Lepopäivä teki ihmeitä
Torstaina olin sitä mieltä että ehkäpä uskaltaisin kokeilla melomista. Kun merikin oli peilityyni, päätin että ehkäpä se Kalvö onkin ihan siedettävän matkan päässä. Saimme pienen ylipuhumisen jälkeen myös uimarimme suostumaan Arielin keskireikään. Urheilijalle tuo matkustajana oleminen ei oikein tuntunut maistuvan.
Meloimme verkkaiseen tahtiin kohti Kalvön pohjoispäätä, vuorottelimme keskireikäläisen kanssa, neiti meloi muutamia vetoja ihan kokeillakseen miten olkapää kestää. Ja siinä sivussa roiskutti vettä äitinsä niskaan. Kuulema mela on oudon mallinen ja melontatahti sopisi eläkeläiskerhon ulkoilupäivän retkelle. No, hyvin se mela tuntui kuitenkin istuvan käteen, useamman kerran matkan aikana sitä pyydettiin lainaan. Paremman puutteessa kai sitten.
Kippari oli päättänyt että menemme Svartholmenin ja Kalvön välistä, mutta ja Hötervikenissä bongasimme ensimmäiset linnut, joten minun oli pakko saada kuvata.
Oletan että nämä olivat haahkoja, uroksia kun ei näkynyt mailla halmeilla.
Kiersimme Kistörenin ja Kalvön välistä ja siellä sitten teimme illan bongauksen: pienen pingviinin kivellä.
Oletan että nämä silkkiuikun poikaset ovat niin lähellä pingviinejä kun pääsen näillä leveysasteilla. Ei siis ominaisuuksiltaan, mutta ulkonäöltään. Voiko mikään olla niin suloista kuin eläinten poikaset? Ainakin oletan että tämä on silkkiuikulle kuuluva lapsokainen, äiti nimittäin kutsui sitä vimmatusti, enkä oikein tajunnut miksi tyyppi ei lähtenyt äidin luokse. Olimme huolellisesti katsoneet ettemme katkaisseet reittiä.
Asia selvisi kun pääsimme kiven toiselle puolelle. Olin jo kipparille sanonut että tuolla on joku vialla. Ei tällainen kivellä odottelu ole normaalia, mehän lähestyimme koko ajan. Vaikkakin hitaasti niin emme hiljaa, juttelimme rauhallisesti keskenämme, kertoen poikaselle että paha peto ihminen on tulossa.
Pikkuinen oli selvästi loukannut jalkansa. Mietin jo itsekseni nappaanko poikasen kiinni jos se antaa, ja toimitan sitten jonnekin hoitoon tai päästän tuskistaan. Kiertelimme hitaasti lähemmäksi ja jossakin vaiheessa pikkuiselle riitti. Se nousi reippaasti pystyyn ja ontui todella pahasti veteen. Ja sitten mentiin. Jos liikkuminen kuivalla maalla oli ollut todella hankalaa niin vedessä tuo oli elementissään. Ei merkkiäkään kivusta tai vaikeuksista. Sinne se painui emonsa luokse. Toivottavasti pikkuisen jalka kuntoutuu. En kyllä nähnyt merkkejä ulkoisista vammoista jalassa, joten ehkäpä se levolla paranee. Suloinen tuo vaaveli oli.
Ja selvisihän se syy siihen miksi herra oli halunut kiertää juuri saarien välistä. Siellä oli silta! Jos herra ei voi ajaa sillan yli katsomatta voisiko sen ali meloa, niin hän ei todellakaan voi olla melomatta yhdenkään näkemänsä sillan ali.
Kiersimme vielä Svartholmsörenin. Maisemat olivat taas aivan uskomattoman kauniita. Keskireikäläistä hieman hirvitti, kilpuri kun ei anna anteeksi jos vetää kiven yli, Ariel nyt ei pikkuisista kivistä välitä. Emmekä itseasiassa osuneet ensimmäiseenkään, mutta tunnustan että kovin syvää tuossa ei ollut.
Jatkoimme matkaa kohti Majholmenia ja kippari päätti että kyllähän Ariel menee Majholmenin ja Kalvön välistä. Hieman saimme miettiä pääsemmekö ympäri, mutta olimmehan jo harjoitelleet kaislikkomelontaa, joten päätimme kokeilla onneamme. Ei se ollut edes haasteellista. Tuohon oli selvästikin tehty ihan soutuveneelle väylä. Arielillehan tämä oli lähes moottoritiemäinen paikka. Monta kaistaa suorastaan. Keskireiästä raportoitiin vedesnsyvyydestä. Kippari ilmoitti että jos mela ei osu pohjaan niin ei hätää. Eikä se montaa kertaa osunutkaan.
Jos olin edellisinä päivinä valitellut vesilintujen puutetta niin Sparrvikenissä sain sitten ihailla niitä. Kaikkien vanhojen tuttujen lisäksi bongasimme punanokkaisen ihmeen. Arvasin että jos vaan onnistun saamaan kuvan linnusta niin kyllä naamakirja tietää. Tukkakoskelonaaraaksi (Mergus serrator) se tunnistettiin alta aikayksikön. Hauska lintu, sekään ei yhtään pelännyt. Huomattavasti kiltimmin poseerasi kuin silkkiuikku, vaikka tämäkin on sukeltaja.
Koska kippari oli menotuulella ja ilta oli uskomattoman kaunis, jatkoimme Ånholmenin ympäri. Keskireiässä bongattiin horisonttia ja pohdiskeltiin miten ihminen onkaan voinut luulla että maa on litteä. Sanoin että eikö se nyt ole aika itsestään selvää. Reuna näkyy ja yhtäkkiä reunalla ollut laiva katoaa horisontin taakse. Kuulema se nyt ei ole mitenkään mahdollista, koska horisonttiahan ei koskaan tavoita. Yritin selittää ettei siihen aikaan oltu melomassa melomisen ilosta vaan paiskittiin töistä aamusta iltaan eikä mietitty horisonttia sen enempää. Paitsi Kolumbus, joka eksyi Amerikkaan, kuului keskireiästä.
Emme olleet muuten ainoat jotka olimme vieneet jälkikasvumme iltaretkelle. Tosin tämä äiti ei väitellyt horisontista lapsiensa kanssa, ne tottelivat kiltisti vanhempiaan. Isä vahti liikkeitämme hieman kauempana perheestään.
Jatkoimme kohti Svedjeholmenia ja minusta oli aika pitää pieni jalottelutauko. Siispä näytimme lapsellemme miten 6½ metriä pujotellaan kivien välistä rantaan. Ei neiti nyt kovinkaan otettu ollut suorituksestamme. Sen sijaan teimme hetken läksyjä rannalla ja bongailimme uusia kasveja kasvioon.
Koska ilta oli jo pitkällä emme jääneet ihmettelemään sen enepää saarta vaan jatkoimme matkaamme Granholmenin ohi ja kohti Lilla Korsholmenia ja Korsholmenia.
Aloimme jo pikkuisen kanssa olla sitä mieltä että nokka kohti kotia, mutta sittenhän sen oli ihan pakko olla siinä: sillan. Utterörenin kohdalla siis oli tällainen outo viritelmä ja herranhan oli ihan pakko päästä ali. Siispä ihmettelimme taas kiviä ja kiersimme sitten tämänkin pienen kivikasan.
Jatkoimme kohti Risholmenia ja kun tulimme Solskensholmarna ohi illan viimeiset auringonsäteet värjäsivät jo maiseman ihan kullankeltaiseksi, joten oli todellakin aika suunnata kohti mökkiä.
Rävholmenin ohi ja kohti tuttua Vitholmenia.
Kun palasimme mökille oli jo nukkumaanmenoaika, mutta taisi myös neiti olla tyytyväinen kun tuli mukaamme melontareissulle, vaikka ei melaa saanutkaan käteensä kuin hetkellisesti.
16 kilometriä tuli mittariin. Tasan tarkkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti