Sipoon maisemia ihmettelemässä

Toinen neidestä on melontakiellossa.

Siispä jätimme sekä Baloon että Dalen rannalle kun lähdimme Arielin kanssa keskiviikkona ihmettelemään Sipoon saaristoa.  Kitön ympäri "toiseen suuntaan" oli tavoitteenamme, mutta suunnitelmat muuttuivat jo rannassa. Vastarannalla oli nimittän 36 valkoposkihanhen armada ja sitä oli pakko päästä ihmettelemään.

Lähdimme siis kiertämään "sisäkautta" ja samalla kun reitti muuttui päätimme käydä katsomassa viime kesän satumaisemia Malmsjönenissä. Lumpeet levittäytyivät valkoisena mattona edessämme ja olisi kuin olisi pamauttanut melalla mattoon kun lehtien sekaan yritti saada melansa mahtumaan.

Mutta ei sitä voinut kuin nauttia noista järjettömän kauniista kukkasista. En yhtään ihmettele että taruston mukaan sydänsuruihin kuolleet nymfit saivat uuden olomuodon ja voimme edelleen ihailla heidän kauneuttan.

Kipparillakin mielikuvitus laukkasi. Minä yritin, tapani mukaan, havaita lintuja ja muita eläimiä, yhtäkkiä kuulin Arielin takaosastosta kommentin: Katso, rannalla istuu kettu. No juu, istuihan siinä kettu, tunnustetaan. Oletan että tarkoitus oli pitää linnut poissa rannalta, voin kertoa ettei mitenkään kovin hyvin toiminut tuo repolainen. 

Kun pääsimme joelle saakka sain huomata että vesi oli huomattavasti korkeammalla kuin vuosi sitten. Pääsimme jatkamaan matkaa jokea pitkin, viime vuonna tämä oli päätösasemamme.

Maisemat olivat suoraan jostakin sadusta, en oikeasti yhtään ihmettele miten kesäauringon säteiden heijastuessa sammaleesta on nähty keijujen tassia ja muista mystisiä olentoja. Johan tällaiselle pedille kuka tahansa nukahtaa ja näkee mitä kummallisimpia unia.

Jatkoimme pienen sillan alta ja 90 asteen kulman jälkeen löysimme itsemme kapeasta ojasta. 

Kuulimme hevosten hirnuvan ja traktori pyöri pellolla. Valitettavasti suhteellisen korkeat seinämät estivät ihailemasta kunnon maalaismaisemaa. Meloimme niin pitkälle kun pääsimme ja sitten tulikin pienen pieni ongelma. Edes joen leveimmässä kohdassa, jossa vielä oli pienet levennyksetkin, ei Ariel mahtunut kääntymään. 

Siispä peruutimme takaisin, puunrunkojen ja pensaiden ohi ja sillan ali, kunnes Ariel mahtui kääntymään. Alkaa kipparin kanssa tuo yhteistyö pelittää, jopa takaperin. Olisipa inssisetä nyt nähnyt minut. Olen peruttamisen mestari!

Jatkoimme matkaamme seuraavaan lahteen, Köningsvikeniin, ja pelästytimme harmaahaikaran liikkeelle. Seurasimme sitä saaren toiselle puolelle ja näimme kaksi harmaahaikaraa puussa. Kotona kuvaa katsoessani huomasin vielä sen kolmannenkin. Näimme kyllä kun ne lensivät että niitä oli kolme. Aika uskomaton näky! Muuten olikin yllättävän vähän merilintuja nähtävissä.

Koska vesi oli korkealla piti sitten käydä katsomassa seuraavakin lahti, Långviken, minne ennen emme ole päässeet. Ei meinannut kippari uskoa kun ilmoitin että on seinä vastassa. No, tunnustan, seinässä oli reikä, mutta minä en siitä olisi mahtunut. Mahdollisesti Arien ilman matkustajia. Mitä pääsin kurkkaamaan reiästä olin näkeviväni myös seuraavan seinän. Siispä nousimme maihin ja kävimme ihmettelemässä maisemia jalan. Seinän takaa paljastui pieni lätäkkö ja reikään sopiva kalterikin löytyi rannalta. Ja se toinenkin seinä oli nähtävissä.  Olisikohan aiemmin ollut kalanistutuslampi? Ainakin kyltit rannalla kielsivät kalastuksen alueella.

Jatkoimme vielä alkuperäisen suunnitelman mukaan Kitön ympäri, mutta ennenkuin lähdimme matkaan siirsin kameran luukun alla turvaan. Vesitiivis pussi kun jäi kotiin ja ulkopuolella tuuli nostatti sen verran aaltoja etten viitsinyt luottaa aukkopeitteeseen. Olisi Canoni pysynyt kuivana aukkopeitteen alla, mutta eipä siinä aallokossa olisi kameraa voinut kuitenkaan nostaa esille, riitti että piti huolta melastaan.

Vaikka emme montaa lintua reitillämme nähneet, niin ainakin nämä olivat sitä mieltä että oli jo nukkumaanmenoaika.

Eniron mukaan, navigaattori kuoli, matkaa tuli 15 km