Tauon jälkeen pääsimme taas vesille.
Syksy oli selvästi tullut ja Bredanin laiturit taas kerran vedessä, eivät rannalla. Onneksi nuo ahkerat talkoolaiset olivat saaneet hiekkapolut sellaisiksi että kuivin tossuin pääsi laiturille ja siitä kajakkiin. Siitäkin huomasi syksyn saapuneen, että meitä lähtiöitä ei juurikaan ollut Bredanilla. Saimme ihan ikioman ohjaajan retkellemme.
Koska vettä oli taas meressä runsaasti, olivat kivetkin sukeltaneet syvemmälle. Ja rannoilla oli todellakin syksy nähtävissä. Puut olivat vaihtamassa keltaiseen asuun, vihreänkeltaisia eri sävyjä oli nähtävissä runsaasti. Onkohan se syksyn muotiväri kun sitä niin paljon oli näkyvissä?
Jos luonto oli vaihtanut ulkoasunsa uuteen niin näkyi vesillä joitakin tuttujakin. "Rumat" ovat selvästi kasvaneet mutta yllättävän pieniä ne vielä olivat. Viime syksynä olivat minusta huomattavasti isompia tässä vaiheessa. Seuraavatkohan nuo nyt kauniisti neuvolakäyriä?
Ihan ensimmäiseksi lähdimme katsomaan Kotilahtea. Emme ole käyneet siellä Arielin kanssa, ja kun vesi oli korkealla ja kaislikko kuivumassa päätimme yrittää. Ihan hieman haastavaa se oli, mutta läpi päästiin.
Muuttolinnut eivät vielä olleet paikalla, mutta jo kaislikon väriloisto oli näkemisen arvoista. Ja se luonnon rauha. Keskellä suurkaupunkia voi istua ja kuunnella hiljaisuutta. Melkein pystyi kuulemaan ohi liitäneen perhosen siiven lyönnit.
Jatkoimme kohti Bylandetia ja nautin Arielin keinuessa syysaalloilla. Aika hyvin meri keinutti enkä uskaltanut ottaa kameraa esille. Aivan ihania kuvia olisi saanut, mikäli kamera olisi jäänyt henkiin, kivillä levänneistä linnuista. Syksyn väriloistoa, kiviin törmäävät aallot, vesipisarat joihin aurinko taittuu ja kaiken keskellä lokki. Ette usko miten mielettömän kaunis ihan perinteinen kalalokki voikaan olla. Mutta pakko on pitää järki kädessä tuon kameran kanssa. Sitäpaitsi minulla oli "väärä" objektiivi mukana. Olin ihan tietystä syystä varustautunut tällä kertaa "lyhyellä" putkella. Jospa vaikka...
Pääsimme kokeilemaan limbotaitojamme kun alitimme ensimmäisen sillan. Siitä vielä mentiin ihan hyvin, joskin minua hirvitti. Inhoan noita matalia siltoja. Pelkään lyöväni pääni niihin.
Kannatti kuitenkin limboilla sillä onnistuimme näkemään lisää lintuja. Tosin täällä eivät aallot keinuttaneet eivätkä vesipisaroista taittuvat auringon säteet muodostaneet spektrejä lintujen ympärille. Mutta onhan nuo kyhmyt vaan kauniita.
Seuraava silta tuli sitten vastaan Hirsalasundetin kohdalla. Nielaisin syvään ja ilmoitin kipparille että hän ei voi olla tosissaan. Tuostako? "Ei hätää, keskellä on tyhjää, voit hengästää siinä" Juu, keskelle saakka menikin ihan hyvin. Hengähdin ja jatkoimme. Mitä sitten tapahtui on hieman epäselvää, mutta metallipalkki ja pääni ottivat mittaa toisistaan. Aika paljon ruostehiukkasia tippuili aukkopeitteeni päälle, joten tutui siltä että kuitenkin pääsin voittajana tuosta alta.
Vielä yksi silta alitettavana mutta äskeisen jälkeen tätä nyt ei voinut edes alittamiseksi kutsua.
Huokasin syvään ja päätin taas keskittyä luonnon kauneuteen. Ja siinähän riitti ihmettelemistä. Voi kunpa kameran linssin läpi voisi saada tallentumaan se järjetön valon ja varjojen leikki joka saa värit kertakaikkiaan räjähtämään verkkokalvolla uskomattomaan ilotulitukseen kun aurinko yhtäkkiä valaisee jonkun kohdan. Yksikään kaleidoskooppi ei pysty tätä toistamaan.
Tuossa Tavastenin kohdalla sitten osoittautui hyväksi ratkaisuksi pitää se lyhyempi putki mukana. Melapostina Canoni siirtyi kipparin käyttöön, siinä vaiheessa kun minä ne näin, ne olivat jo takanani. Mutta niitä oli, hurjat määrät. Kuten olin olettanutkin. Meduusojen tanssi on lumoavaa. Mitä musiikkia nuo polttiaseläimet sitten kuulevatkaan, se mahtaa olla kaunista. Siellä ne virtauksessa aukenivat ja sulkeutuivat ja aina välillä levittäytyivät täyteen loistoonsa Arielin viereen.
Olisin voinut jäädä ihailemaan tuota vedenalaista balettia vaikka loppupäiväksi. Aivan käsittämätöntä miten tuo limapussi pystyy hallitsemaan liikkeitään pelkästään supistamalla ja laajentamalla uimakelloaan. Käymmtämäällä hyäkseen veden purkautumisesta syntyvää voimaa. Ja virtauksia. Olisinpa pyytänyt kipparia videoimaan tuota tanssia.
Koska tuo tanssi oli niin kaunista sain tahtoni läpi emmekä kiertäneet Tavastenia vaan palasimme vielä ihmettelemään tanssia kerran ennenkuin hissukseen lähdimme kotiinpäin.
Sen verran tuo tälli tuntui että lepuutin silmiäni ja annoin kipparin toimia silminä. Ja tajusin että tein loistavan ratkaisun. Kun sulkee silmänsä antaa vallan muille aisteille.
Aallot löivät lähirantoihin ja kaislikossa tuuli lauloi mitä ihmeellisimpiä lauluja. Ja meri tuoksui. Vielä ei ollut se mädäntyvän kaislikon haju vallannut tilaa vaan raikas suolainen syysilma hiveli nenän hajureseptoreita. Ei sitäkään voi kuvailla miltä täysin hajuton meri-ilma tuoksuu. Se maistuu suussa ja tyhjentää jokaisen pienimmänkin poskiontelon kolkan sinne kertyneistä nokihiukkasista.Olo on kertakaikkiaan puhdistunut kun antaa tuon suolaisen kostean ilman virrata keuhkoihin.
Bredanilla kahta matkamittaria verrattiin keskenään ja taas kerran kipparin mittari näytti vähemmän. pitäsiköhän se kalibroida? Niin tai näin, 25 km lisää merkattiin Arielin matkapäiväkirjaan.
