Neljä jokea

Lauantaina oli vuorossa "vanha tuttu" eli Canoan jokiretki Siuntion maisemissa.

Kolmas kerta toden sanoo vai miten se nyt menikään?  Tosin viime vuonna pysähdyimme linnakierrokselle, tänä vuonna Kippari oli päättänyt että menemme niin pitkälle kuin Arielilla pääsee. Tosin linnaa pidemmällehän ei pääse ellei suostu kantamaan, mutta senhän me tiesimme parin vuoden takaa.

Jokiretki on suosittu, aamulla täytimme Canoan molemmat trailerit ja 18 kajakin voimin lähdimme matkaan. Säätiedoitus oli luvannut sadekuuroja, joten Ariel oli suhteellisen painava kun eväät ja sadevarustus oli pakattuna mukaan. Pilvet olivat lähtöhetkellä suhteellisen tummat ja peittivät tehokkaasti auringon. Se ei kuitenkaan estänyt kyhmyjoutsenta. Se oli kiltisti tullut rannalle toivottamaan hauskaa melontaretkeä. Ystävällistä, ovathan nuo valkoiset linnut meille niin tuutuja ”kotona” Bredanilla

Lähdimme kohti Pikkalanjokea ja edessä oli heti sulku. Mitoitus oli täydellinen, saimme kaikki kajakit mahtumaan. Tunnelma oli toki tiivis, mutta hyvässä seurassa se ei haittaa ollenkaan. 20 hymyilevää melojaa odotti että sulku aukeaisi ja pääsisimme matkaan kohti Sjundbyn linnaa. 

Pikkalanjoella paistoi jo aurinko ja pääsimme melomaan auringon lämmittäessä mukavasti. Olimme lähdössä tutkimaan Natura-aluetta, se jatkuu aina Sågarforsille saakka. Suojeltavaa maisemaa siis.

Meno oli leppoisaa ja maisema käsittämättömän kaunista. Pieni tuulenvire sai lehdet havisemaan, muuten oli aivan hiljaista. Ellei sielu lepää tällaisessa maisemassa niin ei sitten missään. Joen vesi on luonnostaan savista, joten vedessä piileksivät oksat ja rungot olivat paikoitellen hieman haastavia, mutta hyvin niistäkin selvittiin.

Ymmärrän hyvin että maisema katsotaan olevan suojelemisen arvoista. Tämä vaaleanpunainen vesitatar kasvusto on suorastaan sadunomainen. Varsinkin kun tuon vaaleanpunaisen seassa välillä liitelee sininen neidonkorento. Olen jo aiemmin todennut että meloessa alkaa pikkuhiljaa uskoa keijukaisiin ja menninkäisiin. Ainakin ymmärrän mistä Andersén haki inspiraationsa satuihinsa.

Viime kesäinen 51:sen tietyö oli saatu valmiiksi sillan kohdalta ja pääsimme "ihailemaan" uutta betonireunaa. En voi sille mitään etten pidä betoniluomuksista. Kyllä luonnonkivi vaan on niin hurjan paljon kauniimpaa. Ymmärrän toki että betoni on käytännöllisempää, mutta kaunista se ei ole. Edes graffitien kanssa. 

Tosin, olihan tässä nyt sentään edes yritetty piristää tylsää betonimaisemaa. Auringon laskiessa tuolla ehkä on hetkellisesti pientä valon ja varjojen leikkiä?

Joen yli kulkee näitä siltoja, joten näitä erilaisia rakennelmia voi ihailla. Ei tämäkään nyt mikään silta-arkitehtuurin riemuvoitto ole minusta, mutta kyllä se nyt äskeisen betonikasan voittaa. 

Pikkalanjoesta pitäisi löytyä myös saukkoja. Noita ihania leikkiviä näätäeläimiä. En nyt edes kuvitellut näkeväni sellaisia, mutta olisihan se ollut mukavaa. Tähyilin kyllä juurikoloja, mutta ei. Mutta kauniita nuo juurikolotkin ovat. Ja jos oikein käyttää mielikuvitustaan niin ehkä näkee pienen pään pilkistävän reiästä? Ainakin jos tarpeeksi tuijottaa. Saukkohan on uhanalainen eläin, eikä sen liikkeistä Uudellamaalla ole juurikaan tietoa saatavissa, mutta Siuntionjoen alue pitäisi olla tärkein esiintymisalue. Yhden paikan Uudellamaalla tiedän mistä saa varman näköhavainnon. Suosittelen muutenkin Korkeasaaressa käymistä, siellä on uusia apinoitakin, berberi sellaisia.

Joesta pitäisi löytyä myös vuollejokisimpukkaa, uhanalainen laji sekin. Minulla ei kyllä ole aavistustakaan minkä näköinen tämä ihme olisi, mutta yhtään simpukkaa en kyllä nähnyt tuossa mutavedessä. Ei uhanalaisia tai muitakaan.

Koska en onnistunut näkemään mitään uhanalaista, keskityin melomiseen. Kyllä näitä maisemia katseli, 
vaikka ei eläimiä näkynytkään. Puiden oksat kumarsivat syvälle kohti jokea, joten pääni yläpuolella oli lähes koko ajan lehtikatto joka toimi loistavana auringonsuojana, päästäen kuitenkin valon leikkimään vedenpinnalle. Valon ja varjojen vuorottelu oli kuin mustavalkoinen elokuva, luultavasti joku ranskalainen sellainen jonka juoni oli hieman hämärän peitossa mutta kuvakieli kaunista.  

Meloimme Pikkalanjokea Vikträskille saakka ja samalla huomasimme että joella vielä viime kesänä komeilleet "opastetaulut" olivat poissa. Ikävää. Niitä oli ihan hauska lukea ja samalla oppia hieman joen ja lähialueiden historiasta. Ehkäpä ne vielä palaavat paikoilleen? Vikträskilläkään ei juurikaan tuullut, joten mukavassa pienessä, viilentävässä sivutuulessa pääsimme melomaan kohti Sjundbyjoen suuaukkoa. Ihan helppoa sen löytäminen ei kyllä ole, onneksi Kippari jo osaa nämä maisemat loistavasti.

Pidimme pikkuisen juomatauon ennen Sjundbynjoelle siirtymistä ja jatkoimme sitten kohti linnaa.

Maisemat pysyivät edelleen yhtä taianomaisina kuin Pikkalanjoellakin, täällä tosin kukkivat erilaiset lumpeetkin.

Muistelen nähneeni viime vuonna myös suomenlummetta, nyt sain tyytyä isolumpeeseen ja ulpukoihin. 

Veden pinta näytti siltä että olimme päivän ensimmäiset melojat, siitepöly peitti vedenpinnan tasaisena harmaana kalvona. Neidonkorennot liitelivät ympärillämme ja linnut visertelivät puiden oksilla. Ja kaiken tämän yllä edelleen tuo lehtikatto. Mikäli niitä sadekuuroja tuli, ne eivät tuosta lehtikatosta läpi päässeet.  

Muutama kalakin hyppeli harvakseltaan joessa. Tuskinpa ne kuitenkaan niitä vimpoja oli, joskin niidenkin määrä on noussut viime vuosina. 

Paikoitellen joessa oli runsaastikin oksia ja runkoja, aika aavemainen maisema tuli välillä vastaan. Sen verran hyvin joki on kuitenkin pidetty puhtaana että melomalla pystyi liikkumaan ongelmitta. 

Siuntionjoessa on 18 koskea johon meritaimen pääsee syksyisin nousemaan kudulle.  Siuontionjokihan on yksi niistä joista jossa vielä on meritaimenen alkuperäiskantaa. Meritaimen on maassamme luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, joten aika uskomatonta ympäristöä nämä joet ovat. Yhteispituutta koskille tulee jopa 5,6 kilometriä. Koska Ariel ei ole koskikajakki, emmekä me ylävirtaan melomalla päästäisikään, jouduimme Sjundbyn linnan kohdalla kantohommiin.

Koskista on löydetty myös jokikatkaa, sellaisiakaan en nähnyt, tosin aika läpinäkyviä eläimiä taitavat olla?

Tässä koskessa on muuten toimiva voimalaitos. Turbiinit tuottavat riittävästi sähköä linnan tarpeisiin. Vesivoimasta lähisähköä siis. En tiedä onko täällä tehty jäätelökin jäädytetty samaisen sähkön avulla, mutta kahvilan herkut ovat maistamisen arvoisia.

Pidimme puolen tunnin lounastauon kivillä istuen ja ihailimme jokimaisemaa syöden broilerisalaattia ja juoden kahvia. Sitten oli aika jatkaa matkaa Siuntionjokea pohjoiseen. 

Tässä vaiheessa saimme myös päivän ainoat sadepisarat niskaamme. Hetken mietin viitsisinkö kaivaa takin esille, mutta sitä pohtiessani sade loppui. Siispä kaivoin kameran esille, takin sijaan. Vaikka en elämänlangasta, eli karhunköynnöksestä tykkääkään, niin täytyy sanoa että näin joentörmällä kukkiessaan se on jopa kaunis. Kotipuutarhassa pidän sitä kuitenkin rikkaruohona joka tappaa kaiken allensa. Mutta kukkiessaan se toki on aika herkkä. Miten tuollainen tappokone on voinut saada nimekseen elämänlanka onkin sitten minulle mysteeri. 

Siuntionjoki tai Sjundeå on erään tarinan mukaan saanut nimensä siitä että se on Aurajoesta seitsemäs joki itään päin. Pitää kaivaa maamme kartta esille ja laskea joet Turusta itään.  Maantiedon tunnilla taisin nukkua kun joet piti opetella? Kukaan ei silloin kertonut että kannattaisi opetella ne, joku päivä kun ehkä joutuu melomaan niitä.  Minä keskityin nyt kuitenkin ihailemaan maisemia ja väriloistoa. Pelloilla kukkuiva rypsi (tai rapsi) värjäsi paikoitellen koko maiseman auringonkeltaiseksi.

Tjusträskin järven rannalla olin näkevinäni hirven. Kun pääsimme lähemmäksi huomasin kuitenkin että "hirveltä" tipahti sarvet päästä ja eläin muuttui hevosiksi. Siellä ne kaikessa rauhassa laidunsivat, ja jos se kiitolaukkaa edennyt eläin oli hirvi, ei se ainakaan hevosia ollut häirinnyt. Olisin kyllä ihan mielelläni kuvannut hirven joen reunalla, mutta jääkööt se nyt sitten seuraavaan kertaan. 

Siuntionjoen laakso on muuten ihan valtioneuvoston päätöksellä valtakunnallisesti arvokasta maisemaa. Koskakohan arvon valtioneuvoston jäsenet ovat käyneet tutustumassa tähän arvomaisemaan? Suosittelen lämpimästi!

Jatkoimme Tjusträsketistä Siuntionjokea eteenpäin. Tavoitteena oli mennä "ihan päähän asti" eli niin pitkälle kuin Arielilla pääsee, oletusarvoisesti samaan paikkaan kuin 2 vuotta sitten, eli Kirkkojoen ja Siuntionjoen haarautumiskohtaan. 

Evitskogintien kohdalla sain taas ihailla betoniviritelmää. Miksi ihmeessä näitä siltoja ei voitaisi tehdä edes hieman kauniimmiksi?

Jokimaiseman taianomaisuudessa ei sen sijaan ollut mitään valittamista. Aurinko teki sammaleisiin todella kauniita kuvioita eikä vesisateesta ollut tietoakaan. Vaikka taustalla kyllä kuuli ukkosen mylvintää. 

Pääsimme kuin pääsimmekin pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Vettä riitti joessa ja jatkoimme aina vaan Siuntionjokea. Ja kannattihan se. Katsokaa nyt tätä siltaa! Kyseessä on Pappilantien silta.

Tätä ihanuutta oli pakko kuvata hieman enemmänkin. Upeasti tämä rakennelma suli maisemaan. Kaipa tämäkin jossakin vaiheessa korvataan betoniunelmalla, mutta siihen saakka, nautitaan!

Hieman kapeaksi joenuoma jo meni tässä kohtaa, mutta hyvin melat vielä mahtuivat.

Ja sitten olimme päässeet niin pitkälle kuin mahdollista. Ilman raivaussahaa ei tästä menty, emmekä viitsineet lähteä kantamaan. 

Oli näitä runkoja pitkin matkaa toki enemmänkin, joten hieman pujoittelua tuo melominen paikoitellen oli.

Hienosti esterata kuitenkin suoritettiin ja jopa Ariel pystyi liikkumaan runkojen ja oksien välistä. 

Kippari on joskus väittänyt ettemme tarvitse kuin 20 cm vettä niin Ariel liukuu yli, aika lähelle tuo pohja tuli, mutta pohjakoskeutusta emme ottaneet. Uskomattoman kuniita nuo vedenalaiset, leväiset kivetkin olivat. Ja kun välillä vielä näki pienten kalojen leikkivän niiden ympärillä ei voinut kuin ihailla tätä maisemaa. Vesi lorisi hiljakseltaan, säestäen kalojen tanssia. Tuon kauniimpaa simfoniaa ei varmaankaan ole sävelletty? 

Vettä oli siis riittävän paljon Arielille, mutta lumpeille sitä oli paikoitellen hieman vähänlaisesti. En ole nimittäin ksokaan aiemmin nähnyt lumpeenlehtiä "ilmassa". Nämähän kasvoivat kuin huonevehkat ruukuissaan. Eikö näiden lehtien kuuluisi kellua veden pinnalla?

Koska emme päässeet kovin pitkälle päätimme vielä käydä kurkkaamassa Kirkkojokea. Jospa pääsisimme ihan kirkolle saakka?

Maisemat muuttuivat täällä aivan toisenlaisiksi. Eikä joki kovin leveäkään ollut. 

Kauniit heinämättäät peittivät savimaiseman ja estivät luultavasti aika tehokkaasti maata valumasta jokeen. 

Jos maa paikoitellen valui sadeveden mukana jokeen niin kaislat olivat päättäneet siirtyä takaisin maanpinnalle. Tai ainakin puihin roikkumaan. Luonnon tilataideteoksia riitti tällä jokiosuudella.  

Ja kaunis oli taivaskin, joskin ukkosen jatkuva äännähtely hieman ärsytti minua. En pahemmin pidä ukkosjumalan kärryretkistä taivaankannella. Eikö äijä voisi meloa ettei kolisisi niin kovin? Salamat kuitenkin loistivat poissaolollaan, joten meloimme toistamiseen niin pitkälle kuin pääsimme. Kirkko jäi näkemättä, mutta jos kirkonkelloja olisi soitettu olisi ne kuuluneet Arieliin saakka.

Hetkellisesti uskoin siirtyneeni lapsuuteni "heinäntekomaisemiin". Voi kunpa tällaisia aitoja "maalaismaisemia" olisi vielä minunkin lapsenlapsilleni ihailtavaksi.Siihen ei taida riittää pelkkä valtioneuvoston päätös arvokkaasta maisemasta vaan ihan oikein ihmisten panosta. Se arvokas maisema kun vaatii hoitamista. 

Iltapäivän loistavassa auringonpaisteessa jatkoimme takaisin kohti Sjundbyn linnaa. 

Linnan kohdalla tuli taas pidettyä pikkuinen tauko kun Ariel oli "raahattava" toiselle puolelle koskea. Laiturilta oli kuitenkin ihan hyvä napata Ariel kainaloon.

Kosken alajuoksun kohdalle muodostuu pienen pieni järvi josta sitten jatkoimme etelään päin. Järveen on tehty melojille tällekin puolelle oikein hyvä laituri, joten vaikka kantaminen onkin tylsää, niin ainakin melojia on ajateltu. 

Maisemat eivät olleet juurikaan muuttuneet joten meloimme tauoitta takaisin Pikkalanjoelle. Vieläkään en nähnyt ensimmäistäkään saukkoa!

Jouduimme hetken "taistelemaan" sulun kanssa ja kun kolmannen kerran meloimme "tilaamaan sulkuportin avaamisen" aloin jo hieman kyllästyä koko sulkuun. Kippari määrätietoinen tilaus kuitenkin tuotti tulosta ja pääsimme siirtymään merisiin maisemiin. Rannalla odotti sitten toinen "tuttu valkoinen" ja toivotti meidät tervetulleiksi takaisin. Mittarissa oli, 100 m. kunniakierroksen jälkeen, tasan 31 km.