Vaikka vettä oli tullut koko päivän niin melontatiistaina ei saa sataa. Viiden maissa sade loppui ja kun pääsimme Bredanille alkoi jo hieman kirkastua. Ainakin jos käytti mielikuvitustaan, ja sitähän meillä melojilla riittää.
Lähdimme kohti Maretia ja jo "kotirannoilla" oli ensimmäiset pikkuiset vastassa. Nokikanan pari poikasta olivat piilosilla kaislikossa. Että nuo pienet voivat olla suloisia. Kamera oli tietysti huolellisesti pakattuna, joten ei toivoakaan että olisi saanut kuvia noista suloisista mustista untuvapalloista.
Sen verran tumma tuo taivas oli, ettei mielikuvitukseni oikein jaksanut pistää sadepilviä loitolla. Maretissa olimme onneksi taas niin hyvin tuulelta suojassa, etteivät aallot nousseet kajakin päälle. Sain takkini esille ja puin sen päälleni. Sitten vaan odotettiin että taivas aukeaisi.
Ihan turhaan aloin valmistautua sadekuuroa varten, tuuli painoi pilevt loitommalle ja jatkoimme matkaamme kohti Lill Aisarnia.
Uskalsin jopa kaivaa kamerani esille kun tämä ihastuttava perhe oli iltauinnilla. Aika arkoja nuo rumat ankanpoikaset vielä ovat, nämä vanhemmat sen sijaan olivat tottuneet kajakkeihin. Eivät ne juurikaan meistä välittäneet, isäntä nyt sentään virkansa puolesta hieman syrjäsilmällä pälyili meitä.
Jatkoimme Gåsgrundetin ympäri ja sieltä Lövön ohi. Aallot keinuttivat Arielia, voisin kuvitella että kehdossa olisi samanmoinen olo. Jostakin syystä aloin kuitenkin miettiä Linnanmäkeä. Huono veto, tulen pahoinvoivaksi vuoristoradassakin. Onneksi pääsimme saarien suojaan ja aallot rauhoittuivat.
Kun pääsimme taas aallokolta suojaan pidimme pienen kuvaustauon. Tai siis muut taisivat pitää juomatauon, minä halusin kuvata. Valitettavasti haahkat vaan olivat aivan toista mieltä.
Valkoposkihanhet sentään ovat jo tottuneita poseerajia eivätkä juurikaan hätkähdä ihmistä kameroineen. Tosin hanhia on käytetty jopa vartijoina, ovat kuulema koiria parempia, ainakin muistelen opettajani kertoneen näin joskus historian tunnilla, joten ehkä eivät oikeasti pelkää ihmistä. Tulevat päälle jos alkaa pelottaa? Missä niitä olisi käytetty onkin sitten jäänyt hämärän peittoon. Jotenkin Tower of London tulee mieleeni, mutta voi olla että sekoitan siihen korppilegendaan. Tiedättehän että jos korpit lentävät Towerista pois niin Lontoo ja koko kuningaskunta tuhoutuu. Näihin legendoihin kannattaa suhtautua tosissaan: Lontoossa kasvatetaan korppeja joiden siivet typistetään. Nämä sitten elävät koko elämänsä tuolla alueella oman hoitajansa hellässä huomassa ja haudataan (juhlaillisin menoin?) sitten aikanaan myös alueelle. Saavat kuulema ihan nimilaatankin hautapaikalleen. On siinäkin linnulla elämä! Kuusi noita korppeja on oltava vähintään alueella, nykyiset ovat nimeltään: Gwylum, Thor, Hugine, Munin, Branwen, Bran, Gundulf ja Baldrick. (Lähde: Tower of London, World heritage site) Toisen maailmansodan aikana kaikki paitsi yksi kuolivat, kuningaskunnan onneksi edes tämä Grip jäi henkiin. Ja jos kuvittelette että nykyään olla taikauskoisia: lintuinfluenssan aikana linnut siirrettiin sisätiloihin suojaan. Tosin siinä on tietysti myös kansanterveydellinen näkökulma, ehkä ei pelkkää taikauskoa siis? Niin tai näin, nämä valkoposket eivät meistä välittäneen, mutta mamma sentään päätti ottaa pienokaiset siipensä suojaan. Voiko suloisempaa näkyä olla?
Vaikka olisinkin voinut ihailla noita söpöliinejä koko illan, päätimme kuitenkin olla stressaamatta perheidylliä. Käänsimme Arielin ja annoimme sen lipua pikkuhiljaa eteenpäin. Pääsimme kuin pääsimmekin yllättämään haahkaemon poikasineen. Lähemmäs emme päässeet ja sen verran Ariel keikkui että ihan täysosumaa ei tullut. Mutta jonkinlainen kuva sentään lapsokaisista.
Kotimatkalla kippari vielä päätti että tällainen siltä on meillä vielä alittamatta. Träskholmenin kohdalla on tällainen kajakin kokoinen aukko. Hieman haasteellista tämä oli Arielin kanssa, tuossa nimittäin oli aika paljon kiviä ja lähes 6½ metriä ei käänny ihan jokaisessa pikkumutkassa. Päästiin sentään ilman pohjakosketusta tuosta läpi, mutta toista kertaa en minä Arielin päästä tuohon koloon.
Kuten kuvista näittekin, saimme meloa kotiin taas ilta-auringon paistaessa. Mitenkäs muutenkaan.
15 kilometriä tuli mittariin.
