Tiistaina oli taas aika lähteä melomaan.
Alkuperäistä reittisuunnitelmaa ei juurikaan noudatettu vaan menimme sinne minne kajakit veivät.
Jonkinverran tuuli nostatti aaltoja, mutta onneksi se ei menoa haitannut. Ariel työnsi nokkansa veteen ja leikki kuin delfiini aallokossa. Sitä on oikeastaan ilo katsella, miten kauniisti Ariel puskee itsensä aalloista läpi. Valitettavasti minulla vaan on aina huoli tuosta Eosista, pitäisiköhän jätää välillä matkasta pois? Tosin, jos niin tekee niin tulee taas jotakin "elämää suurempaa" vastaan.
En tiedä onko tämä nyt elämää suurempaa, mutta en muista koskaan nähneeni seitsemää joutsenveljestä iltauinnilla. Tunnustan etten sukupuolimääritellyt tätä poikuetta, mutta aika upea näky tuo oli! Mamma tosin ei tahtonut tuoda poikasiaan ihan liki näytille, mutta näkeehän nämä näinkin.
Eräs joka sen sijaan ei ollenkaan pelännyt oli tämä syöpöttelevä herra. Häntä ei Ariel olisi voinut vähempää kiinnostaa, hän kun oli löytänyt aivan loistavan pikaruokapaikan.
Malmkoplanin kohdalla olikin taas aika ihailla metsäkaurista. Tosin tämä yksilö oli suhteellisen säikky, ei suostunut ollenkaan seistä uljaana tuijottamassa minua kuten puutarhavieraani aikoinaan. Painui suoraan pöpelikköön kun ensimmäinen kajakki lähestyi tyyppiä. Ehkä ravintolassa oli liian rauhatonta ruokavieraasta?
Lähestyimme kaurista ihan sattumalta, yritimme löytää väylää Högkoplanin ja Malmkoplanin välistä. Se ei onnistunut, joten kiersimme toista kautta ja otimme uutta vauhtia. Tai yksiköt ottivat, Ariel oli liian leveä tähän reikään, joten jäimme katselemaan muiden käsipohjamelontaa.
Kyllä tuosta läpi mentiin, mutta ahdasta kuulema oli paikoitellen.
Kävimme vielä kiertämässä Svinön ja ohjaajamme oppi miksi matkassa pitää olla veitsi. Kalastaja oli onnistunut sotkemaan siimansa sähköjohtoihin ja koska siiman päässä roikkui saalis niin eihän sitä kalaressukkaa voinut jättää siihen roikkumaan. Sillä aikaa kun kala pelastettiin hitaammalta kuolemalta niin me tutustuimme oikeisiin ankanpoikasiin. Näitä ei pelottanut yhtään. Siinä ne tulivat tutustumaan meihin vuorotellen, sillä aikaa kun äiti hätääntyneenä odotteli Suinonsalmen toisella puolella moottoriveneiden ohimenoa. Ymmärrän että mammalla oli hätä, mutta poikaset olivat hyvässä tallessa kajakkiemme suojissa. Ja kun veneet vihdoin ja viimein olivat menneet pääsi äitikin noutamaan pienokaisensa pois. Kiltisti he lähtivät äitinsä matkaan, vaikka olisivat ehkä tulleet mukaamme jos äiti ei olisi tullut? Olisikohan ne voinut siirtää lasten kahluualtaaseen hodiettavaksi tuohon takapihalle? Ja muistutan nyt vielä varmuuden vuoksi: luonnonvaraisia eläimiä ei saa "adoptoida" kotiin.
Ilta-auringon laskiessa palasimme Bredanille, lokinpoikasetkin olivat jo menossa nukkumaan, selvästi oli iltavoimistelu menossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti