tiistai 9. elokuuta 2011

Sateenkaaren kaikissa sävyissä

Pienen pieni sade kasteli ympäristöä kun saavuimme Bredanille. Ariel nostettiin ulos kastumaan ja kuuntelimme reittisuunnitelman sateen kastellessa Arielin penkkejä. Mutta kun tiistaimelonnasta on kyse, niin eihän sade voi pilata tunnelmaa. Eihän?

Kun saimme Arielin vesille oli sade historiaa ja taivaalle muodostui täydellinen optinen ilmiö. Sateenkaari. Eihän Rainbows-tytön äiti voi muuta kuin hymyillä kun sellaisen näkee. Taivas oli muutenkin yhtä väriloistoa. Pienen pieni turkoosi läiskä pilkotti valkoisten pilvien välistä ja niiden yläpuolella olikin syvän sininen taivas. Selkämme takana olikin sitten tummanharmaita, lähes mustia pilviä musteen sinisen taivaan koristeena, mutta eipä sinne tarvinnut katsella. Oikeastaan noista sinisten sävyistä puuttui ainoastaan se Fazerin versio.

Meloimme kohti Miessaarta ja siitä edelleen kohti Stora Åholmenia. Ongelmaksi muodostui vaan purjeveneet. Osuimme keskelle jotakin kilpailua ja siinä me sitten istuimme keskellä väylää ja yritimme pysyä poissa tieltä samalla kun ihailimme todella upeita ja värikkäitä purjeita. Olivat ne oikeasti kauniita, niin veneet kuin pullistelevat purjeet ilta-auringon loisteessa.

Seuraavana vuorossa oli Torr Lövö (täysin epäonnistunut nimi, minusta pitäisi olla torra) mutta ennen sitä olikin aikamoinen aallokko vastassa. Siinä aukesi kaikki niska-hartiaseudun jumit kun mela taisteli aallokossa, painaen Arielia eteenpäin. Hyvästi kaikki selkäongelmat! En edes muista aikaa jolloin kipparikin välillä näytti Rip van Winkleltä (tiedättehän sen ukkelin joka nukkui iät ja ajat ja heräsi vanhana partaniekkana...) kun selkää jomotti. Eipä jomota nykyään. Aallot todellakin kainuttivat Arielia ja nokka oli milloin yläilmoissa kuivumassa, milloin reippaasti vedenpinnan alla. Voitte vaan kuvitella minkä näköinen aukkopeitteeni oli. Jopa silmälasini olivat täplikkäänä, vesipisaroita linsseissä sumentamassa maisemia. Aikamoisia pusuja tänään siis.

Torr Lövön jälkeen olikin aika suunnata kotiin, sen verran tuo aallokko verotti voimiani että olin ihan tyytyväinen siihen päätökseen. Sen verran kostuinkin aallokossa että alkoi hieman tuntua kylmältä iltatuulen kuiskiessa tarinoitaan. Takin hihat sai onneksi lirkuteltua märkien paidanhihojen suojaksi joten lihakset eivät kylmettyneet liikaa.

Kotirannassa matkamittarit olivat hieman eri mieltä matkan pituudesta, joten uskotaan kipparia 15,5 km eikä 15,9.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti