjäsi kun jouduimme sivutuulessa melomaan ulapan yli. Hieman kuulemma jännitti, mutta sitä ei kyllä huomannut.

Neiti myös muisti miten Baloosta noustaan kuivin jaloin kiviä hyväksi käyttäen. On se näppärän näköistä, voi kunpa itsekin vielä olisi nuori ja hoikka.

Kippari selvästi näki kateelliset katseeni sillä herra nosti rannalle lavan ja teki puolessa minuutissa minulle oman kajakkilaiturin.

Saimme juuri pyyhittyä suolavedet pois kun taivas päätti auttaa huuhtelun kanssa. 

Matkaa tuli mittariin vaivaiset 5,4 kilometriä, mutta ihan hyvä niin

Sommar med svalkande vindar

Om jag inte nu skriver på svenska så blir det igen ogjort.

Var hela veckoslutet på hundutställning och beundrade stiliga afganer under en gassande sol. Tack och lov kunde man gömma sig under en tältduk, men medger att jag nog saknade Ariel och paddeln. I den där fruktansvärda ökenhettan kändes det svala havsvattnet lockande.

På söndag kväll kom vi äntligen iväg! Den äldre damen är i Uleåborg och rör sig i vatten utan paddel och den yngre kände inget behov av att utsätta sina gyllene lockar för solens obarmhärtiga gassande, så vi styrde Maz (talas Mats) nos mot Bredan och plockade ut Ariel ur ett stekhett förråd. Undeligt att hon inte smälter i hettan!

Efter bara ett par tag med paddeln gled Ariel jämt och stadigt medan havsvindarna fläktade oss. Kroppstemperaturen började sakta sjunka mot normala gradtal och svetten slutade lacka. Härligt! Fast fåglarna led väl av hettan, de lyste med sin frånvaro och de några få vi råkade få syn på försökte svalka sig genom att fläkta med vingarna eller leka i vattnet.

Vi paddlade via Bosund och Maret mot Pentala, och fortsatte sedan mot Stora Herrö. Man märker definitivt att sommaren har kommit och att barnen har sommalov. Glada skratt och skrik fyllde sommarkvällen när det nakenbadades och åktes med gummiflotte efter motorbåtar. Vi försökte hitta mina sommartrakter på Herrö, men antingen har jag världens sämsta minne och kommer inte ihåg cirka 40 år gamla saker, eller så har landskapet förvandlats en hel del. Men vackert var det! Och helt tydligt är söndag finländarnas bastudag, en hel del skorstenar rykte det ur. Och en hel del bara kroppar syntes på bryggorna.

Sundet mellan Lilla och Store Herrö var farmkomligt, så vi genade där. Herrn i kajaken ville absolut över till Kyrkslättsidanför att söka reda på någon obefintlig vik. Det enda jag hittade var en vass sten strax uder vattenytan. Tack och lov såg jag den i tid. Skulle definitvt inte velat ha en läcaknde kajak i Kyrkslätt (eller någon annanstans heller för den delen). Vi fortsatte tillbaka hemåt. Himlen började se smått skrämmande ut och när lilla damen hade ringt in ett paniksamtal om blödande fot och glasbit, så tog vi ganska raskt de sista kilometrarna. Den blödande foten hade i och för sig slutat läcka innan vi hann hem och glasbiten blivit till en sten, men visst var det dramatiskt.

16,5 kilometer, av vilka de sista i ganska så rask takt, betydde att musklerna var smått ömma i morse. Men inte värre än att det regniga vädret i dag var en lite besvikelse.

Merellä tuulee

Tiistai ja melontapäivä! Kun lämpömittarit ympäri maatamme ovat näyttäneet kuumelukemia pitkin päivää, ainakin jos ne ovat olleet auringossa, niin oli suorastaan loistava päivä lähteä melomaan. Siispä päätin rasvata itseni kunnolla ennenkuin siirtäisin ruhoni auringon grillattavaksi. Mieheni rallatteli "merellä tuulee" kun tuli kotiin, ja tottahan tuo oli. Yllättävää kyllä tuuli oli sen verran viileä että päätin pukea pitkähihaisen pelastusliivien päälle, rannalla oli suorastaan kylmä.

Bredanilla oli, kuten arvata saattaa, lähes tungosta kun kesän ensimmäiset kurssilaisetkin olivat suuntaamassa merelle. Reilu 20 iloista melojaa suuntasivat Bredanilta kohti Bodötä. Emme ehtineet melota kuin parisen kilometriä kun tajusin että pitkähihainen oli liikaa. Vaikka tuuli niin oli kuuma! Siispä pusero pois ja hartiat esille nauttimaan auringosta. Sen verran tuo tuuli kuitenkin vaikutti että avomerelle päästyämme sain huomata attä aallokkoa riitti. Meri antoi kivoja pikku pusuja käsivarsilleni ja Arielin nokka kävi kerta tosiensa jälkeen merenpinnan alapuolella. Se hyppi kuin delfiini aallokossa. Pari vuotta olisin ollut kauhusta jäykkänä, nyt tuo ei pelottanut vaikka tunnustankin että en mitenkään erityisesti nauti kunnon aallokosta.

Koplorna tulivat kuitenkin aika nopeasti vastaan ja pääsimme nauttimaan tyynestä vedestä ja auringosta. Ja bongasin jopa linnun jota ei kävelevä lintukirjani tunnistanut. Eivät kyllä melontakaverinikaan tunnistaneet kyseistä sorsa(?)lintua, joten jätän tunnistamisen ornitologeille. Toivonmukaan edes yksi Canonin kuvista on sen laatuinen että tunnistaminen onnistuu. Lintu oli mustapäinen ja muuten valkoinen, paitsi että selässä oli salmiakkikuvio. Rouvansa(?) oli tylsän ruskea perusankka. Samalla kun kirjoitan tätä ilmoittaa kävelevä Suuri Lintukirja että kyseessä on Isokoskelo
(Mergus merganser). Jos se tuollainen oli, niin eipä ollut sitten rouvansa vieressä. Mikä lie ollut harhahyppy sitten kyseessä.

Valkoposkilla ja silkkiuikuilla oli jo kesän ensimmäiset untuvikot vesillä, uskomattoman söpöä. Pallerot olivat onnettoman pieniä, ajatella että noista kasvaa muutamassa viikossa ihan kunnon lintuja.

Vesikin on palannut mereen ei tarvinnut merenpohjaa ihailla ihan lähietäisyydeltä. Siltojen alta mentiin jo kuin vanhat tekijät ja muistin jopa missä niitä kiviä on, vaikka kipparilla taas oli hieman eriävä mielipide asiasta. Onneksi ne ällöttävät kivet kuitenkin pysyivät meressä eivätkä yrittäneet tunkea kajakkiimme. Pysähdyimme linnusta inspiroituneina salmiakkitauolle ennenkuin jatkoimme kohti Pentalaa. Kiersimme Lilla Pentalan (valitan, saarella ei kartan mukaan ole muuta nimeä, pakkoruotsin opetusta kun on vähennetty niin tuo Lilla sanan kääntäminen on ollut ylivoimaista) ja siitä sitten suuntasimme kotiinpäin.

Vaikka kivet kiltisti pysyivätkin meressä niin meri itse oli muuttanut mielensä pikkupusuista. Ariel jatkoi delfiinileikkiään aalloissa kun ylitimme veneväylää. Mutta kun moottorivene vielä puuttui leikkiin tekemällä omat mahtiaaltonsa oli se Arielille liikaa. Sain aallon suoraan syliini ja koska en ollut kiristänyt aukkopeittoa kunnolla vyötäröltä sain kärsiä. Viileä vesi tosin jäähdytti selkääni ihan kivasti ja merivedellä kurluttelu tekee hyvää nielulle, eikö? Ja onhan se kiva viihdyttää melontakavereitaan kun nousee kajakista. Takapuoleni oli litimärkä ja kippari kysyikin tuliko matkalla hätä. Onneksi oli varavaatteet matkassa mukana, kuten kunnon melojalla on.

Mittariin tuli 13,1 km, mikä tuntui uskomattoman vähältä. Aalloissa melominen on raskaampaa, joten lihakseni olivat sitä mieltä että 20 tuli mittariin.

Historian havinaa

Eilen oli taas tiistai ja se tarkoitti vauhdikasta ajomatkaa Espooseen. Kiltisti nopeusrajoituksia noudattaen, mutta täytyy tunnustaa että tämä farssi, jota myös moottoritieksi kutsutaan Tieliikennelaitoksen sivuilla, kyllä välillä pistää lämmön nousemaan. Onneksi on ilmastointi autossa. Moottritiellä on "pesemme kallioleikkauksia"-projektin lisäksi tällainen "oli asfalttia siellä ja uutta asfalttia täällä"-projekti. Ja nopeusrajoitukset tietysti asiallisesti 60 vaikka ensimmäistäkään miestä ei työmailla näkynyt. Mutta onhan se hyvä että körötellään 60 että ehditään niitä kallioleikkauksia ihmettelemään.

Ehdin Bredanille melkein ajoissa ja kun Kippari oli taas huolehtinut kaiken valmiiksi ei minun tarvinnut huolehtia mistään. Pistin tossut jalkaan ja pelastusliivit päälle ja lähdimme vesille.

Huomaa että kesä oli eilen virallisesti saapunut: 13 kajakkia oli ihan kiva määrä ja kun mittari oli päivällä näyttänyt 26 astetta oli illan 16 suorastaan hurmaavaa. Varsinkin kun tuulta ei ollut nimeksikään, en tajua miten nuo purjehtijat saivat purjeet pullistumaan. Taito sekin ihan selvästi.

Viikossa oli kaisla jo kasvanut ihan kunnolla. Kun viimeksi vielä ktselimme kuivuneita ruskeita varsia oli nyt toistakymmentä senttiä vaaleanvihreää versoa. Onneksi tietää mihin joutsenet suunnittelivat pesiänsä, kohta niitä ei kyllä näe, enkä tunne suurempaa tarvetta keskustella herra joutsenen kanssa siitä miten läheltä hänen vaimoansa saa mennä. Silkkiuikkujen pesät olivat jo turvallisesti kaislan peitossa.

Otimme suunnan kohti Isoa Vasikkasaarta, pitihän minun käydä katsomassa minne olimme ETKn luistelijoiden kanssa menossa seuraavana päivänä, ja sieltä edelleen Pukkisaaren ohi kohti Miessaarta.
Miessaaren ulkopuolelle oli luodolla lokkien kokoontumispaikka. Luoja sitä mekkalaa. Miten noin pienistä linnuista voi lähteä enemmän meteliä kuin minun lapsistani? Korvatulppia siinä olisi tarvittu!

Oletteko muuten ikinä ajatelleet tätä tuoksujen simfoniaa joka on näin keväisin? Meren tuoksu nyt on selvästi havaittavissa melotessa, ja kun suola täyttää keuhkot tuntuu että jokainen pienhiukkanen joka on elämän aikana kaupunkilaisen keuhoihin kertynyt kertakaikkiaan huuhtoutuu pois. Lupaan että keuhkorakkuloiden pohjimmainen solukin tuli "pestyä" suolalla kun vedin keuhkot täyteen tuota huumaavaa tuoksu.  Suolahuoneiden teho on kai jo todistettukin, toimiikohan meri-ilma samalla tavalla?

Miessaaressa ja vieressä olevassa (nimettömässä?) saaressa oli jo puut ja kasvit täydessä kukassa. Kukkievien metsäuomien tuoksu oli vastapestyille hajuepiteelisoluille jo melkein liikaa. Tuoksu todellakin räjähti tajuntaan kun pääsimme saarien väliin. Sen tunteen kun olisi pamauttanut kankaalle öljyväreillä ei tarvitsisi muuta tehdä kuin meloa, sen verran paljon maksetaan noista nykytaiteen teoksista. Ja se väriloisto sitten! Ellei itse tietäisi mitä värejä tulisi käyttää niin siitä niin vaan ihailemaan tuota kukkaloistoa: oli rentukkaa ja oletusarvoisesti muutamia kymmeniä eri orvokkilajeja, mustikkaa ja sen lisäksi vielä hurjasti minulle täysin tuntemattomia kasveja.

Kiersimme Miessaaren ja sama saimme kuulla historianluentoa kun mukanamme ollut keron puheenjohtaja kertoi Espoon menneisyydestä. Mitä kaikkia tarinoita onkaan kerrottavana ihan kotiympäristöstämme, ja kuinka paljon sitä tietoa menetetäänkään kun emme ehdi kuuntelemaan.
Miessaari ja Pyöräsaari kuuluivat Suomenlinnan linnoitusjärjestelmään, Pyöräsaari kaikkein läntisimpänä näistä. http://www.novision.fi/viapori/merikartta.htm

Pyöräsaaren vallihautoja oli kaivamassa mm kiinalaiset sotavangit, saimme kuulla, ja mietin noita ihmisressukoita jotka raatoivat kaukana pohjoisessa sotavankeina viime vuosituhannen alkupuolella. Kuinka monta julmaa kohtaloa onkaan tuolla koettu: http://weegee.espoo.fi/museot/verkko/valli/vakuk.htm

Sen verran innostuin tuosta luoennosta että päätin hieman googlata. Tässä meneekin sitten loppupäivä tätä tutkiessa: http://weegee.espoo.fi/museot/verkko/valli/vakuk.htm
http://www.novision.fi/viapori/ulkopatterit.htm

Seuraavan kerran kun melomme noiden saarien ohi suhtaudun niihin ihan erilaisella kunniotuksella.

Nautittuamme pari tuntai hyvin leppoisasta melontatahdista ja upeasta luennosta palasimme Bredanille kuivaamaan kajakkeja. Mittariin ei tullut kuin 12 km, mutta kokemus oli uskomaton!