Tuulisessa säässä ilman kameraa

Tänään oli tuulinen ilta. Joten kamera sai jäädä kotiin kun lähdimme Arielia moikkaamaan. Sen verran rannalla tuuli että pistin anorakin päälle ja uuden aukkopeitteen. Onneksi. Jo Bredanilla kaislat päättivät näyttää miten ne voivat maata merenpintaa myötäillen, noustakseen taas pystyyn ja kaatuakseen uudestaan. Uskomatonta tuulen leikittelyä ja värien vaihtelua kaislikossa.

Pari reipasta valkoposkipoikuetta oli uiskentelemassa, muuten oli aika lintuköyhää, johtuen varmaan aallokosta. Hanhenpoikaset näyttävät jo hanhilta, joskin minikokoisina. Äkkiä nuo untuvapallot muuttuvat.

Jo ennen Bodötä oli parikin aaltoa hyökännyt päin näköä ja silmälasini olivat suolatippojen peittämät. Onneksi Bodö suojasi sen verran että aallot loppuivat ja sain lasit putsattua, muuten olisi retki ollut aika pilkullinen.

Jatkoimme kohti Kopplo sundetia pienessä tuulessa. Ariel keinui, muttei sen kummempaa. Pentalan kohdalla aallot sitten päättivät näyttää mihin pystyvät pienessäkin tuulessa. Nyt tiedän miltä autosta tuntuu kun se viedään pikapesuun. Olo on märkä eikä kovinkaan raikas. Kiersimme Pentalan länsipuolelle ja tuuli jäi piiloon Pentalan toiselle puolelle. Aurinko yritti pilkistellä ja kameraa alkoi jo pikkuihiljaa olla ikävä.

Varsinkin siinä vaiheessa kun silkkiuikku nousi pintaan nokassaan pienenpieni sintti. Koska poikaset odottivat pienen matkan päässä arvasin mitä tuleman pitää. Siispä lopetimme melomisen ja ihmettilimme ruokintataukoa. Miten suloista tuo onkaan.

Lilla Pentalan kohdalla ihailimme taas miten uskomattoman kauni ihan tavallinen mänty voi olla kun se altistuu tuulille karulla kalliolla. Satumaisen kaunista!

Moisötä seuraten takaisin kotiin Bredanille. Ja kun Ariel oli pyyhitty ja siirretty paikalleen alkoi kevyt kesäsade.

15 km oli mittarissa. Tasan tarkkaan.