Ystävät, teitä kaivataan!

Lauantain aikataulu oli burn outtia toivovan unelma. Lähdimme kuitenkin melomaan, tällä kertaa kohti Westendiä.
Lotossakin olisi ollut illalla tarjolla 8,1 miljoonaa, sillä olisi ehkä saanut laiturista palasen tuolta?

Ihanana poikkeuksena kaikkien outojen valkoisten lasipalatsien seassa oli keltainen puutalo. Klassikko joka varmaan seissyt siinä rannassa jo silloin kun Espoo oli pikkupitäjä. Ehkä ei oikein sopinut siihen joukkoon, mutta enemmän se miellytti silmääni kuin se kolhiintunut roskis (tai olisikohan ollut joku moderni taideteos) joka oleskeli naapurin pihan komistuksena. Okei, tunnustan, ne ovat happamia. Olisihan se kiva voida asua noin, että aamulla ennen töihin lähtöä kävisi pikkuisella melontalenkillä. Jospa se 9,1 ensi lauantaina olisi kipparin? Itse kun en lottoa, mutta onneksi Ariel on minun. Saan varmaan muuttaa sen kanssa siinä tapauksessa?

Syksy tekee selvästi tuloaan. Koivut näyttivät siltä että joku oli pistänyt niihin banaaneja roikkumaan. Keltaisia lehtiä aina välillä muutamassa oksassa kun sitten taas oli vihreää reippaasti ympärillä. Okei, tiedän että banaanit kasvavat "ylöspäin" ruohossa eivätkä roiku puussa, mutta siltä nuo koivut nyt kuitenkin näyttivät.

Jatkoimme kohti Hanasaarta vaikka urputin kipparille tummista pilvistä. Ja toteutuihan se sitten. Kun istuimme kahvilla päätti pieni syysssade kastella silmälasini. Tiukka aikataulu ja sade eivät ole se kaikkein paras yhdistelmä. Tunnustan että kiukuttelin ktoimatkalla.

Istuin siinä ja katselin melani rekisterinumeroa, kun en muutakaan keksinyt ja samalla kippari sanoo: Näitkö? Mitä minun olisi pitänyt nähdä? Joku pyöreä oli noussut pintaan ja kadonnut taas. Olen ihan sataprosenttisen varma (ja nyt se ystävyys punnitaan, jokainen lukija kuittaa nyt "Jeps, ilman muuta"-kommentilla seuraavan väitteeni) että kyseessä oli triathlonia varten harjoitteleva uimari jolla oli musta uimalakki päässä. Uimari oli vaan niin väsynyt että ei jaksanut pysyä pinnalla. Kieltäydyn uskomasta, enkä hyväksy, että mieheni olisi onnistunut bongaamaan hylken tai norpan kun minä kiukuttelin. Sehän vasta saisi minut kiukuttelemaan! Uudestaan se uimari ei jaksanut päätään nostaa pintaan, olisiko pitänyt hälyttää Merivartiosto naaraamaan tuota treenaajaa?

Kotimatka sujui sitten ilman välikohtauksia. Bredanilla mittariin oli kertynyt 18,4 kilometriä, 400 meni siis rikki.