Kippari päätti viedä minut pääkaupunkiimme. Tietysti olisimme voineet mennä Stockalle, mutta jos Kippari on kyseessä niin jokaiseen reissuun liitty Ariel, tavalla tai toisella.
Ja koska olimme edellisenä päivänä olleet Welhonpesässä "hieman" shoppailemassa, niin pitihän sitä vesille päästä kokeilemaan ostoksia. Hyvin toimivat.
Vedenpinta oli taas sellaine epävireinen putkitelevision testikuva, mutta eipä se menoa haitannut.
Aloitimme reissumma perinteisistä melontamaisemista. Katsomo tosin oli tyhjillään.
Repoveden jälkeen nämä maisemat olivat kyllä todella erilaiset, mutta jos pääsee kaupunkiin niin ei kannata pienistä (tai vähän isommista) välittää vaan nauttia maisemista.
Kippari oli selvästikin suunnitellut reittinsä siltojen perusteella, näitä nimittäin reissun varrella riitti kyllästymiseen saakka. Tosin Kipparin mielestä ne olivat todella mielenkiintoisia ja jokainen betonikasa oli kuvattava.
Kuvataan nyt sitten. Kaunista? Ei todellakaan, mutta sillan alla sentään uiskenteli valkoposkiperhe. Hieman pehmensi maisemaa.
Kipparia ehkä kiinnostaa sillat, mutta kyllä hän suostui näitä "pikkupingviinejäkin" ihailemaan. Silkkiuikon zebranpentuset ovat ihan käsittämättömän suloisia.
Pikkuiset olivat valvonnana alla ja sukelluskäsky kävi. Näppärästi nuo raitapäät hakeutuivat käskystä lähemmäksi huoltajaansa. Huomattavasti tottelevampia pikkuisia kuin omani.
Seurasaaren kohdalla tulikin sitten Kipparille ongelma. 2 siltaa ja vain toisen alta voitiin melota. En kyllä kuullut hyperventilointia takareiästä, joten ehkäpä nuo sitten laskettiin yhdeksi sillaksi?
Kauniita toki molemmat.
Ruostetta toki jo oli puuhun kertynyt pulteista tai mitä lie ruuveja ovatkaan, mutta silti tuo voittaa betonikasat mennen tullen.
Oikeastaan tuo ruosta oli oikein kaunista omalla tavallaan.
Museoaluetta olisi toki voinut kiertää ilman Arieliakin, mutta näkihän tuosta jotakin tälläkin tavalla.
Heinäsorsa päätti uiksennella kilpaa kanssamme, tosin hieman epäreilu asettelu tietysti oli kun minä taas kuvasin ja Kippari meloi yksikseen. Sorsa voitti.
Kippari kysyi olenko tauona tarpeessa, olisi ihan melontalaiturikin tarjolla. No, ehkäpä se olisi kestänyt?
Jatkoimme kuitenkin matkaa sillä tarjolla oli vielä monta siltaa joihin voisi lyödä päänsä. Jostakin syystä minulle on kehittynyt siltakammo.
Tosin tämän alta mahtui ihan loistavasti.
Ja ollakseen betonikasa niin on jopa suhteellisen kaunis. Meilahdentie tuli alitettua siis suhteellisen kauniin katon alta.
Kun nyt kamera oli esile kaivettu, pitihän sitä kuvata. Kolme pientä pullasorsaa polski näin...
En ole todellakaan vielä oppinut erottamaan näitä sorsalintuja toisistaan, varsinkin naaraat tuottavat ongelmia. Haapana poikasineen?
Nämä nyt kuitenkin olivat tavallisis sinisorsia. Eivätkö olekin? Siellä ne sulassa sovussa uiskentelivat kaikki. Ankka kuin ankka lienee ollut politiikka? Meillä ihmisillä on hieman opittavaa!
Näitä nyt vaan oli pako kuvata, vaikka ihan tavallisia olivatkin. Minulla on selvästikin ollut ikävä tuttuja kasvoja kaikkien kuikkien seurassa meloessani.
Ja sitten olikin taas sillan vuoro. Ei ihme etten juurikaan ehtinyt melomaan kun Canon kävi kuumana. Kippari tosin oli sitä mieltä että tämä on niin ruma esitys ettei sitä tarvitse kuvata. Mutta kuten isäni sanoi: ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. Jos pyytää minua kuvaamaan siltoja niin minähän kuvaan. Rumia nuo ovat pääsääntöisesti olleet muutenkin! Paciuksenkadulla liikennekään ei ollut kovin kaunista.
Sillan toisella puolella oli sen sijaan todella upea näkymä edessä. Pikku Huopalahti. Pikkutyttönä tuolla komeili "Köyhän miehen Stocka" ym ihmeellisyyksiä, nykyään tuo on minusta todella kivan näköinen asuinalue.
Värejä ja muotoja riittää, eivätkä talotkaan ole tylsissä riveissä. Joskus jopa ehdotin Kipparille Pikku Huopalahtea kun harkitsimme muuttoa, mutta eipä tuo 00 alkuinen postinumero herätä Kipparissa minkäänlaisia lämpimiä tunteita.
Täytyy kyllä tunnustaa ettei tällä hetkellä kerrostaloasuminen herätä minussakaan kovin suurta innostusta, mutta alue on silti hauska. Ehkäpä sitten eläkkeellä?
Minun oli ihan pakko kuvata tämäkin. Betonia pitää koristella joidenkin mielestä.
Vielä yksi kuva muotojen kanssa leikkimisestä ja sitten siirrän putken takaisin luonno ihmeisiin.
Jos väriloistoa oli rannoilla niin sitä riitti myös vesillä. Valitettavasti syvän violetti ei oikein tahdo toistua valokuvassa, mutta äärettömän kaunista kaislikko oli.
Rannoilla oli myös geometrisiä muotoja. Joku puutarhuri oli pistänyt parastaan. Jostakin syystä alkoi tehdä mieli capuccinoa.
Meloimme niin pitkälle kuin kantamatta pääsi. Ihan kaunis elementti tämäkin, ellei tuota jätskipaperia olisi ollut. Roska päivässä liike ei tarvitse tukea roskaajilta, kiitos vaan.
Ja jos me Kipparin kanssa josku tipumme kartalta niin tämä asema oli kovin kaukana radanvarrelta. Tapanila luki seinässä...
Lintuja riitti ja saimme ihailla tätä sinisorsaa joka näytti kovin onnelliselta. Mietin miksi se piti siipeänsä näin oudossa asennossa, mutta ihan terveeltä tuo vaikutti.
Tämä meriharakka tepasteli kaikesa rauhassa valkoposkihanhien seassa. Siinä se pölisi itsekseen ja kulki ees taas. Mitä lie pohtinut itsekseen.
Silkkiuikku ei suostunut siirtymään pesästään mihinkään ja ihmettelin hetken miksi. Kiersimme riittävän kaukaa ettemme häirinneet tätä lepäilijää ja löytyihän se selityskin.
Kovin vanha tämä "punapää" ei voinut olla, sen verran tuiman katseen saimme pesästä. Sinäänsä en ymmärrä miten ovat näin myöhässä pesintänsä kanssa, mutta ehtiihän tuo vielä kasvamaan aikuiseksi.
Ihan pakko on näyttää pari osasuurennosta kuvista, vaikka eivät oikein kestäneetkään suurentamista.
Onkohan suloisempaa olemassa kuin vastasyntynyt vanhempansa kanssa?
Pesää vahdittiin myös mereltäpäin, lienee ollut ruoanhakumatkalla?
Koska uikut eivät selvästikään arvostaneet meitä siirryimme pidemmälle ennen kuin linnut oikeasti stressaantuivat. Tämä telkkä (?) ei sen sijaan stressannut ollenkaan vaan kierteli ja kaarteli Arielin edessä, esittäen itseään joka suunnalta.
Jossakin vaiheessa se kuitenkin kyllästyi seuraamme ja lähti karkuun. Tai sitten leppoisa melontavauhtimme ei sopinut rouvan suunnitelmiin.
Haapana vai harmaasorsa, kas siinäpä pulma. Kuka auttaa? Pitäisi oikeasti alkaa opetella näitä lintuja hieman paremmin.
Harmaahaikaran sentään tunnistan. Ainakin luulen tunnistavani.
Kovin kauna ei tämäkään lintunen viihtynyt seurassamme, vaan veti kaulansa koukkuun ja jatkoi matkaansa.
Kun nyt toistamiseen meloimme Kekkosen museon ohi niin pitihän se kuvata. Tämäkin museo on näkemättä, huomaan olevani aika huono kaupunkilainen. Tiedän nyt sentään missä presidentti asui kun olin pikkutyttö, joten jotakin ainakin osaan.
Tämä Seurasaaren talo sen sijaan on täysi mysteeri. Joku, mutta mikä?
Sillä aikaa kun minä ihmettelin taloja oli Kippari selvästikin vailla uutta siltaa "kokoelmiinsa". Siispä meloimme koti tätä maiseman kaunistajaa.
Mutta ennen kuin ehdimme Kuusisaarentien kohdalle tuli vastaamme kuntoilijajengi. Ei kyllä olisi minun lajini tämä, vaikka melaa käyttävätkin. Vaikutti siltä että laji vaatii tasapainoaistin käyttämistä. Lautamelonta tai joku sen tapainen laji on kyseessä.
Samaisen sillan ali nämä laudalla seisojatkin tulivat, joten ei peloa että löysin pääni, mehän sentään istuimme.
Olin odottanut hieman toisenlaisia maisemia, mutta kyllähän tällainen aitakin toki sopi minulle.
Jatkoimme kohti seuraavaa siltaa, se näytti aika äskettäin kunnostetulta. Kippari oli selvästikin päättänyt kiertää Pikku Kuusisaaren samalla reissulla.
Sillan toisella puolella nestetasapainostaan huolehtiva mies päätti ryhtyä rupattelemaan. Olin sen verran epäkohtelias että keskityin lokkeihin, ne vaikuttivat huomattavasti mielenkiintoisimmilta.
Onneksi keskityin lintuihin, jos rannalla roikkuvalla oli jano niin lokeilla oli nälkä!
En ole koskaan nähnyt kun saalis napataan vedestä, mutta nyt sekin ihme en nähty.
Kaverin kanssa tämä ei suostunut saalistaan jakamaan vaan popsi kalansa ihan itse.
Kaveria kyllästytti moinen itsekeskeisyys ja se päätti lähteä katselemaan maisemia.
Heitti vielä murhaavan katseen kumppanilleen ennen poistumistaan paikalta.
Kipparin uusi ystävä rannalla kyllä epäili pystymmekö melomaan viidakossa, siivekäs ystävämme taas stressaantui äijän pölinästä ja lähti lentämällä "viidakon yli"
Kovin viidakkomaista tuo maisema ei ollut, paljon pahemmissa pöpeliköissä on tullut melottua. Täällähän näki eteensä koko ajan!
Kalastajatorppa näytti hieman erilaiselta meren puolelta, mutta kyllä talon sentään tunnisti. Helsinki sight seeing Arielista oli oikeastaan aika hauskaa.
Ja sainhan minä ihailla kotikaupunkianikin.
Kaipa nämä citylinnut ovat tottuneet ruokatarjoiluun kun ihminen lähestyy, mutta joutuivat kyllä pettymään. Me meloimme ohi.
Meillä oli nimittäin kiire siltoja bongaamaan!
En tiedä oliko Kipparilla kiire seuraavalle sillalle vai miksi nämä pienet untuvapallot saivat aikaiseksi kommentin: rumia.Eivät nyt ehkä ihan silkkiuikun veroisia ja valkoposkia toki on ihan riesaksi asti, mutta ovathan nyt nämäkin hellyyttäviä. Ja seuraavaa siltaa suloisempia, taatusti!
Sanoinhan! Kuka tällaisesta putkitelineestä tykkää?
Eteemme tuli Ruohokari, joka oli nimensä veroinen kaislakasa keskellä merta.
Harmaahaikara lenteli Lehtisaaren rannoilla. Jo toinen harmaahaikara samalla reissulla. Niitä en ole nähnyt aikoihin, joten ihan kivaa vaihtelua valkoposkille.
Jostakin kumman syystä kaislikko vaihtoi kesken kaiken väriään. Keväisin toki näkee tällaista vaalean vihreää kaislaa, mutta loppukesästä? Tämä jopa kukki, joten ihan vastanoussutta se ei voinut olla. Jännä ilmiö.
Seuraava näky sitten yllätti minut täydellisesti, joten kuvan laatu sen mukainen. Mutta oli ihan pakko kuitenkin pistää kuva tästä arvokuljetuksesta. Pikkuiset selässä. Selvästi sen verran nuoria vielä että ne piti siirtää katseilta turvaan välittömästi.
Ja sitten olikin taas vuorossa silta. Olen jo seonnut laskuissani monesko oli kyseessä, mutta kuvattua sekin tuli. Kaskisaarensalmi?
Lähikuva tästäkin komistuksesta.
Ja heti perään seuraava silta. Tässä nyt sentään on jo hieman yritystä, mutta sitten se onkin kevyen liikenteen väylä.
Laukkaniemensalmen ylittävä silta kaartuu ihan kauniisti.
Formulakuskin talossa oli näköjään remontti meneillään. Olisikohan miljoonahuvila saanut uuden omistajan?
Ajattelimme pitää pienen jaloittelutauon Mustasaaressa, mutta tässä vaiheessa taivalta alkoi tulla vettä, joten ilmoitin Kipparille etten jätä Arielin penkkejä kastumaan. Uudet anorakkimme pitivät vettä oikein hyvin, joten mikä siinä oli meloessa. Paisti vastaan tuleva silta! Varokaa päätänne varoituskyltti puuttui, mutta minua hirvitti. Vatsaantulevassa kajakissa päät ainakin painettiin todella alas...
Selvisin alta ilman ruhjeita, mutta vesisade senkuin yltyi. Olin jo siirtänyt kameran suojaan, mutta kun maisemat ovat tällaisia on pakko kaivaa kamera esille.
Yksinäinen varis ihmetteli myös outoa sääilmiötä. Selvästi sekin oli kaivannut sadetta, kun ei suostunut siirtymään minnekkään oksaltaan.
Kun ihmettelin sadetta pärähti känny soimaan. Uimarimme oli Länsiväylällä, sateelta suojassa autossa ja kysyi näemmekö parasta aikaa Länärille. Näimmehän me. Miten lapsi oli tullut etsineeksi mietä katseellaan jää mysteeriksi, mutta keltainen Ariel ja kaksi punaista anorakkia tuli bongattua.
Lähdimme pikkuhiljaa melomaan takaisin, sadekuurot tulivat aika jatkuvalla syötöllä. Tämä poikanen uiskenteli vastaamme ja Kipparin kanssa emme päässeet yhteisymmöärrykseen lajista. Sanokaa nyt hyvät ystävät että olin oikeassa: mikä tämä on?
Hanhi poseerasi violetin mättään vieressä, joten oli ihan pakko kuvata. Loppukesän väri on selvästikin lila.
On siis ihan pakko esitellä vielä kaisla lähempääkin. Koska teemaväri oli se violetti. 14,6 kilometriä tuli melottua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti