Vimpan päällä

Tänään oli edessä viime kesän suosituimman retken uusiminen, tosin hieman eri maisemissa. Eli jokiretki. Aamulla  tulimme Bredanille ja lastasimme ison trailerin, jos nyt ei täyteen niin ainakin 8 kajakkia pistimme kyytiin. Ariel kun vaatii tilaa niin pienempi traileri ei riittänyt. Mats sai taas näyttää kyntensä ja nätistihän tuo veti trailerin perässään Störsvikiin.

Lähdimme meolmaan kohti Åmunnenin sulkua. Vetämällä narusta saimme "tilattua" vuoron, sulku oli miehittämätön. Kaikki 8 kajakkia mahtui hienosti "kyytiin" ja laskeuduimme vaivatta kymmenisen senttimetriä mereltä Pikkalan jokeen. Aurinko porotti aika armottomasti, joten melontahanskani ja päässä oleva huivi saivat aika nopeasti käydä järven puolella. Tosin se nyt ei paljoakaan virkistänyt, vesi joessa oli niin lämmintä että tuskin huomasi että käsi kävi veden puolella. Ja se pienen pieni tuulevire joka joella kävi oli kuivannut huivinkin alta aikayksikön. No, vettähän ympärillä riitti joten säännöllisin väliajoin pystyi hakemaan nestettä kankaisiin. Se tuuli muuten taivutteli pelloilla olevaa kasvustoa (mitä viljaa sitten olikaan) ja vihreän eri sävyt leikittelivät silmiemme edessä. Siinä jäivät toiseksi niin tietokoneanimaatiot kuin joulun vilkkuvalot. Uskomatonta mihin pieni tuulenvire pystyy! Nestettä tuli kyllä tankattua suunkin kautta. 4 litraa oli varattu juotavaa (tai no melkein 5 jos kahvi lasketaan) ja jokainen tippa tuli juotua.

Valtatie 52 alitettiin ennenkuin pääsimme Vikträskiin. Järven rannoilla oli jonkinverran asutusta, mutta aika yllättävää kyllä järvellä oli todella rauhallista. Saimme olla ihan rauhassa ja jatkoimme sitten Sjundbyåta pitkin Sjundbyn linnaa kohti. Sudenkorennot pitivät meille seuraa ja näimme jo viime kesältä tuttuja sinisiipiä eli neidonkorentoja (Calopteryx virgo). Niiden lisäksi myös "tavalliset" sudenkorennot parveilivat ympärillämme. Joku joka muistaa tarkemmin niiden ulkonäön voisi kertoa minulle mikä laji oli kyseessä. Apuja saa mm täältä.

Linna on pienen kosken kohdalla ja tässä vaiheessa jouduimme nostamaan kajakit maihin ja kantaa ne tien toiselle puolelle. Kyllä siinä hieman sai hauis tehdä töitä kun Arielia kannettiin ylämäkeä. Ja kun nyt kerran olimme maissa päätimme pitää lounastauon. Kosken rannalle istumaan ja nauttimaan broileripastasta ja hyvästä seurasta. Koskessa kalasteli kalalokki (Larus canus), kaipa se karsi meritaimenkantaa, luontaisesti lisääntyvän meritaimenen alkuperäiskantaa nimittäin löytyy joesta. Kuten myös vuollejokisimpukkaa, mutta en kyllä tuntenut tarvetta yrittää nähdä sellaisia, vesi oli aika rusehtavaa nimittäin. Linnan ulkorakennuksen seinässä oli pitkä teksti, venäjäksi. Muistoja "vuokra-ajalta". Mitä vikaa paperissa oli, sitä en tiedä, tai sitten neuvostoliittolaiset vaan olivat aikaansa edellä ja harrastivat graffitia. Taiteeksi nyt en tuota ainakaan kutsuisi.

Reippaan lounastauon jälkeen (tällaisia kolmen vartin lounastaukoja en töissä ehdi pitämään) jatkoimme Siuntionjokea eteenpäin. Sanoin kipparille aiemmin keväällä että tahtosin nähdä saukon ja tuolla se olisi ollut teoriassa mahdollista.Tosin jos jokivesi on niin lämmintä että se melkein kiehuu niin tuskinpa saukotkaan jaksavat tulla näytille. Kansalliskirjailijamme on muuten kastellut varpaansa tuohon jokeen, hänen uintipaikkansa tuli ohitettua. Paikalla oli opastetaulu joka kertoi minulle tietämättömälle tämän asian.Tjusträskin kohdalla oli aikoinaan ollut Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja. Siitäkin löytyi pojutaulu joka informoi minua. Muuten paikan saikin ohittaa ilman passitarkastusta tai muita muodollisuuksia. Onneksi on alue palautettu, muuten olisi melontaretki jäänyt tekemättä...

Jatkoimme Tjusträskiin ja ylitimme sen, välillä pyshdyimme ihastelemaan retken vetäjän uuden kajakin pohjaa. Pieni eskimokäännös kun kuulema oli paikallaan. Järven toisessa päässä harmaahaikara (Ardea cinerea) päätti pitää meille seuraa. Se lensi edellämme kun jatkoimme Siuntionjokea, Evitskogintien ali, kohti Prästgårdenia. Juuri ennen joen haarautumiskohtaa oli kala päättänyt jäädä pinnalle kellumaan sivullensa. Kyseessä lienee ollut se joessa esiintyvä harvinaisuus: Vimpa (Vimba vimba), tai ainakin se oli minulle tuntematon kalasuuruus. Tosin se poissulkee kalavalikoimasta lähinnä kampelan ja pakasteseipaketin. Mutta ei se nyt haukikaan ollut, joten jospa se oli se vihoviimeinen vimpa?  Siinä kohtaa joki jakautuu Kirkkojoeksi ja Siuntionjoki jatkaa toiseen suuntaan päätimme kääntyä takaisinpäin. Molemmat haarat kun näyttivät aika kapeilta ja jos ihan rehellisiä ollaan niin kotiinkin oli vielä jaksettava.

Kotimatka menikin sitten aika leppoisaan tahtiin. Tuuli oli yltynyt ja pieneen vastatuuleen meloimme Tjusträskin yli. Järvi oli selvästi kasvanut parissa tunnissa tai sitten olivat lihakseni maitohapoilla. Pidimme taas pienen tauon linnan kohdalla kun kuitenkin jouduimme nousemaan maihin, kajakit kun oli taas kannettava. Onneksi mukana oli herrasmiehiä.

Vikträskin rannoilla oli selvästi porukka piristynyt. Joku paimensukuinen lapikoira jaksoi paimentaa meitä rannalta ja valkoinen ponikin oli saapunut rantaan ratsastajansa kera ihailemaan melojia. Aleksis-setäkin inspiroi meitä tai sitten aavikkomainen auringon porotus oli tehnyt tehtävänsä, pidimme pienen uimatauon Vikträskissä. Tai ne joilla oli vielä energiaa tuhlattavana uivat. Minä istuin kalliolla ja ihailin maisemia.

Tauon jälkeen oli edessä pienen pieni rutistus ja sitten sulku olikin jo edessämme. Pääsimme kaikki turvallisesti rantaan. Kajakit lastattiin ja Mats lähti vetämään taakkaansa takaisin Espooseen.

Mittariin tuli paahtavassa helteessä 29 kilometriä. Tasan!