maanantai 13. toukokuuta 2013

Kaunistumassa

Äitienpäivän kunniaksi lähdimme bongaamaan äitejä.

Olin ajatellut että täyttäisin päivän blogin pelkillä "pesäkuvilla", mutta koska bongailu muuttui ihan erilaiseksi kuin alunperin olin ajatellut, tulee tänne vaikka ja mitä kuvia.

Vaikka äitienpäivä mielestäni on jonkinlainen juhlapäivä, ei sitä välttämättä vesillä huomannut. Rannoilla oli vaikka ja minkälaisia äitienpäiväkokkoja, valitettavasti osa niistä haisivat todella pahalle. Kuvittelin että kotikuapunkini järjestyssäännöt kieltää hajuhaittojen tuottamisen, mutta voin toki olla väärässä. En jaksanut asiaa tarkistaa. 


Lähdimme Bredanilta kohti Sököörarna. Sää oli loistava, vaikka aurinkoa ei näkynytkään. Pieni tuulenvire huolehti siitä että näimme kivet ajoissa, eikä tullut liian kuuma vaikka olin unohtanut siirtää takkini pelastusliivien päälle. Mutta aaltoja se ei jaksanut nostattaa, siispä pääsimme nauttimaan melomisesta lähes peilityynellä merellä. Voiko enempää vaatia? 

Ensimmäinen vastaan lentänyt "äiti" näytti tältä.


Pääsin myös ihailemaan kyhmyjoutsen pariskuntaa Tallhomenin paikkeilla, pesää ei kuitenkaan vielä näkynyt. Yllättävän herkällä tuulella olivat, yleensä kyhmyjoutsenet eivät välitä Arielista tuon taivaallista, tietävät kai että minä pelkään heitä enemmän kuin nuo minua. 


Vaikka olinkin päättänyt kuvata äitejä, nämä pariskunnat kuitenkin sulattivat sydämeni. Eihän äitejä olisi ilman isijä. Joten silkkiuikutkin pääsivät molemmat kuvaan. Silkkiuikkujen pesiä oli runsain mitoin, muuten löysimme yllättävän vähän pesiviä lintuja. Mistä sekin nyt sitten kertoo? Heikentyneestä näkökyvystä?


Sököörarna tulivatkin äkkiä eteemme, tuskin ehdin melomaan kun kamera piti koko ajan nostaa esille. Onneksi kippari ei juurikaan apua kaipaa, Ariel liikkuu hänenkin lihasvoimallaan, joten sain keskittyä pesiviin lintuihin. Niitähän olin tullut etsimään. Ja siinä se sitten oli. Majesteettisena pesässään, onkohan kauniimpaa näkyä kuin kyhmyjoutsen hautomassa?


Ihan vertailun vuoksi toinen pesivä lintu. Saatte itse päätellä kumpi on kauniimpi näky. Tosin, ehkäpä jos kalalokki olisi hieman harvinaisempi näky niin se innostaisi minua hieman enemmän.


Mutta kun aika tavallinen näky melontaretkillämme on tämä, niin ei välttämättä ihan jokainen lokki saa minua innostumaan. Äitienpäivän kunniaksi kuitenkin lokkimammastakin tuo kuva.


Jatkoimme matkaa kohti Medvastötä ja koska herra haahka tunsi suurta tarvetta lentää nokkani edestä oli ihan pakko antaa Canonin laulaa. Unohdetaan jo ne äidit kokonaan, isät ovat vaan niin paljon näyttävämpiä!


Seuraava pariskunta olikin sitten haastavampi minulle. Oletan että kyseessä on merilokkipari, mutta voin toki olla väärässäkin. Nämä linnut kun eivät ole vahvin puoleni, mutta olen kyllä tässä melontareissuillani oppinut tunnistamaan aika monta lajia. Lokkeja en tosin erota toisistaan, vaikka niitä todellakin näkee enemmän kuin tarpeeksi reissuilla. Naurulokki on ainut "varma" noista lokeista, Loput menevät lottoamalla. 


Seuraavakin pariskunta oli minulle aivan outo, en usko että olen koskaan nähnyt isokoskeloita. Ja jos joku teistä nyt kertoo etten vieläkään ole nähnyt, voisitteko kertoa mitä nämä olivat? Siihen saakka sanon että olivat isokoskeloita. 

Vaikka keskityinkin lintuihin, täytyy sanoa että nuo rannoilla liehuvat siniristit olivat toinen toistaan upeampia. Jopa niin kauniita että siirsin hieman tarkennuspistettä. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! 


Medvastön kohdalla kippari sitten sanoi sen maagisen sanan: Byviken. Vaikka vesi olikin alhaalla ja aikataulu tiukka minun oli ihan pakko sanoa: "yritetään, ihan nopeasti". Olisihan se pitänyt tietää että jos on kiire, ei kannata poikeat suunnitelmasta. Mutta hei, äitienpäivä on vain kerran vuodessa. Siispä kaislikon sekaan. Yllättävän äkkiä olimme Byvikenissa ja näimme harmaahaikaran rannalla. Ja samalla sitten näin ne jotka tekivät tästä retkestä täysosuman. Joutsenet!


Kaipa tämä pariskunta oli ottanut pienen tauon matkalla pohjoiseen? Keskityin niin täydellisesti tähän ihmeeseen etten tajunut että kippari ei välttämättä näe samalla tavalla eteensä kuin minä, onhan hän noin 3 metriä minun takanani. En kertakaikkiaan huomannut että vesi loppui. Vaikka ei Ariel kovin paljon vettä tarvitse allensa niin muta ei kuitenkaan ole vettä. Yhtäkkiä olimme aika kunnolla kiinni pohjassa. Eikä tuo lieju pahemmin innostanut poistumaan kajakista työntöhommiin. Voin sanoa että lihakset huusivat armoa kun sentti sentiltä pakotimme Arielin eteenpäin ja takaisin veteen. Ja jos alkumatkasta manasin noita nuotioiden hajuja niin tuo pohjamudan lemu on sanoin kuvaamaton. Mutakylpy tosin kai on olevinaan joku hemmotteluhoito, joten pitihän Arielin kauneudesta huolehtia. Mutaa oli meloissa, pelastusliiveissä ja jopa lippalakissa, mutta en kyllä väitä että yksikään edellä mainituista olivat mitenkään hurmaavampia tuon käsittelyn jälkeen. Mutta kuten sanottu, viis maitohapoista lihaksissa, sain ihailla noita pohjoisen ihmeitä, edes hetken.


Olenhan minä joutsenia nähnyt mökillä, mutta en koskaan kotinurkillamme. Ja ovathan nuo niin paljon ihanampia kuin kymyjoutsenet...vai ovatko? 


Minulla oli aikaa pohtia joutsenten eroja ja ihanuutta, sillä kotimatkalla oli ihan pakko auttaa kipparia melomisessa, meidän molempien hauislihasten palautumisen kannalta oli varmaan hyvä meloa ihan hiljakseltaan takaisin kohti Bredania. Samalla kun lihakset pikkuhiljaa tottuivat taas aerobiseen liikuntaan katselimme mitä kummallisimpia vesikulkuvälineitä kun meloimme Pentalan rantaa pitkin. Pieni neliskulmainen, aurinkopanelein varustettu vene piti kanssamme suurinpiirtein samaa vauhtia, samalla kun isohko, kaivinkonetta kuljettava paatti ajoi meidän ohi. Kaikkea kummallista sitä vesillä näkeekin. Tuo kaivinkone muuten jäi kaivamaan erään kesämökin pihaan ja ääni oli kuin norsulla kun kauha raapi merenrantakallioita. Saako äitienpäivänä todellakin ensin tuottaa haju- ja sitten äänihaittoja? Onneksi en minä asunut kyseisen porukan naapurissa, olisi ollut aikamoinen keskustelu muuten.

Jatkoimme kohti Bredania ja pidimme pienen juomatauon. Samalla yritin nostaa kamerani taas esille, sen paino oli varmaan kymmenkertaistunut puolessa tunnissa. Tai sitten lihkseni eivät olleet vielä täysin palautuneet pienestä teholiikuntajaksostaan. Onnistuin kuitenkin kuvaamaan sinsisorsapariskunnan. Nämä sentään tunnistan sillä pikkutyttönä ihailin näitä usein Sibeliuksen puistossa.


Kun haahkapariskuntakin vielä tuli näköpiiriimme, sain vielä yhden tauon, nuo viimeiset viisi kilometriä kun olivat minulle hieman liikaa. Mutta kuten kippari totesi, ei ollut hänen ideansa lähteä mutakylpemään.


Isokoskelopariskuntakin tuli vielä kertaalleen näytille, hurjasti oli lintuja tullut tiistain jälkeen meidän reviirillemme.


Pääsimme takaisin Bredanille lähes alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, nokikana toivotti meidät tervetulleiksi.


Mittariin tuli 16,8 km, vaikka lihakset väittävät 35½. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti