Järvihirviö ja muuta mukavaa

Kun kerran pääsin takaisin vesille, niin sinnehän minä tahdoin uudestaan. Canoa järjesti yhdessä Melan Vääntäjien kanssa retken Lohjanjärvelle, joten pakkasimme Arielin autonkatolle parjantai-iltana, saimme nukkua hieman pidempään lauantaiaamuna ennen kuin suuntasimme Lohjalle.

Upea maamerkki MeVä:n vajalla on, jopa minä osasin kotimatkalla suunnistaa kohti vesipatsasta.

Rannassa oli jo heti aamusta vipinää. Sinäänsä ei outoa kun pari iäkkäämpää rouvaa viskelivät pari pussillista Oululaisten Reilu paahtoleipäviipaleita, toki murustettuina, linnuille. Kävin kyllä sanomassa ettei ole kovin terveellinen ruokavalio linnuille, mutta rouvia se nyt ei pahemmin häirinnyt. Ymmärän, ehkä, että haluaa lintuja hemmotella helpolla saaliilla, tulevathan ne ainakin lähelle sillä lailla, mutta kilotolkulla? En voi mitään, toivon että lintukirput purevat molempia rouvia oikein ilkeästi jalkaan. Ja että linnut jaksoivat etsiä jotakin hieman sopivampaa syötäväksi vielä illemalla, kovin paljon ravintoa tuossa vehnäjauhomössössä ei linnuille ole. 

Leivänpalasista tuli välillä hieman kiistaakin, vaikka niitä kyllä riitti ihan jokaiselle ja parille ylimääräisellekin!

Ilokseni näin myös naurulokkeja, ne kun ovat vähentyneet reippaasti Kauppatorin ympäristöstä. Pikkutyttönä opettelin naurulokin ja kalalokin eron jäätelöä ja mansikoita syödessäni. Ja yritin saada selville miksi toinen on naurulokki, vaikka ei ollenkaan nauranut. 

Nokikanakin tuli saalistamaan leipää ja huomasin että kuvaani osui "photo bomber" juuri kun painon nappia. Olisihan tuon tietysti voinut rajata pois, mutta aika hauska linssilude tuo on. 

Naurulokkien kokoontumisajot. Nämäkään eivät nauraneet, tosin ei ole naurun paikka kun on vaaraantunut laji.

Jätimme Lohjan keskustan taaksemme ja lähdimme melomaan, upeassa säässä, kohti Volssaarta. 

     

Kuuma sää pisti pitämään juomataukoja suhteellisen usein.

Ulpukat olivat aika sävy sävyyn Arielin kanssa.

Koska kaikista silloista pitää ottaa kuva, tässä Liessaaren silta

Ali mentii toisesta rakosesta, jos vaikka joku isompi olisi halunut tulla alta samaan aikaan. Me kun mahdumme hieman pienemmästäkin kolosta. 

Vaikka maisemat olivat uudet, oli rannoilla oleskelevat aika tutun näköisiä. Harmaahaikara leikki patsasta

Ihan koko matkaa emme menneet keskellä järveä, vaan nautimme välillä kaislikon suhinasta. Ja herätimme jonkinverran kummastusta paikallisissa, jotka ihan kaivoivat kännyt esille kuvatakseen meitä. No, meloimmehan toki lähes heidän saunansa läpi. Yllättävän lähelle vettä on tämän järven rannoille saanut rakentaa.

                                    

Pidimme kunnon ruokatauon Volssaaressa. Aika kuivaksi on maasto päässyt kun ei ole taas vähään aikaan satanut.Keltamaksaruohokin vaikutta hieman läkähtyneeltä, vaikka pärjää kuukausia ilman vettä. Vaikka onkin myrkyllinen, perhoset kuulema tykkäävät siitä. Eipä niitä näkynyt. 

Ravitsevan lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Paavolan siltaa. Nousimme maihin veneenlaskupaikalla ja suuntasimme askeleemme kohti Paavolan tammea, paikallinen nähtävyys sekin. 

Ensin piti kuitenkin käydä kahvilassa. Suureksi harmikseni siellä ei ollut jäätelöä tarjolla. Sen verran kuuma päivä, että jäätelö olisi todellakin maistunut. Korjasin jäätelönpuuteen kotimatkalla, mutta Minetti jäätelökin oli sulkenut luukkunsa kun saavuimme paikalle, jouduimme tyytymään kaupan valikoimaan. 

Lähdimme kävelemään Paavolan luontopolkua pitkin, juuret tekivät polusta mielenkiintoisen näköisen. Koko polku olisi kilometrin pituinen, minä tyydyin tuon tammen näkemiseen tällä kertaa, melomaanhan olimme tulleet. 

Olihan tämä kuin satumetsässä kävelisi. Kaupungin äänet olivat kadonneet, aurinko teki mielenkiintoisia kuvioita siivilöityessään lehtien ja havujen läpi, linnut lauloivat ja pörriäiset inisivät. Peikot ja keijukaiset tosin loistivat poissaolollaan

Paavolan tammea pidetään maamme kauneimpana puuna. En osaa sanoa onko kaunein, mutta mahtava tuo puuvanhus todellakin on. Ikä on jossakin 300-400 vuoden paikkeilla ja puun ympärysmitta metrin korkeudella 472 cm. Kyllä sitä tuntee itsensä aika mitättömäksi sen rinnalla. 

Kyllä tämän oksien alle voisi suojaan mennä, ellei se sattuisi olemaan kiellettyä. Tai ainakin pyydetään, etti puuvanhuksen juuria tallattaisi. Aluskasvillisuus ei ainakaan arvosta tallaamista, tuskinpa puukaan.

"Tammivanhus.
Se on seissyt siinä vuosisatoja.
Välillä keskellä elävää maisemaa. Välillä yksinäisyydessään, unohdettuna.
Se on puhutellut matkamiehiä. Ja varmasti kuunnellut monia.
Nyt se kertoo hiljaista tarinaansa kohtalosta ja sen arvaamattomuudesta.
Sattumien ketjuista, joilla hiljainen ja liikkumaton saakin sanansa matkaamaan maailmalle.
Ei se ajattele, eikä puhu.
Mutta jos ajattelisi ja puhuisi, niin ehkä se olisi suruissaan, aina kun ihmiset eivät tule puun takia, vaan nähdäkseen puun.
Kunnioittakaa puuta ja kunnioittakaa aitaa."https://retkipaikka.fi/onko-tassa-suomen-kaunein-puu/

Nähtävyyksien jälkeen suuntasimme Lohjansaaren uimarannalle. Sekin oli hieman kaislikossa piilossa. Googlen mukaan hetkellisesti suljettu, mutta kyllä siellä muitakin oli, joten päätimme rantautua ja pitää pienen virkistystauon. 

Hetken jouduin miettimään miten saan itseni pois Arielista, kovin esteettistä se ei ollut, eikä ihan tuskatontakaan, mutta kun makasin Arielin kannella ja näkökenttäni tuli tällainen taideteos, totesin että elämä on aika täydellistä. 

Tuo uimaranta oli aika pieni, mutta varmaan täydellinen lapsille. Ainakin rannalla ollut taapero näytti nauttivan vedestä ja mahdollisuudesta ihmetellä kuivunutta kaislaa, kiviä, puun oksia. Maailmassa todellakin on monta ihmeellistä asiaa. Välillä kannattaa pysähtyä ihmettelemään niitä. 

Meitä kummastutti järven "syvyyksistä" pulppuavat kuplat. Yritimme selvittää niiden alkuperää, mutta mysteeriksi jäi minkälainen järven hirviö niitä tuotti. 

Matkalla seuraavaan levähdyspaikkaan tutustuimme Pottenperin luotoon. 

Tarinan mukaan luoto on saanut nimensä Pottenperin mukaan, joka oli hurskas mies ja souti joka sunnuntai kirkkoon. Vaimo sen sijaan oli kova nalkuttamaan, mikään ei koskaan ollut hyvin. Kerran sitten herra kuulema siirsi vaimonsa luodolle tönöttämään ja jatkoi matkaansa kirkolle. Sitä ei tarina kerro hakiko muijansa pois, mutta ei tuo nyt ainakaan enää siellä ollut. 

Nykyään täällä on sääaema ja muutama lokki. Ehkäpä joku lokkiherra on hylännyt nalkuttavan akkansa luodolle. 

Jatkoimme matkaamme kohti Kaurasaarta kun eteemme ilmestyi äkkiä järvihirviö. Kaikenlaiseen olemme reissuillamme törmänneet, mutta tämä oli ensimmäinen hirviö! Nimeä tällä kaverilla ei ollut, ja aika kilttikin tuntui olevan, kun suojasi meitä karilta. Yksi suloisimmista karimerkeistä joita olen nähnyt! Taiteilija on kuulema venäläinen, nimeä ei ole tiedossa. 

 Kaurasaaressa pidimme päivän toisen ruokatauon. Eväitä oli onneksi vielä jäljellä, marjoja kun ei vielä päässyt poimimaan. Puolukka vasta kukki kauniisti rannalla.

Rantakoivu ei kukkinut, mutta kaunis tuo kuitenkin oli. Saaresta löyty laavu ja oikein kivan näköinen grillipaikka. Emme kuitenkaan jääneet grillailemaan, vaan suuntasimme nokat takaisin kohti MeVän vajaa.

Lokit olivat löytäneet kivan levähdyspaikan. Siinä ne istuivat kuin kanat orrella. 

Kotimatkalla kävimme vielä tutustumassa erääseen poukamaan. Päästäksemme sinne harrastimme kunnon kaislamelontaa: vauhdilla vaan läpi. Onneksi tuo ei ollut kovin leveä tai edes mahdottoman tiheä kaislikko, läpi pääsi menettämättä toivoaan.

Kaunishan tuo Ämmänperse oli. Nimi kuulema tulee alueen aromista lämpimällä säällä. Kovinkaan paljon vettä tuolla ei ollut ja sekin voimakkaan kasvillisuuden rehevöittämä. Voi kuvitella että aromi on mahtava kun vesi seisoo liikkumattomana ja ulkona on kuuma. 

Ulpukan lehdet olivat mielenkiintoiset käytävien peitossa, uskoisin että lummekuoriainen on ollut vauhdissa, tai ainakin sen toukka, mutta en kyllä ole varma asiasta. 

Kovin mukavaa tuollaisessa kasvillisuudesa ei ole meloa, mela on koko ajan tarrautuneena johonkin ruohoon. Mutta kaunistahan tuolla tietysti oli. 

Vielä kerran kaislikon läpi, tosin tällä kertaa oli pieni melonta-aukko tarjolla

24 kilometrin jälkeen kävimme vielä vilvoittavassa suihkussa, upean sateenkaaren alla. Joskus on todella viisasta päästää sisäinen lapsi valloilleen!

Viimeinen tiistai

Kauden viimeiseen tiistaimelontaa oli ehdittävä. Ei sentään hinnalla millä hyvänsä, joten nopeusrajoituksia noudatettiin lähes orjallisesti. Uskomatonta mutta totta, ehdin Bredanille ajoissa, mutta Canon oli kotona, sille en voinut mitään.

Sää oli loistava! Peilityyntä, taas kerran, ja t-paidalla pärjäsi loistavasti.

Lähdimme kohti Isoa ja Pientä Lehtisaarta, meloimme niiden välistä ja nyt jouduin jo toteamaan: vettä oli todella niukasti meressä. Paikoitellen jo tunsin miten Arielin pohja antoi periksi kun yritimme jotenkin meloa eteenpäin kun vettä oli se 5 senttiä. Mieli teki työntää kädet pohjaan ja kauhoa eteenpäin käsipohjaa. No, sainpahan ihailla kaloja läheltä, eipä sitä vettä niillekään ollut tuon enempää saarien välissä.

Lyhyen puskemisen jälkeen pääsimme takaisin hieman syvemmille vesille ja Arielin pohjakin puhdistui mudasta.

Lähdimme kohti Torra Lövötä, tai Torr Lövötä, en oikein tiedä kumpi versio on se oikea. Pidimme pienen tauon, ilta-auringon loistaessa ja ihmettelimme kallioilla kasvavaa merikasvillisuutta. Maihin emme jaksaneet nousta, olihan tuonkin saaren kätköt jo katsottu.

Leuto tuuli nosti meren tuoksun sieraimiin, se voitti mennen tullen Lehtisaarten välissä nenään tunkeutuneen pohjamudan lemun.

Koska sää oli aivan loistava, kiersimme vielä Stora Ådholmenin ja kaikki kivikot siinä ympärillä. En ole oikein koskaan tannut miten paljon niitä kiviä onkaan meidän melontavesillämme. Ja mitkäköhän piileskelivät nyt siellä pinnan alla?

Kotiin tulimme Julholmenin, on ihan pakko käyttää tuota ruotsinkielistä nimeä sillä Pyöräsaari ei ole ollenkaan yhtä hauska nimi minusta, ja Miessaaren välistä. Kutukarin ohi ja takaisin Bredanille. Mittariin saimme 16,5 kilometriä.

Kuvan lainaan toissaviikkoiselta retkeltä. Samat maisemat ja olisikohan ollut sama harmaahaikarakin?

Tiistaimelonta

Pari viikkoa sitten kävimme tiistaimelomassa. Bredanin ranta on taas kasvamassa umpeen. Vesi on laskenut ja pohjakasvillisuus on innostunut kun aurinko vihdoinkin on lämmittänyt vesiä. Siispä melominen rannassa on enemmänkin heinämaton päällä liukumista, onneksi Bredanilta pääsee aika nopeasti syvemmille vesille.

Tai miten syvät nuo nyt sitten on, kun vesi on laskenut ihan reippaasti ja entiset "turvalliset" reitit ovat nyt kivikasoja.

Maisemat ovat ihan uudet ja oudot kun kallioilla on ihmeellisiä väriläiskiä siellä täällä.

Koska tiisatimelontapäivänä kuuluu olla loistava sää, suuntasimme hieman ulommaksi ja kävimme ihailemassa koirasaarta, tosin pienen välimatkan päästä. 

Merimetsokin ihaili horisonttia. 

Suuntasimme kohti Torr Lövötä, se on nykyään näköjään yksi suosikkisaaristamme. Tämä pariskunta oli vaan valinnut lähimmän kallion levähdyspaikakseen, eivät kunnon saarta kaivanneet?

Näiden rantakallioiden kauneus on joka kerta yhtä yllättävää. Eivätkä ne koskaan ole ihan samanlaiset. Miten kivikasa voikaan muuttua kerta toisensa jälkeen uudenlaiseksi?

Lövössä olivat jo pihlajanmarjat kyspsymässä. Kipparin oli ihan pakko maistaa yhtä. Kuulema tuli gini mieleen. Miksiköhän?

Kanervatkin kukkivat. 

Pyöräsaaren rannalla ihailin hetken harmaahaikaraa, se tähyili jonnekin kaukaisuuteen. 

Ilta-auringon laskiessa ja taivaan värjäytyessä taas kultaiseksi meloimme kotiin kultaisessa vedessä. 

Lokki oli iltapalalla, joten meidänkin oli korkea aika päästä kotiin. 

13,5 kilometriä tuli mittariin. 

Gåsgrundet

Palataan ajassa taaksepäin reilu viikko... 

Kävimme tiistaimelonnassa pitkästä aikaa kun sääkin oli taas siedettävää. Vesi on edelleen korkealla, joten nämä kumartelevat hanhet olivat ihan tarpeellisia. Ne kun eivät seiso pohjalla harjoittelemassa joogaliikkeitään vaan kiven päällä. Äärettömän ystävällistä merkitä nuo kivet kunnolla. Tosin tämä kivi on aika hyvin Kipparilla tiedossa.

Pitkästä aikaa näimme merimetson ja vaikka Kippari ei niistä pidäkään oli tämä patsaana istuva minusta aika upea ilmestys. 

Pieni lokinpoikanen oli selvästikin eksynyt merelle. Lintu vaikutti väsyneeltä, eikä lähettyvillä näkynyt minkäänlaisia lokkeja. Mieli olisi tehnyt ojentaa mela ja napata pikkuinen kyytiin, mutta koska poikanen ei vaikuttanut loukkaantuneelta, en oikein voinut keksiä syytä stressata sitä ottamalla kiinni kun toinen niin määrätietoisesti, joskin väsähtäneenä, ui kohti läheistä kalliota. Toivottavasti pieni hengähdystauko toi uusia voimia ja toivottavasti jostakin ilmestyi lokkeja suojaamaan pienokaista. Luonto on joskus aika armoton. 

Jatkoimme kohti Lövötä. Ruoppaamisen jäljiltä alue oli jonkinverran menettänyt taianomaisuuttaan, mutta tarpeeseen ruoppaus kyllä on tullut. Ainakin tuosta mahtui nyt paremmin menemään. 

Harmaahaikaroitakin ehdin ihailemaan kun pidimme pienen juomatauon ennen kuin jatkoimme matkaamme. 

Sinisorsan mielestä olisimme voineet pitää pidemmänkin tauon, rouva selvästi häiriintyi kun pienempi armaada kajakkeja lähestyi. 

Merimetsoja nähtin enemmänkin. Ja tämä ihmeenvärinen haahka (?) joka tuntui ärsyyntyvän merimetson läsnäolosta. Emme jääneet kuuntelemaan sananvaihtoa, mutta jokin asia painoi pahasti mieltä äänestä päätellen. 

Tiiran poikasella ei sen sijaan ollut mitään asiaa vaan istui hiljaa kivellä odottamassa jotakin. 

Gåsgrund (Hanhikari, hyvin vapaasti suomennettuna) oli tällä kertaa nimensä veroinen. Valkoposkihanhet nauttivat saaren kauneudesta, kuten mekin. Pidimme pienen jalottelutauon saarella

Kävelimme saaren toiselle puolelle, maisemat ovat lumoavan kauniit. 

Minä sentään ehdin napsimaan kuvan saaren uskomattomasta kukkaloistosta. Nämä luonnon värikkäät taideteokset saavat niin hyvälle tuulelle!

13 km tuli melottua.