Sommar med svalkande vindar

Om jag inte nu skriver på svenska så blir det igen ogjort.

Var hela veckoslutet på hundutställning och beundrade stiliga afganer under en gassande sol. Tack och lov kunde man gömma sig under en tältduk, men medger att jag nog saknade Ariel och paddeln. I den där fruktansvärda ökenhettan kändes det svala havsvattnet lockande.

På söndag kväll kom vi äntligen iväg! Den äldre damen är i Uleåborg och rör sig i vatten utan paddel och den yngre kände inget behov av att utsätta sina gyllene lockar för solens obarmhärtiga gassande, så vi styrde Maz (talas Mats) nos mot Bredan och plockade ut Ariel ur ett stekhett förråd. Undeligt att hon inte smälter i hettan!

Efter bara ett par tag med paddeln gled Ariel jämt och stadigt medan havsvindarna fläktade oss. Kroppstemperaturen började sakta sjunka mot normala gradtal och svetten slutade lacka. Härligt! Fast fåglarna led väl av hettan, de lyste med sin frånvaro och de några få vi råkade få syn på försökte svalka sig genom att fläkta med vingarna eller leka i vattnet.

Vi paddlade via Bosund och Maret mot Pentala, och fortsatte sedan mot Stora Herrö. Man märker definitivt att sommaren har kommit och att barnen har sommalov. Glada skratt och skrik fyllde sommarkvällen när det nakenbadades och åktes med gummiflotte efter motorbåtar. Vi försökte hitta mina sommartrakter på Herrö, men antingen har jag världens sämsta minne och kommer inte ihåg cirka 40 år gamla saker, eller så har landskapet förvandlats en hel del. Men vackert var det! Och helt tydligt är söndag finländarnas bastudag, en hel del skorstenar rykte det ur. Och en hel del bara kroppar syntes på bryggorna.

Sundet mellan Lilla och Store Herrö var farmkomligt, så vi genade där. Herrn i kajaken ville absolut över till Kyrkslättsidanför att söka reda på någon obefintlig vik. Det enda jag hittade var en vass sten strax uder vattenytan. Tack och lov såg jag den i tid. Skulle definitvt inte velat ha en läcaknde kajak i Kyrkslätt (eller någon annanstans heller för den delen). Vi fortsatte tillbaka hemåt. Himlen började se smått skrämmande ut och när lilla damen hade ringt in ett paniksamtal om blödande fot och glasbit, så tog vi ganska raskt de sista kilometrarna. Den blödande foten hade i och för sig slutat läcka innan vi hann hem och glasbiten blivit till en sten, men visst var det dramatiskt.

16,5 kilometer, av vilka de sista i ganska så rask takt, betydde att musklerna var smått ömma i morse. Men inte värre än att det regniga vädret i dag var en lite besvikelse.

Merellä tuulee

Tiistai ja melontapäivä! Kun lämpömittarit ympäri maatamme ovat näyttäneet kuumelukemia pitkin päivää, ainakin jos ne ovat olleet auringossa, niin oli suorastaan loistava päivä lähteä melomaan. Siispä päätin rasvata itseni kunnolla ennenkuin siirtäisin ruhoni auringon grillattavaksi. Mieheni rallatteli "merellä tuulee" kun tuli kotiin, ja tottahan tuo oli. Yllättävää kyllä tuuli oli sen verran viileä että päätin pukea pitkähihaisen pelastusliivien päälle, rannalla oli suorastaan kylmä.

Bredanilla oli, kuten arvata saattaa, lähes tungosta kun kesän ensimmäiset kurssilaisetkin olivat suuntaamassa merelle. Reilu 20 iloista melojaa suuntasivat Bredanilta kohti Bodötä. Emme ehtineet melota kuin parisen kilometriä kun tajusin että pitkähihainen oli liikaa. Vaikka tuuli niin oli kuuma! Siispä pusero pois ja hartiat esille nauttimaan auringosta. Sen verran tuo tuuli kuitenkin vaikutti että avomerelle päästyämme sain huomata attä aallokkoa riitti. Meri antoi kivoja pikku pusuja käsivarsilleni ja Arielin nokka kävi kerta tosiensa jälkeen merenpinnan alapuolella. Se hyppi kuin delfiini aallokossa. Pari vuotta olisin ollut kauhusta jäykkänä, nyt tuo ei pelottanut vaikka tunnustankin että en mitenkään erityisesti nauti kunnon aallokosta.

Koplorna tulivat kuitenkin aika nopeasti vastaan ja pääsimme nauttimaan tyynestä vedestä ja auringosta. Ja bongasin jopa linnun jota ei kävelevä lintukirjani tunnistanut. Eivät kyllä melontakaverinikaan tunnistaneet kyseistä sorsa(?)lintua, joten jätän tunnistamisen ornitologeille. Toivonmukaan edes yksi Canonin kuvista on sen laatuinen että tunnistaminen onnistuu. Lintu oli mustapäinen ja muuten valkoinen, paitsi että selässä oli salmiakkikuvio. Rouvansa(?) oli tylsän ruskea perusankka. Samalla kun kirjoitan tätä ilmoittaa kävelevä Suuri Lintukirja että kyseessä on Isokoskelo
(Mergus merganser). Jos se tuollainen oli, niin eipä ollut sitten rouvansa vieressä. Mikä lie ollut harhahyppy sitten kyseessä.

Valkoposkilla ja silkkiuikuilla oli jo kesän ensimmäiset untuvikot vesillä, uskomattoman söpöä. Pallerot olivat onnettoman pieniä, ajatella että noista kasvaa muutamassa viikossa ihan kunnon lintuja.

Vesikin on palannut mereen ei tarvinnut merenpohjaa ihailla ihan lähietäisyydeltä. Siltojen alta mentiin jo kuin vanhat tekijät ja muistin jopa missä niitä kiviä on, vaikka kipparilla taas oli hieman eriävä mielipide asiasta. Onneksi ne ällöttävät kivet kuitenkin pysyivät meressä eivätkä yrittäneet tunkea kajakkiimme. Pysähdyimme linnusta inspiroituneina salmiakkitauolle ennenkuin jatkoimme kohti Pentalaa. Kiersimme Lilla Pentalan (valitan, saarella ei kartan mukaan ole muuta nimeä, pakkoruotsin opetusta kun on vähennetty niin tuo Lilla sanan kääntäminen on ollut ylivoimaista) ja siitä sitten suuntasimme kotiinpäin.

Vaikka kivet kiltisti pysyivätkin meressä niin meri itse oli muuttanut mielensä pikkupusuista. Ariel jatkoi delfiinileikkiään aalloissa kun ylitimme veneväylää. Mutta kun moottorivene vielä puuttui leikkiin tekemällä omat mahtiaaltonsa oli se Arielille liikaa. Sain aallon suoraan syliini ja koska en ollut kiristänyt aukkopeittoa kunnolla vyötäröltä sain kärsiä. Viileä vesi tosin jäähdytti selkääni ihan kivasti ja merivedellä kurluttelu tekee hyvää nielulle, eikö? Ja onhan se kiva viihdyttää melontakavereitaan kun nousee kajakista. Takapuoleni oli litimärkä ja kippari kysyikin tuliko matkalla hätä. Onneksi oli varavaatteet matkassa mukana, kuten kunnon melojalla on.

Mittariin tuli 13,1 km, mikä tuntui uskomattoman vähältä. Aalloissa melominen on raskaampaa, joten lihakseni olivat sitä mieltä että 20 tuli mittariin.

Historian havinaa

Eilen oli taas tiistai ja se tarkoitti vauhdikasta ajomatkaa Espooseen. Kiltisti nopeusrajoituksia noudattaen, mutta täytyy tunnustaa että tämä farssi, jota myös moottoritieksi kutsutaan Tieliikennelaitoksen sivuilla, kyllä välillä pistää lämmön nousemaan. Onneksi on ilmastointi autossa. Moottritiellä on "pesemme kallioleikkauksia"-projektin lisäksi tällainen "oli asfalttia siellä ja uutta asfalttia täällä"-projekti. Ja nopeusrajoitukset tietysti asiallisesti 60 vaikka ensimmäistäkään miestä ei työmailla näkynyt. Mutta onhan se hyvä että körötellään 60 että ehditään niitä kallioleikkauksia ihmettelemään.

Ehdin Bredanille melkein ajoissa ja kun Kippari oli taas huolehtinut kaiken valmiiksi ei minun tarvinnut huolehtia mistään. Pistin tossut jalkaan ja pelastusliivit päälle ja lähdimme vesille.

Huomaa että kesä oli eilen virallisesti saapunut: 13 kajakkia oli ihan kiva määrä ja kun mittari oli päivällä näyttänyt 26 astetta oli illan 16 suorastaan hurmaavaa. Varsinkin kun tuulta ei ollut nimeksikään, en tajua miten nuo purjehtijat saivat purjeet pullistumaan. Taito sekin ihan selvästi.

Viikossa oli kaisla jo kasvanut ihan kunnolla. Kun viimeksi vielä ktselimme kuivuneita ruskeita varsia oli nyt toistakymmentä senttiä vaaleanvihreää versoa. Onneksi tietää mihin joutsenet suunnittelivat pesiänsä, kohta niitä ei kyllä näe, enkä tunne suurempaa tarvetta keskustella herra joutsenen kanssa siitä miten läheltä hänen vaimoansa saa mennä. Silkkiuikkujen pesät olivat jo turvallisesti kaislan peitossa.

Otimme suunnan kohti Isoa Vasikkasaarta, pitihän minun käydä katsomassa minne olimme ETKn luistelijoiden kanssa menossa seuraavana päivänä, ja sieltä edelleen Pukkisaaren ohi kohti Miessaarta.
Miessaaren ulkopuolelle oli luodolla lokkien kokoontumispaikka. Luoja sitä mekkalaa. Miten noin pienistä linnuista voi lähteä enemmän meteliä kuin minun lapsistani? Korvatulppia siinä olisi tarvittu!

Oletteko muuten ikinä ajatelleet tätä tuoksujen simfoniaa joka on näin keväisin? Meren tuoksu nyt on selvästi havaittavissa melotessa, ja kun suola täyttää keuhkot tuntuu että jokainen pienhiukkanen joka on elämän aikana kaupunkilaisen keuhoihin kertynyt kertakaikkiaan huuhtoutuu pois. Lupaan että keuhkorakkuloiden pohjimmainen solukin tuli "pestyä" suolalla kun vedin keuhkot täyteen tuota huumaavaa tuoksu.  Suolahuoneiden teho on kai jo todistettukin, toimiikohan meri-ilma samalla tavalla?

Miessaaressa ja vieressä olevassa (nimettömässä?) saaressa oli jo puut ja kasvit täydessä kukassa. Kukkievien metsäuomien tuoksu oli vastapestyille hajuepiteelisoluille jo melkein liikaa. Tuoksu todellakin räjähti tajuntaan kun pääsimme saarien väliin. Sen tunteen kun olisi pamauttanut kankaalle öljyväreillä ei tarvitsisi muuta tehdä kuin meloa, sen verran paljon maksetaan noista nykytaiteen teoksista. Ja se väriloisto sitten! Ellei itse tietäisi mitä värejä tulisi käyttää niin siitä niin vaan ihailemaan tuota kukkaloistoa: oli rentukkaa ja oletusarvoisesti muutamia kymmeniä eri orvokkilajeja, mustikkaa ja sen lisäksi vielä hurjasti minulle täysin tuntemattomia kasveja.

Kiersimme Miessaaren ja sama saimme kuulla historianluentoa kun mukanamme ollut keron puheenjohtaja kertoi Espoon menneisyydestä. Mitä kaikkia tarinoita onkaan kerrottavana ihan kotiympäristöstämme, ja kuinka paljon sitä tietoa menetetäänkään kun emme ehdi kuuntelemaan.
Miessaari ja Pyöräsaari kuuluivat Suomenlinnan linnoitusjärjestelmään, Pyöräsaari kaikkein läntisimpänä näistä. http://www.novision.fi/viapori/merikartta.htm

Pyöräsaaren vallihautoja oli kaivamassa mm kiinalaiset sotavangit, saimme kuulla, ja mietin noita ihmisressukoita jotka raatoivat kaukana pohjoisessa sotavankeina viime vuosituhannen alkupuolella. Kuinka monta julmaa kohtaloa onkaan tuolla koettu: http://weegee.espoo.fi/museot/verkko/valli/vakuk.htm

Sen verran innostuin tuosta luoennosta että päätin hieman googlata. Tässä meneekin sitten loppupäivä tätä tutkiessa: http://weegee.espoo.fi/museot/verkko/valli/vakuk.htm
http://www.novision.fi/viapori/ulkopatterit.htm

Seuraavan kerran kun melomme noiden saarien ohi suhtaudun niihin ihan erilaisella kunniotuksella.

Nautittuamme pari tuntai hyvin leppoisasta melontatahdista ja upeasta luennosta palasimme Bredanille kuivaamaan kajakkeja. Mittariin ei tullut kuin 12 km, mutta kokemus oli uskomaton!

Harjoittelua

Pitkästä aikaa olen yrittänyt siistiä puutarhaamme. Lapsilla oli aamusta treenejä ja kun vielä oli koulupäivä ei voinut lähteä melomaan aamupäivästä. Valitettavasti iltapäivällä aloitti tuuli tanssinsa, joten paras melontasää oli mennyt istuttaessa erilaisia kukkasia ja suklaakirsikkapuu. Tekeeköhän se sellaisia kirsikkatäytteisiä suklaita vai suklaadipattuja kirsikoita?

Illalla päätimme kuitenkin lähteä pikkulenkille ja kun jääprinsessakin lupasi lähteä "lapsenvahdiksi" sai Teetuli kunnian testata pelastusliivejä ja uudessa autossa matkailua ihan ensimmäisenä.

Baloo ja Ariel nostettiin vesille ja jääprinsessa kapusi keskireikään. Sen jälkeen olikin päivän jännittävin hetki. Miten tassut pysyisivät liukkaalla kajakinpohjalla. Hyvinhän se meni. Eikun melat käteen ja matkaan. Kiersimme ensin turvallista Bredvikeniä, hieman Ariel heilui kun paimenkoiran oli pakko katsoa mihin se Baloon kippari hävisi, mutta aika nopeasti paimen rauhoittui makuulle lohduttajansa syliin. Bosundin sillan ali, kaikukaan ei sekoittanut nelijalkaisen ajatuksia, tosin en ole ihan vakuuttunut siitä että tuo yksilön pääkopassa on mitään mitä voisi hämmentää.
Tiiratkin lentelivät päämme yläpuolella mutta keskireiässä käännettiin kuono kohti tuulta ja nautittiin maisemista. Kunnon melontakoira siis. Pallohullu kuitenkin hieman innostui kun lähestyimme poijuja. Palloja! Vedessä! Palloja! Mutta kun inhoaa vettä niin inhoaa, ei yritystäkään hypätä kajakista pallon perään tai sitten pallo oli liian iso.

Vajaa viisi kilometriä oli mittarissa kun palasimme laiturin luo, siinä vaiheessa oli aika käynyt pitkäksi ja kitinä alkanut keskireiässä. Onneksi oli pikkuihminen seurana ja joku jonka naamaa nuolla. Ja laiturilla odotti loppulauma, joten reipas "laivakoiramme" uskalsi hypätä ihan itse laiturille.

Kokonaisuutena hyvin kiva yllätys, Sweetie suhtautui melontaan reippaasti ja ainakin seuraneidin tuella osasi olla suhteellisen rauhallisesti kajakissa. Kesän picnic retkelle on ainakin yksi koira tulossa mukaan.

Wherever there is a channel for water, there is a road for the kayak

Viime viikolla herra päätti lähteä etelän kylmyyteen. Siis kun Suomineito pisti parastaan ja mittari hipoi hellelukemia oli mieheni Espanjassa tutustumasssa miltä tuntuu kun mannerlaatat törmäilevät toisiinsa. Kuulema hotellin ilmastointilaite oli ollut rikki, mutta ei sitä kaivannut. Täällä sen sijaan olisi kaivattu herraa: tiistaimelonnat ovat alkaneet. Joten kun tänään oli tiistai oli töistä todella kiire pois.

Onneksi on tuo uusi vautihirmu käytössä. Taisi dieselin keskikulutus tehdä uuden ennätyksen meidän perheessä kun hieman raskaalla kaasujalalla ajelin kohti Bredania ja tiistaimelontaa. En kehtaa tunnustaa mikä on aika joka vierähti moottoritiellä, mutta kun nousin ramppia pois ykköseltä totesin että on ajettava nätisti, koskaan kun ei tiedä minkä puskan takaa hyppää kissa tielle. Tai orava. Tai muu elävä olento. Tuolla ykkösellä kun kallioleikkaukset estävät aika hyvin eläinten pääsyn tielle. Sitä paitsi tuo tie on katettu aika suurelta osalta, eivätkä hirvet taida tunneleihin tulla?

Pitäisi kuitenkin muistaa ajaa nätisti, jostakin syystähän ne nopeusrajoitukset on sinne teille määrätty. Mistä tulikin mieleeni, löytyykö toista ihmistä joka inhoaa noita aluerajoituksia? Peltipoliisi postitti minulle kotiin kirjeen, nyt tiedän että Salon keskustassa on aluerajoitus. Jos sellaista ei olisi, en olisi ajanut ylinopeutta, 48 kun lienee taajamassa sallittu nopeus ellei muuta mainita?

Toinen hyvä asia tuossa uudessa ihmeessä on integroitu hands free. Niin on toki Auriksessakin, mutta Rellussa huomasin ajavani ilman korvanappulaa harva se päivä. Kivaa kun kesken ajon sitten pitäisi keksiä paikka johon pysähtyä että voisi viritellä nappuloita ja vastata puhelimeen. Arvaahan sen miten siinä kävi. No, nyt oli Nokia luonut suhteen Matsiin ja sain näppärästi soitettua kipparille matkalta: tulossa ollaan. Kippari sitten huomaavaisena herrasmiehenä oli pakannut lämpökerrastosta lähtien kaiken tarpeellisen minulle mukaan. Tuli uusi ennätys tehtyä vaatteidenvaihdossakin.

Matkaan lähdimme 7 kajakin voimin. Tuuli oli siedettävä ja aallokkoa tuskin ollenkaan. Suunnaksi otettiin Lövö. Vesi oli selvästi noussut sitten viime reissumme. Mistä sitä oli tullut parikymmentä senttiä lisää onkin suurempi ihme. Kummallisia ovat nuo meriveden lait. Positiivista on että vanhat tutut kivet olivat taas omilla paikoillaan ja ne uudet tuttavuudet vajonneet sinne meren syvyksiin minne kuuluvatkin.

Luonto oli aivan uskomattoman kauni kun rannoilla pystyi erottamaan enemmän vihreän sävyjä kuin osaan luetella. Aina lähes keltaisen vihreästä pyökin vastapuhjenneista lehdistä mäntyjen tummanvihreisiin havuihin. Mieletön vihreä ilotulitus! Miksi ihmeessä ei kevät voinut olla kauneimmillaan toukokuussa silloin kun sanoin tahdon kipparille?  Silloin oli varmaan vielä merivesi jäätä, järkyttävän kylmä kevät sinä vuonna. No, nyt pääsin nauttimaan siitä mistä unelmoin kauan sitten. Koivujen vihreällä pitsillä koristetut oksat joiden läpi aurinko säteilee ennen kuin osuu aallokkoon, onkohan mitään kauniimpaa? Ok, se täydellinen talvipäivä kun auringonsäteet leikittelevät hangen kirkkaudessa, mutta silloin ovat melontamaisemat käyttökelvottomia.

Linnut olivat jo päässeet pitkälle pesintähomissaan, pesiä oli lokeilla joka toisen kallion kolossa ja silkkiuikkujen kelluvia lauttoja oli kaatuneen kaisalan seassa. Kohta ne lautat peittyvät kun kaisla alkaa kasvaa.

Kaisla oli pääosassa myös kun pääsimme Lilla- ja Stora Lövön väliseen kanavaan. Kuihtunutta, kaatunutta kaislaa oli koko kanava täynnä ja kun vettäkään ei ollut kuin parikymmentä senttiä oli olo kuin Venetsian gondolieerillä. Melominen oli mahdotonta ja melalla lähinnä tönittiin vauhtia pohjamudasta ja kivistä. Onneksi tuota kaikkein hankalinta matalikkoa oli vain Arielin mittainen matka. Sen jälkeen vettä oli jo sen verran että vaikka pohjaa pystyikin ihailemaan ei tarvinnut pelätä että joutuisi kävelyhommiin. Ja johan Thoreau aikoinaan totesi: mistä vesi menee, siitä menee kajakki. Tosin herra taisi puhua kanootista, mutta suotakoot hänelle sellainen menopeli. Ehkä ei tiennyt paremmasta? Tai ei ymmärtänyt eroa?

Gåsgrundin kohdalla oli aika pitää jalottelutauko. Tai siis muut pitivät, minun polvellani kun ei ihan näppärästi nousta kajakista ilman laiturin apua ja tuo yhdeksän asteinen merivesi ei juurikaan inspiroinut kastelemaan edes varpaita, saatika koko jalkaansa. Kipparikin päätti pitää minulle seuraa, joten istuimme odottelemassa muita samalla kun söimme eväitä. Niitäkin huomaavainen mieheni oli huolehtinut matkaan mukaan. Vaikka Arielin pohjalla on edelleen eristettä ja vaikka päälläni olikin lämpimästi vaatteita huomasin että kylmä alkoi pikkuhiljaa hiipiä aukkopeitteestä sisään.

Aurinko oli laskemassa ja linnut pikkuhiljaa rauhoittumassa yölevolle. Tunne oli taas kerran aika uskomaton. Keskellä suurkaupunkia oli hetken aivan hiljaista, rauhan rikkoi ainoastaan meriveden hiljainen protestointi kun melat sekottivat rauhallista pintaa. Mökit ovat vielä näin arkisin tyhjillään ja moottoriveneilykin aika minimissä vielä toistaiseksi.

Kotimatkalla näimme purjeveneen jonka kyljissä komeili KotiPizzan mainokset. Taitaa Italian lahja pikaruoalle olla aika kylmä jos se purjeiden avulla pitäisi perille toimittaa? Tai Pendolinolla, Italian toisella lahjalla ihmiskunnalle.

Hyvää Äitienpäivää

Eilisen harjoittelun jälkeen oli ihan pakko taas päästä vesille. Varsinkin kun ulkolämpömittari lähenteli 15 astetta. Ja koska olimme luvanneet mennä Äitienpäivä-kahville vasta formuloiden jälkeen oli koko aamupäivä varattu melonnalle.

Tuuli oli tänään hieman voimakkaampi kuin eilen, joten päätimme tehdä pikkulenkin Svinön ympäri. Niinhän se matka alkoikin, mutta koska meri oli hyvin rauhallisella päällä eikä aaltojakaan juurikaan ollut, suunnitelma muuttui matkan varrella.

Loistavasta säästä huolimatta taisi juhlapäivä vähentää merellä viihtyviä, purjeveneetkin olivat lähinnä moottorilla käyviä tänään, oli varmaan kiire kippareilla juhlimaan? Matasaaren kohdalla päätimme käydä katsomassa pääsisikö sillan ali, vettä kun edelleen oli hieman vähänlaisesti meressä. Matkan varrella näimme jo kyhmyjoutsenen pesässään, siitä se taas alkaa, rumien ankanpoikasten tuotanto siis. Näimme myös linnun jota kävelevä lintukirjani ei tunnistanut. Kunhan saan kuvat ladattua pistän teidät töihin, pitäähän minun saada tietää mitä olen nähnyt!

Sillan ali pääsi kuin pääsikin, kiersimme siis Matasaaren ihan kunnolla, hauskaa nähdä saari veden puolelta, muutenhan tuon saaren jokainen kivi lienee tutkittu. Aika monta kesää tuli oltua leireillä siellä. Ja löytyiän se elämäni mieskin saaresta. Finnoon venesataman kodalla näimmekin sitten todella oudon linnun laskeutuvat: vesitaso tipahti taivaalta mereen. Täytyy sanoa että katselen kyllä mielummin joutsenen kömpelöä laskeutumista kuin tuota fossiilisia polttoaineita käyttävää metallipurkkia.

Pirisaaren kohdalla aloin miettiä jokakeväistä koirankakkakeskustelua. Onkohan joku näistä ihmisistä käyneet katsomassa ulkoluotojamme. Jokatoisen kiven päällä oli hurjia kakkakasoja ja lupaan ettei yksikään koira, ei edes pienenpieni chihuahua pysty ulostamaan niin pienen kiven päälle. Puhumattakaan että jaksaisi uida kiven luokse tehdäkseen tarpeensa. Sen sijaan valkoposkihanhet (Branta leucopsis) laidunsivat Pirisaaressa, joten jäljet taisivat johtaa sinne eivätkä sylttytehtaalle. Outo sananonta muuten, piti oikein selvittää sanonnan tausta. Aika ällöttävä tarina: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tattarisuon_tapaus.

Svinö-runt matkamme venyi 11,3 km pituiseksi. Ja kotiin ehdimme ajoissa, kippari sai katsella kehää kiertäviä autojaan. Huomenna herra lähteekin katselemaan lämpimämpiä vesiä etelä Espanjaan, joten blogia ei varmaan päivitetä muutamaan päivään. Yksinhuoltajaäisti kun ajelee autollaan ympäri Espoota, onneksi auto on edelleen yhtä ihana, ilokseenhan sitä ajaa.

Kiviä bongaamassa

Eilen kävimme katsastamassa lähivesiä uudestaan. Valitettavasti blogipäivitys on päivän myöhässä, sillä olin luvannut lapsille elokuvaillan ja lupaukset on pidettävä. Katsoimme siis vielä myöhään illalla "Lumottu lelukauppa"-elokuvan eikä vuorokauden tunnit riittäneet blogillekin. Onneksi on aurinko noussut tänäänkin (ja tämän päivän melontaretken päivitys tapahtuu myöhemmin) ja pääsen siis päivittämään blogia.

Lähdimme siis eilen esittelemään uudelle vauhti-ihmeelleni Bredania. Olen niin rakastunut tuohon uuteen autooni. Enkä ole muuten aikaisemmin huomannut: etumaskissa on "miehiltä kielletty"-merkki. Auto on siis minun! Mutta koska olen niin hurmaava henkilö annanoin kipparin ajaa uutta leluamme. Onhan hän poljinvastaava Arielissakin, joten harjoitelkoot kuivalla maalla...

Minne se valtava määrä lunta on hävinnyt sulattuaan on minulle mysteeri, mereen ei vesi ainakaan ole joutunut. Vesi oli todella alhaalla ja kivet törröttivät vaarallisen näköisinä ympäri Bredania. Kivaa oli tietysti että näki missä ne normaalisti juuri pinnan alla nököttävät kivet oikeasti ovat, huonompi puoli oli että kivet jotka yleensä ovat meren syvyyksissä ja sitä myöten täysin merkityksettömiä, nyt olivat "nouseet" ihan pinnan tuntumaan. Arvataa vaan tiedämmekö missä merenpohjalla jokainen kivi sijatsee.

Ariel saatiin hyvin ulos uudelta paikaltaan. Edelleen joutuu pistämään makuualustan jalkojen alle, sen verran kylmää tuo vesi vielä on, vaikkakin se lumi on hävinnyt jonnekin. Eikä niitä jääpalojakaan ole viilentämässä vettä. Pakkasimme ja eristimme siis Arielin pohjan ja suuntasimme sitten kohti Kopplaneita. Miksiköhän suurin osa noista pikkusaarista ovat nimetty vain äidinkielelläni? Hankalaa tämä kirjoittaminen kun joutuu käyttämään lainasanoja aina välillä.

Linnut ovat selvästi jo pesimähommissa, joskin kyhmyjoutsenet (Cygnus olor) edelleen miettivät minne rakentaisivat pesänsä. Mutta ovat ne vaan niin upeita eläimiä! Ei siinä ehdi melomaan kun on ihan pakko ihmetellä joutsenia. Ja se mieletön ääni joka niiden siivistä lähtee kun nousevat lentoon. Se on sanoin kuvaamatonta!
Haahakatkin (Somateria mollissima)  olivat liikkeellä, uroksen näin ensimmäistä kertaa viime keväänä ja nyt olin jo oppinut etsimään niitä. Onneksi tuo elävä lintukirjani vahvisti epäilyni kun uskoin bonganneenu uroshaahkan. Pikkutyttönä lauleskelin koulussa laulua jossa puhuttiin "gudungenista" ja "ådasta" (Morgonvisa), onhan se kivaa että nämäkin ihmeet saivat pikkuhiljaa "kasvot". Mitä nyt vaatimattomasti reilu 30 vuotta myöhemmin, parempi myöhään kun ei silloinkaan.

Mutta ettei tämä nyt menisi kokonaan lintublogiksi, riski on tietysti olemassa kun melotessa näkee niin hurjasti lintuja, siirrytään melontamaisemiin. Keämökit olivat edelleen suurimmaksi osaksi autioina ja veneet nostettuina kuivalle maalle odottaen uutta vedenpaisumusta tai vielä parempia säitä. Muutamia urheita mökkiläisiä sentään istuskeli laitureilla ja monet viime kesältä tutut koirat haukkuivat meitä kun liuimme ohi.

Malmkopplanin ja Hamnkopplanin välissä meinasi jo usko loppua. Vaikka herra olikin saanut harjoitella polkimien käyttöä punaisessa ihmeessäni ei homma kuitenkaan ihan pelittänyt melotessa. Ehkä tuo pohja jonka pyrki tunkemaan kajakkiin sisälle sekoitti ajatukset ja herra luuli istuvansa Volvossa? Joka tapauksessa teimme pienen pohjakosketuksen. En tiedä olisikohan tuo melominen onnistunut tuosta kohdasta Arielilla näissä olosuhteissa ilman pohjakosketusta. Vettä oli kertakaikkiaan liian vähän. Muutama lisänaarmu Arielin pohjaan jäi muistoksi tuosta tapahtumasta, mitään suurempaa katastrooffia ei kuitenkaan sattunut.

Kiersimme vielä Tallholmenin ja Käringholmenin ja palasimme sitten takaisin Bredanille. Mittariin tuli 11,4 kilometriä, ihan kiva iltalenkki.

Kotona tytöt jo odottelivat telkkarin ääressä, joten kun aukkopeite oli saatu kuivumaan istahdimme koko perheen voimin katselemaan Dustin Hoffmania.