Pitkästä aikaa

Olosuhteiden pakosta ja flunssan takia on melonta jäänyt vähemmälle meidän osaltamme. Toki Ariel on käväissyt Tampereella tässä välissä, tytöt osallistuivat NMK:n ja kuvittelimme ehtivämme pienelle lenkille illalla. Tosin kävi. Mutta saimme sentään ihailla Baloon kiitämistä nuortenmestaruusvesillä, tuloksena monta kaunista mitalia ja perheeseen uusi kajakki. Vanhempi neiti kun saa ensi kesänä siirtyä kilpuriin niin pitihän sitten kunnon kiituri hankkia.

Eilen oli kuitenkin aika päästää Ariel vesille. Kauden viimeinen tiistaimelonta lähti Bredanilta ilta-auringon paistaessa, olihan sitä sadetta tullutkin koko päivän. Lähdimme melomaan Moisöfjärdenin yli kohti Amiraalisatamaa. Viime viikolla alkanut flunssa ei oikein ollut päästänyt otteestaan, en oikein pystynyt melomaan, mutta ei hätää, kyllä Ariel tottelee pelkkää kippariakin. Mikäs minulla oli siinä istuessa, kuin kiikkustuolissa, nauttien ilta-auringon värjäämästä maisemasta. Huomasi että luonto on saanut nauttia kosteudesta, ennen niin karut kallionrinteet olivat puhjenneet upeaan vihreään loistoon. Sammaleet olivat todella muhkeina, olisi tehnyt mieli astua niihin, olisivat varmaan tuntuneet samalta kuin Postin vanhat sienet joihin sai postimerkkejään dippailla aikoinaan. Mistä kaikesta lapseni jäävätkään paitsi! Nykymerkit kun liimautuvat itsestään. Eivät he tiedä miten pahalta maistuikaan postimerkkien liima. Mistä tulikin mieleeni: täköhän myrkkyä nekin sisäsivät ? No, ei murehdita nykyisen Itellan sielunelämää, siihen ei yksi blogi riitä, jatketaan matkaa.

Oikaisimme kaislikon läpi, ennen niin kauniin vihreä oli vaihtamassa väriään meripihkan keltaiseksi. Tähkät olivat jo muuttuneet kullankeltaisita lähes paahdetun kahvinpapun väriseksi, ylikypsää ihan selvästi. Ja selvä syksyn merkki. Vesi on kuitenkin edelleen suhteellisen lämmintä, kajakkiin istahtaessa ei vielä tule sellaista oloa että pohja pitäisi jotenkin eristää vedestä.

Jatkoimme kohti Koplorneita. Aallot nostivat Arielin ilmaan ja niitä tuli niin tasaisella sykkeellä että tuntui kun olisimme koko ajan olleet noin puoli metriä merenpinnan yläpuolella. Yllättävää kyllä ei aallokko tuntunut yhtään pelottavalta, lähinnä hassulta.

Aurinko oli todellakin päättänyt siunata matkaamme, illan viimeiset säteet maalasivat taas taivaan punaiseksi ja kun merenpinnan alla vihreät lautat liikkuivat hitaasti aaltojen mukana näytti lähinnä siltä että merenneitojen hiukset leijuivat vierellämme. Ei kai rehevöitymisestä tarvitse olla huolissaan kun ajattelee näin?
Vaikka kipparin matkamittari ei oikein ollut samaa mieltä niin merkkaan kilometrit kuten melontakaverimmekin ne merkkasi: 13 km