Viime viikolla herra päätti lähteä etelän kylmyyteen. Siis kun Suomineito pisti parastaan ja mittari hipoi hellelukemia oli mieheni Espanjassa tutustumasssa miltä tuntuu kun mannerlaatat törmäilevät toisiinsa. Kuulema hotellin ilmastointilaite oli ollut rikki, mutta ei sitä kaivannut. Täällä sen sijaan olisi kaivattu herraa: tiistaimelonnat ovat alkaneet. Joten kun tänään oli tiistai oli töistä todella kiire pois.
Onneksi on tuo uusi vautihirmu käytössä. Taisi dieselin keskikulutus tehdä uuden ennätyksen meidän perheessä kun hieman raskaalla kaasujalalla ajelin kohti Bredania ja tiistaimelontaa. En kehtaa tunnustaa mikä on aika joka vierähti moottoritiellä, mutta kun nousin ramppia pois ykköseltä totesin että on ajettava nätisti, koskaan kun ei tiedä minkä puskan takaa hyppää kissa tielle. Tai orava. Tai muu elävä olento. Tuolla ykkösellä kun kallioleikkaukset estävät aika hyvin eläinten pääsyn tielle. Sitä paitsi tuo tie on katettu aika suurelta osalta, eivätkä hirvet taida tunneleihin tulla?
Pitäisi kuitenkin muistaa ajaa nätisti, jostakin syystähän ne nopeusrajoitukset on sinne teille määrätty. Mistä tulikin mieleeni, löytyykö toista ihmistä joka inhoaa noita aluerajoituksia? Peltipoliisi postitti minulle kotiin kirjeen, nyt tiedän että Salon keskustassa on aluerajoitus. Jos sellaista ei olisi, en olisi ajanut ylinopeutta, 48 kun lienee taajamassa sallittu nopeus ellei muuta mainita?
Toinen hyvä asia tuossa uudessa ihmeessä on integroitu hands free. Niin on toki Auriksessakin, mutta Rellussa huomasin ajavani ilman korvanappulaa harva se päivä. Kivaa kun kesken ajon sitten pitäisi keksiä paikka johon pysähtyä että voisi viritellä nappuloita ja vastata puhelimeen. Arvaahan sen miten siinä kävi. No, nyt oli Nokia luonut suhteen Matsiin ja sain näppärästi soitettua kipparille matkalta: tulossa ollaan. Kippari sitten huomaavaisena herrasmiehenä oli pakannut lämpökerrastosta lähtien kaiken tarpeellisen minulle mukaan. Tuli uusi ennätys tehtyä vaatteidenvaihdossakin.
Matkaan lähdimme 7 kajakin voimin. Tuuli oli siedettävä ja aallokkoa tuskin ollenkaan. Suunnaksi otettiin Lövö. Vesi oli selvästi noussut sitten viime reissumme. Mistä sitä oli tullut parikymmentä senttiä lisää onkin suurempi ihme. Kummallisia ovat nuo meriveden lait. Positiivista on että vanhat tutut kivet olivat taas omilla paikoillaan ja ne uudet tuttavuudet vajonneet sinne meren syvyksiin minne kuuluvatkin.
Luonto oli aivan uskomattoman kauni kun rannoilla pystyi erottamaan enemmän vihreän sävyjä kuin osaan luetella. Aina lähes keltaisen vihreästä pyökin vastapuhjenneista lehdistä mäntyjen tummanvihreisiin havuihin. Mieletön vihreä ilotulitus! Miksi ihmeessä ei kevät voinut olla kauneimmillaan toukokuussa silloin kun sanoin tahdon kipparille? Silloin oli varmaan vielä merivesi jäätä, järkyttävän kylmä kevät sinä vuonna. No, nyt pääsin nauttimaan siitä mistä unelmoin kauan sitten. Koivujen vihreällä pitsillä koristetut oksat joiden läpi aurinko säteilee ennen kuin osuu aallokkoon, onkohan mitään kauniimpaa? Ok, se täydellinen talvipäivä kun auringonsäteet leikittelevät hangen kirkkaudessa, mutta silloin ovat melontamaisemat käyttökelvottomia.
Linnut olivat jo päässeet pitkälle pesintähomissaan, pesiä oli lokeilla joka toisen kallion kolossa ja silkkiuikkujen kelluvia lauttoja oli kaatuneen kaisalan seassa. Kohta ne lautat peittyvät kun kaisla alkaa kasvaa.
Kaisla oli pääosassa myös kun pääsimme Lilla- ja Stora Lövön väliseen kanavaan. Kuihtunutta, kaatunutta kaislaa oli koko kanava täynnä ja kun vettäkään ei ollut kuin parikymmentä senttiä oli olo kuin Venetsian gondolieerillä. Melominen oli mahdotonta ja melalla lähinnä tönittiin vauhtia pohjamudasta ja kivistä. Onneksi tuota kaikkein hankalinta matalikkoa oli vain Arielin mittainen matka. Sen jälkeen vettä oli jo sen verran että vaikka pohjaa pystyikin ihailemaan ei tarvinnut pelätä että joutuisi kävelyhommiin. Ja johan Thoreau aikoinaan totesi: mistä vesi menee, siitä menee kajakki. Tosin herra taisi puhua kanootista, mutta suotakoot hänelle sellainen menopeli. Ehkä ei tiennyt paremmasta? Tai ei ymmärtänyt eroa?
Gåsgrundin kohdalla oli aika pitää jalottelutauko. Tai siis muut pitivät, minun polvellani kun ei ihan näppärästi nousta kajakista ilman laiturin apua ja tuo yhdeksän asteinen merivesi ei juurikaan inspiroinut kastelemaan edes varpaita, saatika koko jalkaansa. Kipparikin päätti pitää minulle seuraa, joten istuimme odottelemassa muita samalla kun söimme eväitä. Niitäkin huomaavainen mieheni oli huolehtinut matkaan mukaan. Vaikka Arielin pohjalla on edelleen eristettä ja vaikka päälläni olikin lämpimästi vaatteita huomasin että kylmä alkoi pikkuhiljaa hiipiä aukkopeitteestä sisään.
Aurinko oli laskemassa ja linnut pikkuhiljaa rauhoittumassa yölevolle. Tunne oli taas kerran aika uskomaton. Keskellä suurkaupunkia oli hetken aivan hiljaista, rauhan rikkoi ainoastaan meriveden hiljainen protestointi kun melat sekottivat rauhallista pintaa. Mökit ovat vielä näin arkisin tyhjillään ja moottoriveneilykin aika minimissä vielä toistaiseksi.
Kotimatkalla näimme purjeveneen jonka kyljissä komeili KotiPizzan mainokset. Taitaa Italian lahja pikaruoalle olla aika kylmä jos se purjeiden avulla pitäisi perille toimittaa? Tai Pendolinolla, Italian toisella lahjalla ihmiskunnalle.
Värin ääri-ilmiöitä
4 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti