Vihdoinkin!

Olen kaivannut takaisin vesille kauan. Kippari vaan on hurahtanut geokätköilyyn ja kun lähivesillä ei oikein purkkeja ole, niin häntä ei oikein saa ylipuhuttua melomaan. Eiliselle oli kuinkin luvattu niin upeaa säätä, että ilmoitin että Arielista on pyyhittävä pölyt. Vaikka vakkarikaverimme ei vesille suostunutkaan, annettakoon hänelle kuitenkin anteeksi ja onnitellaan äitiä perheen uudesta valkolakista, niin päätimme kuitenkin lähteä vesille. Ihailemaan valkoisia, jos ei lakkeja niin ainakin lintuja. 

Tunnustan, että olemme aiemmin olleet vesillä huomattavasti aikaisemmin, mutta todella vähän lintuja oli näkyvissä. Kyhmyjoutsenia on ennen ollut lähes riesaksi asti, eilen näimme ehkä tusinan verran. Emme tosin meloneet "normaalia" reittiämme, sillä tavoite oli toki hakea parikin purkkia samalla. 

Alun perin piti lähteä ihan uusille vesille, mutta koska Arielin auto oli tallilla, lähdimme matkaan Bredanilta ja suuntasimme kohti Korkeasaarta.

Ihmettelin matkalla oliko pienellä saarella maastopalo, kun yhtäkkiä rannalta nousi kauhea savupilvi. Ehdin juuri kommentoimaa asiaa kipparille, kun tajusin ettei kyseessä ollut savu vaan siitepölypilvi kun männynoksat liikkuivat tuulessa. Ei siis ihme että meri oli keltaisena, vaikka emme Keltaisellamerellä meloneet. Ehkäpä Arielilla kuitenkin oli kotoisa olo? Väri sävy sävyyn. 

 Tukkakoskelo oli ulkoilemassa pikkuisten kanssa Korkeasaaren rannassa

 

Aika rohkeita nämä olivat, aika monta kertaa poikasia käskettiin lähemmäksi, mutta nämä eivät ottaneet kuuleviin korviinsa. Voimakas auringonpaiste teki kuvaamisesta hieman haastavaa, pyydän anteeksi, mutta silti oli vaan pakko räpsiä.

Pidimme jo tässä vaiheessa ruokatauon ja totesin että syksymmällä voisi olla puolukoita tarjolla. 

Istahdimme kalliolle nauttimaan kahvista ja voileivistä sekä maisemista. Ei voi valittaa. Mistään. Pieni tuulenvire piti sään siedettävän lämpimänä ja paljasti missä ne kivet olivat piilossa pinnan alla, se kun oli jo päässyt unohtumaan. Aurinko huolehti että hymy pysyi huulilla. 

Ruokailun jälkeen teimme pienen retken naapurisaareen ja kävimme maissa sielläkin. Tvihjälpin rata ei ollut kovinkaan vastaanottavainen, mutta pääsimme maihin eikä Arielkaan kärsinyt terävistä rantakivistä

Kiertelimme saarta ja kippari bongasi minulle lintuja, samalla kun muutenkin ihmetteli paikallisia nähtävyyksiä. Pikkutyllejä näin, mutta kameran eteen niitä en saanut. Meriharakat olivat paljon yhteistyökykyisempiä. Lensivät kiltisti suoraan kameran eteen.

Jäivät sitten leikkimään piilosta rantakallioille. En ollut ihan varma tulivatko paikalle koska pesä oli tuolla, vai jäivätkö oikeasti kuvattavaksi, päätin kuitenkin etten mene tarkastamaan tilannetta vaan annan heidän touhuta omia juttujaan. 

Herra tuli pariin otteeseen moikkaamaan, kun jatkoin matkaani.

Haahka katseli yksin maisemia, tämä kuva on oikeasti surullinen. Yhtään haahkapoikuetta en nähnyt, vaikka niitä aiemmin on ollut, kippari riesaksi, lukuisia. Kuvaustaukoja on pidetty 3 minuutin välein. Nyt melottiin. 

Rannalla törmäsin hauskaan "täysosumaan" (klikkaamalla kuvat suurenevat). Mustat pupillat valkuaisten keskellä. Ja vielä iloinen hymy. 

Ihastuin tähän kasviin, nappasin kännykällä kuvankin. Olisikohan merirannikki? Siihen ainakin päädyin LuontoPortin avulla. Sieltä seuraava tekstikin; 

"Merirannikki viihtyy nimensä mukaisesti rannoilla, meriveden kaltoin kohtelemissa rantaniityjen alaosissa kallionkoloissa, kivien lomassa, soraikoissa ja nurmen seassa. Laji sietää meriveden kyllästämää, suolaista kasvualustaa ja jopa satunnaisia tulvia."

Kun herra kyllästyi maisemiin, päätimme jatkaa matkaa kotiinpäin, tällä kertaa rantoja pitkin, en nimittäin pahemmin nauti Miessaarenselän ylittämisestä. Toki aallokkoa ei juurikaan ollut, mutta kaunis kesäsää oli saanut erinäiset moottoripörrääjät liikkeelle. Suurin osa toki huomioi melojat upeasti, mutta kuten liikenteessäkin, aina löytyy näitä "sankareita" jotka joutaisivat takaisin koulunpenkille opiskelemaan sääntöjä.

Rantoja pitkin meloessa onnistuu kuitenkin näkemään kaikenlaista. Kuten koulun päättymistä juhlivia nuoria ja sitten muitakin nuoria :)

Nämä vanhemmat valvoivat tiukkana jälkikasvunsa toilailuja. 

Voihan noista hanhista olla montaakin eri mieltä, mutta ovat nuo pienokaiset suloisia. Kuten toki lähes kaikki "pennut", lajista riippumatta. Tosin Kanada voitti äsken Suomen jääkiekossa, joten ehkä en tykkää hanhistakaan...

Päätimme alittaa yhden sillankin, yksityisen sellaisen. Majakkakin rakennettu merellä oleskelevien iloksi.

Auringonpaisteen rinnalla tuo valo oli aika vaisu, mutta kyllä siellä joku lamppu oli tuikkimassa.  

Joutsenpariskuntakin tuli tervehtimään, poikasia ei vaan näkynyt heidänkään seurassa

17 km oli mittarissa kun tulimme takaisin Bredanille. Kotona lihakset hieman protestoivat, tänään ovat jo rauhoittuneet. Ihan sopivan mittainen kauden ensimmäinen lenkki siis.  

Vesillä taas

Ariel siirrettiin vesille jo kolmisen viikkoa sitten, en ole vaan ehtinyt kirjoittaa aiheesta tänne. Tietysti tarinat pitäisi ehtiä kirjoittamaan heti, näin kaksi viikkoa myöhemmin olen ehtinyt unohtamaan aika paljon.

Sen tosin muistan että minulla on ollut ikävä Arielia. Ja lintuja.

Lähdimme kiertämään Svinötä Suinon kanavan kautta. 

Saimme ihan aluksi seuraksemme tukkakoskelon. Aika mahtavan näköistä kun tuollainen tulee ihan nenän eteen. 

Kanadalaisetkin olivat jo vesillä

Kuten silkkiuikutkin

Pesätkin olivat jo täynnä hautovaa porukkaan, joten valokuvattavaa riitti.

Ja koska kausi on vielä alussa joutui Kippari tyytymään siihen että jokainen lokki oli kuvattava. Kyllä se tästä taas tasaantuu kun saadaan kilometrejä mittariin.

Ehdimme jopa ihailemaan merihanhea, pääsin jo suurella ammattitaidollani tunnistamaan lajin, näinhän minä tuollaisen jo viime kesänä. Edelleen se on kaunis!

Mataskärsvikenissä sainkin sitten keskittyä lempimaisemiini samalla kun joutsenet olivat juoksemassa vetten päällä

On tuo mahtavan näköistä kun tuollainen jumbojet nousee ilmaan!

Ja sitten Matasaaren sillan ali, vesi oli onneksi alhaalla, ei tarvinnut hurjan paljon limboamistaitoja. 

Ja sitten taas ihailtiin joutsenia

Herra haahkalla ja tiiralla oli joku neuvottelu kesken

On nuo haahkat kauniita! Katsokaa nyt tätäkin steppailijaa. Ikävä noita herroja tulee kun kohta painuvat taas muualle kalastelemaan ja jättävät rouvat hoitamaan lapsukaisia. 

Vielä ei kuitenkaan ollut aika jättää rouvaa yksin. 

Hengailua rantakallioilla

Käväsimme Varlahdessa ihailemassa lintuja

Vielä nuo pesät on nähtävissä kun kaislat eivät ole kunnolla kasvaneet.

Silkkiuikuilla oli oikein kunnon yhdyskunta

Svinön venesataman ohi...

...nuuskimaan merta

Pitihän tämäkin silta alittaa, kun kerrankin alta pääsi, muutama reipas meni tierummun kautta.

Kovin paljon sitä tilaa ei ollut, mutta kyllä tuosta alta pääsi. 

Ja sitten kohdalle osui taas joutsen, eikä minulla ole aavistustakaan minne olimme menossa...

Vaikka kyhmyjoutsenia onkin todella paljon, ovat ne silti vaan aina yhtä upeita. 

Ilta-auringon laskiessa palasimme Bredanille. Mittarissa oli 12 kilometriä. Ja tänään taas vesille. Saa nähdä kestääkö tuo kyynärpää. Onneksi Kippari pystyy liikuttamaan Arielia ilman minun apuani. 

Nelijalkaisia

Viikko sitten avasimme sitten vihdoinkin tiistaimelontakauden. Kaverit ovat toki ehtineet jo tiistaisin melomaan, mutta me olemme erinäisistä syistä, kuten työ ja kylmä sää, joutuneet jättämään tiistait väliin. 

Ei viime viikollakaan ollut täydellistä, pieni tihkusade häiritsi kuvaamista. Sehän nyt ei kuitenkaan estä melomasta, joten lähdimme matkaan ja kaivoin Canon esille jo Bredanilla, en ollut nähnyt harmaahaikaraa aikoihin. Nytkin tuo lymyili vastarannalla, emmekä olleet menossa sinne päinkään.

Olin juuri siirtämässä kameran taikaisin aukkopeitteen alle suojaan kun Kippari sanoi: se tulee. Sillä hetkellä ei sitten säädelty mitään vaan annoin automaatin laulaa. Ystävällinen haikara siis päätti että kuvaa nyt sitten, kun mielesi tekee kuitenkin. 

Vaikka kuinka olin päättänyt etten kuvaa sateella, valokaan ei ollut kovin kummoinen, en silti malttanut meloa vaan oli ihan pakko räpsiä kuvia. Jopa kalalokista. Onhan tuokin suoloinen pesässään. Ja olimmehan me jo päässeet Falsundetiin, joten olinhan jo ehtinyt kastelemaan melani. Kippari saa sitäpaitsi Arielin liikkumaan ihan ilman minun apuani. 

Kippari tosin jossakin vaiheessa oli sitä mieltä ettei matka oikein edisty jos jokaista sinisorsaa on kuvattava, mutta onneksi matkassa oli "ensikertalaisia" mukana, niin ei ollut kiire minnekään. Sain nauttia linnuista!

Pilvipeite yritti hieman rakoilla, mutta ei aurinko vaan jaksanut tulla esille, joten jatkoimme matkaa pienessä tihkusateessa, rantoja seuraillen. 

Jatkoimme Svinön kiertämistä, tukkakoskelo näytti tietä

Rannoilla oli jo pesiä runsaasti, minne ikinä siirsi katseensa oli vastassa pesiviä lintuja. Kohta kaislikko onkin jo niin korkealle, etten saa ihailla kuin joutsenia, mutta vielä silkkiuikutkin näkyvät.

Minulta kerran kysyttiin miten paljon linnut häiriintyvät kun menemme ohi. Eivät kovin paljon, kuten kuvasta näkyy. Nappasin kuvan herra (?) joutsenesta samalla kun olimme äskeisen pesän kohdalla. Eipä tuo suurempaa sielunpaloa tunne hyökätä kimppuumme, keskittyy syömiseen. Ja lupaan, että sen verran pelkään noita joutsenia, etten todellakaan halua heidän rauhaansa häiritä, kuten en kyllä kenenkään muunkaan.

Meren kimmeltäessä jatkoimme matkaamme ja sain taas todeta että naurulokit ovat lisääntyneet. Muutama vuosi sitten naurulokit olivat minusta harvinaisia, nyt niitä näkee suhteellisen paljonkin. Tukkasotkapariskuntakin eksyi kuvaani. Ne ovat vielä hieman herkällä tuulella ja lähtevät helposti pakoon kun näkevät Arielin

Vaikka yritimme pysyä kaukana pesistä, aina välillä joku emo hieman järkkyyntyi, peitteli munansa ja houkutteli meidät peräänsä, pois pesältä. Tottelimme kiltisti, tosin olimme yleensä jo ohittaneet pesät kun emo ehti vesille. 

Muiden vielä pesiessä oli tämä valkoposkipariskunta jo ehtinyt saamaan pesueensa jaloilleen. Uskomattoman suloisia untuvaplloja jotka hieman vielä hapuilivat jalkojensa kanssa, niitä oli selvästikin hieman liikaa alla. 

Vanhempien mielestä pieni iltapesu oli paikallaan, joten pikkuiset pääsivät vielä iltauinnille ennen nukkumaanmenoaikaa. Käsittämätöntä miten reippaasti nuo kelluivat pienessä aallokossa, kun kuivalla maalla oli selvästi hieman koordinaatio-ongelmia. 

Sillä aikaa kun me katosimme katselemaan untuvikkoja, olivat muut jo ehtineet karkuun, joten siirsin Canonin taas hetkeksi lepäämään ja meloimme muiden perään. 

Silkkiuikkujen pesiä riitti rannoilla ihailtaviksi, niitä oli sen verran monta että jopa minä kyllästyin jossakin vaiheessa kuvaamaan niitä. 

Mutta koska en ollut vielä kuvannut esnimmäistäkään kanadanhanhea tällä retkellä, ei Kippari todellakaan saanut kovin paljon apua melomisen kanssa. 

Keskityin sen verran paljon näihin lintuihin, etten oikein ehtinyt ihailemaan kiviä, Ariel otti pienen pohjakosketuksen, tai siis nousimme hetkellisesti kiven päälle, onneksi oli apuvoimia irroittamassa, joten pääsimme jatkamaan matkaa kuivin käsin. 

Kiviä tai ei, oli pakko keskittyä lintuihin, se selvästikin kannatti, olen nyt bongannut elämäni ensimmäisen merihanhen! Sinäänsä kummallista ettei näitä ole tullut vastaan, onhan lintuja maassamme runsaasti. Luultavasti nuo kanadalaiset ja valkoposkiset ovat vallanneet niin paljon tilaa täällä pääkaupunkiseudulla että merihanhet oleskelevat jossakin muualla.

Tällekin tuli kiire jonnekin muualle.

Koska kamera sattui olemaan kädessä, ehdin nappaamaan kuvan uikusta joka nousi pintan Arielin edessä...ja painui välittömästi taikaisin syvyyksiin. 

Sade päätti antaa periksi, mutta valo ei valitettavasti juurikaan siitä huolimatta parantunut. Maisemat olivat kuitenkin aivan valloittavan kauniit. Uusi, hennonvihreä kaislikko tunki viimesyksyisen harmaan sekaan. Ja kun kaikki vielä heijastuu peilityyneeseen pintaan...onkohan maailmassa mitään kauniimpaa kuin luonto?

Metsäkauriitkin olivat tulleet ihailemaan kaunista kevätiltaa, eivät nämäkään häiriintyneet meidän melontatouhuista vaan jakoivat ruokailuaan kun olivat hetken meitä tuijotelleet. 

Alitimme Varlahdenpolun ja jatkoimme kohti Suinonsalmea

Merilokki ihaili myös maisemia, patsasmaisesti se tuijotti merelle, mitä lie mittinyt. 

Haahkoja oli rannoilla paljon, mutta herrat olivat jo siirtyneet paremmille apajille, muutama mattimyöhäinen näytti roikkuvan vielä naaraiden lähettyvillä, varmistamassa että pesänrakennuspuuhta etenivät.

Nokikanatkin olivat jo pesimässä, tämäkin yksilö oli sitä mieltä että voisimme poistua rannan läheisyydestä. Pesän paikka jäi hieman epäselväksi, mutta kaipa se jossakin lähettyvillä oli. 

Kun olimme siirtyneet tarpeeksi, jatkui matka hieman leppoisammin takaisin kohti kaislikkoa. 

Tukkasotkat taisivat vasta etsiä hyvää pesäpaikkaa, ainakin tämä pariskunta oli lähtenyt yhdessä iltauinnille. 

Sotkapariskunnalla oli jokuneuvottelu vielä kesken, sillä rouva lähti aika kiukkuisesti herran perään, kun tämä lähti uiskentelemaan.

Jos oli rannoilla paljon lintuja, niin niin oli kauriitakin. En valitettavasti laskenut montako näimme, mutta niitä tuntui olevan joka toisessa pihassa syömässä herkkuja.

Ovat nämä nelijalkaisetkin vaan upeita eläimiä!

Matkamittariin tuli 11,6 km. Ei mikään kovin pitkä lenkki, mutta hurjasti nähtävää.