Meduusan verkossa

Tauon jälkeen pääsimme taas vesille.

Syksy oli selvästi tullut ja Bredanin laiturit taas kerran vedessä, eivät rannalla. Onneksi nuo ahkerat talkoolaiset olivat saaneet hiekkapolut sellaisiksi että kuivin tossuin pääsi laiturille ja siitä kajakkiin. Siitäkin huomasi syksyn saapuneen, että meitä lähtiöitä ei juurikaan ollut Bredanilla. Saimme ihan ikioman ohjaajan retkellemme. 

Koska vettä oli taas meressä runsaasti, olivat kivetkin sukeltaneet syvemmälle. Ja rannoilla oli todellakin syksy nähtävissä. Puut olivat vaihtamassa keltaiseen asuun, vihreänkeltaisia eri sävyjä oli nähtävissä runsaasti. Onkohan se syksyn muotiväri kun sitä niin paljon oli näkyvissä?  

Jos luonto oli vaihtanut ulkoasunsa uuteen niin näkyi vesillä joitakin tuttujakin. "Rumat" ovat selvästi kasvaneet mutta yllättävän pieniä ne vielä olivat. Viime syksynä olivat minusta huomattavasti isompia tässä vaiheessa. Seuraavatkohan nuo nyt kauniisti neuvolakäyriä?

Ihan ensimmäiseksi lähdimme katsomaan Kotilahtea. Emme ole käyneet siellä Arielin kanssa, ja kun vesi oli korkealla ja kaislikko kuivumassa päätimme yrittää. Ihan hieman haastavaa se oli, mutta läpi päästiin.

Muuttolinnut eivät vielä olleet paikalla, mutta jo kaislikon väriloisto oli näkemisen arvoista. Ja se luonnon rauha. Keskellä suurkaupunkia voi istua ja kuunnella hiljaisuutta. Melkein pystyi kuulemaan ohi liitäneen perhosen siiven lyönnit. 

Jatkoimme kohti Bylandetia ja nautin Arielin keinuessa syysaalloilla. Aika hyvin meri keinutti enkä uskaltanut ottaa kameraa esille. Aivan ihania kuvia olisi saanut, mikäli kamera olisi jäänyt henkiin, kivillä levänneistä linnuista. Syksyn väriloistoa, kiviin törmäävät aallot, vesipisarat joihin aurinko taittuu ja kaiken keskellä lokki. Ette usko miten mielettömän kaunis ihan perinteinen kalalokki voikaan olla. Mutta pakko on pitää järki kädessä tuon kameran kanssa. Sitäpaitsi minulla oli "väärä" objektiivi mukana. Olin ihan tietystä syystä varustautunut tällä kertaa "lyhyellä" putkella. Jospa vaikka...

Pääsimme kokeilemaan limbotaitojamme kun alitimme ensimmäisen sillan. Siitä vielä mentiin ihan hyvin, joskin minua hirvitti. Inhoan noita matalia siltoja. Pelkään lyöväni pääni niihin.

Kannatti kuitenkin limboilla sillä onnistuimme näkemään lisää lintuja. Tosin täällä eivät aallot keinuttaneet eivätkä vesipisaroista taittuvat auringon säteet muodostaneet spektrejä lintujen ympärille. Mutta onhan nuo kyhmyt vaan kauniita.

Seuraava silta tuli sitten vastaan Hirsalasundetin kohdalla. Nielaisin syvään ja ilmoitin kipparille että hän ei voi olla tosissaan. Tuostako? "Ei hätää, keskellä on tyhjää, voit hengästää siinä" Juu, keskelle saakka menikin ihan hyvin. Hengähdin ja jatkoimme. Mitä sitten tapahtui on hieman epäselvää, mutta metallipalkki ja pääni ottivat mittaa toisistaan. Aika paljon ruostehiukkasia tippuili aukkopeitteeni päälle, joten tutui siltä että kuitenkin pääsin voittajana tuosta alta. 

Vielä yksi silta alitettavana mutta äskeisen jälkeen tätä nyt ei voinut edes alittamiseksi kutsua.

Huokasin syvään ja päätin taas keskittyä luonnon kauneuteen. Ja siinähän riitti ihmettelemistä. Voi kunpa kameran linssin läpi voisi saada tallentumaan se järjetön valon ja varjojen leikki joka saa värit kertakaikkiaan räjähtämään verkkokalvolla uskomattomaan ilotulitukseen kun aurinko yhtäkkiä valaisee jonkun kohdan. Yksikään kaleidoskooppi ei pysty tätä toistamaan. 

Tuossa Tavastenin kohdalla sitten osoittautui hyväksi ratkaisuksi pitää se lyhyempi putki mukana. Melapostina Canoni siirtyi kipparin käyttöön, siinä vaiheessa kun minä ne näin, ne olivat jo takanani. Mutta niitä oli, hurjat määrät. Kuten olin olettanutkin. Meduusojen tanssi on lumoavaa. Mitä musiikkia nuo polttiaseläimet sitten kuulevatkaan, se mahtaa olla kaunista. Siellä ne virtauksessa aukenivat ja sulkeutuivat ja aina välillä levittäytyivät täyteen loistoonsa Arielin viereen. 

Olisin voinut jäädä ihailemaan tuota vedenalaista balettia vaikka loppupäiväksi. Aivan käsittämätöntä miten tuo limapussi pystyy hallitsemaan liikkeitään pelkästään supistamalla ja laajentamalla uimakelloaan. Käymmtämäällä hyäkseen veden purkautumisesta syntyvää voimaa. Ja virtauksia. Olisinpa pyytänyt kipparia videoimaan tuota tanssia. 

Koska tuo tanssi oli niin kaunista sain tahtoni läpi emmekä kiertäneet Tavastenia vaan palasimme vielä ihmettelemään tanssia kerran ennenkuin hissukseen lähdimme kotiinpäin. 

Sen verran tuo tälli tuntui että lepuutin silmiäni ja annoin kipparin toimia silminä. Ja tajusin että tein loistavan ratkaisun. Kun sulkee silmänsä antaa vallan muille aisteille.

Aallot löivät lähirantoihin ja kaislikossa tuuli lauloi mitä ihmeellisimpiä lauluja. Ja meri tuoksui. Vielä ei ollut se mädäntyvän kaislikon haju vallannut tilaa vaan raikas suolainen syysilma hiveli nenän hajureseptoreita. Ei sitäkään voi kuvailla miltä täysin hajuton meri-ilma tuoksuu. Se maistuu suussa ja tyhjentää jokaisen pienimmänkin poskiontelon kolkan sinne kertyneistä nokihiukkasista.Olo on kertakaikkiaan puhdistunut kun antaa tuon suolaisen kostean ilman virrata keuhkoihin.

Bredanilla kahta matkamittaria verrattiin keskenään ja taas kerran kipparin mittari näytti vähemmän. pitäsiköhän se kalibroida? Niin tai näin, 25 km lisää merkattiin Arielin matkapäiväkirjaan.

Syksy tulee

Kesä on ohi.

Viimeinen tiistaimelonta melottiin eilen. Syksyn voi jo tuntea ilmassa ja vaikka tuuli ei pahemmin häirinnyt melomista oli aallokkoa aika reippaasti.

Joutsenet olivat ulkoiluttamassa pienokaisiaan. "Rumat" olivat jo kasvaneet aika isoiksi, siitä huolimatta vanhemmat päättivät siirtää jälkikasvunsa turvaan kaislikkoon kun Ariel lähestyi. Olemmakohan meloneet liian vähän viime aikoina kun joutsenet eivät tunnistaneet meitä? 

Herra Joutsen sentään hieman isotteli, mutta painui perheensä perään aika nopeasti. Ovat ne vaan niin upeita eläimiä!

Jos syksy oli tunnettavissa niin oli se myös nähtävissä rannoilla. Kaislikko kellertää ja kukat ovat kuihtuneet. Eikä lintujakaan ole pesissään. Jotenkin aika haikean näköistä kun luontu on painumassa lepotilaan. 

Jatkoimme Maretista kohti Koplorneita. Aallot keinuttivat Arielia ja alkoi jo hieman hirvittää Canonin puolesta kun aaltoja tuppasi tulemaan syliin. Onneksi aukkopeitto piti suurimman osan vedestä ulkopuolella, muutama tippa tunki selkäpuolelta sisään, sen siitä saa kun ei jaksa virittää kunnolla rannassa. 

Jos nyt tuntui siltä että luodot olivat tyhjinä, kyllä niitä lintuja sentään vielä jossakin oli nätävissä. Merimetsot olivat vallanneet kokonaisen kiven ja pidemmältä näytti siltä että pingviinejä on vihdoinkin bongattu myös Suomessa. 

Koska aallot eivät inspiroineet minua ollenkaan lähdimme pikkuhiljaa kohti Bredania. Taivas tummeni kun tummia pilviä alkoi kertyä päämme yläpuolelle. Ilta-aurinkokin loisti poissaolollaan. Syksyn kunniaksi?

Iltalenkillä oli toinenkin joutsenpariskunta. Myös näillä oli kolme poikasta matkassa mukana. Tämä perhe ei välittänyt yhtään meistä, joten pääsin sitten ihailemaan rumia oikein kunnolla.

Tuuli yltyi kun lähestyimme Bredania, jopa hanhien normaalisti niin siitit kampaukset repsottelivat tuulessa. Ja omassa pikkulahdessammekin oli pieniä aaltoja. 

Pääsime kotiin lähes kuivina, selkääni lukuunottamatta olimme kuivia. Ehdimme istahtaa autoon kun ensimmäiset sadepisarat tulivat. Kai se on vaan hyväksyttävä: syksy tulee. 

12,5 km tuli matkamittariin

Tavoitteena 300

Autsch, olen unhotanut päivittää!

Kävimme viime viikon tiistaina melomassa, olihan retkipäivä. Vaikka päivällä oli ollut todella pilvistä oli ilta-aurinko taas lämmittämässä melojia.

Työtilanteen takia myöhästyin lähdöstä, lähdimme n. 20 min muiden jälkeen matkaan, kippari kysyi yritetäänkö kiinni vai tehdäänkö oma lenkki. Sanoin että olemme saaneet pääryhmän kiinni ensimmäisellä juomatauolla. Oikeassa olin. Onhan meitä kaksi melojaa kun Canon on kotona, joten kyllä nyt sen verran pitäisi saada vauhtia Arieliin että kiinni saaminen on mahdollista.

Suuntasimme kohti Herrötä ja silmä tarkkana tutkin vettä. Meduusat eivät kuitenkaan vielä olleet saapuneet tanssimaan. Jatkoimme Stora Herrön ympäri, Träskholmenin ja Hernesaaren ja jatkoimme siitä sitten pikkuhiljaa kotiinpäin.

Kotiin tultaessa olikin taivas aika oudon näköinen. Kun katsoi vasemmalle oli aurinko laskemassa pienen hennon pilviverhon takaa. Oikealla puolella taas kuun takana oli todella tumma pilvi ja valkoinen purje piirtyi terävänä kohti tummaa taustaa. Suorastaan hieman karmivan näköistä.

15,5 km tuli mittariin eli 300 meni rikki kesän aikana. Nyt on nimittäin syyskuu.

Taas pari reissua tehty

Nuorten mestaruuskisat lähestyvät!

Siispä lähdimme lauantaina kipparin kanssa kiertämään lähivesiä, sillä aikaa kun uimarimme harjoitteli. Jääprinsessamme ei juurikaan melonnasta piittaa. Lähdimme kiertämään Pyöräsaaren, jatkoimme Stora Bockholmin ohi kohti Isoa Vasikkasaarta, siitä Pitkäsaaren ohi ja Pirisaaren kautta kotirantaan. Matkaa mittariin tuli 13,9 km

Mutta nautitaan nyt enemmän tästä päivästä! Kuka vanhoja muistelee ja niin poispäin...

Tiistaimelojia oli kolmattakymmentä, tarkoitus oli lähteä ihailemaan Saoukan maisemia. Tuulta oli ennustettu 7 m/s, joten hieman suojaisempia reittiä suosittiin. Pari kajakkia oli kuitenkin irtautumasta porukasta ja lähdössä katselemaan Medvastötä ja Kipparihan innostui välittömästi. Siispä suuntasimme Maretin kautta kohti Pentalaa. Suureksi hämmästyksekseni ei tuulta ollut juuri nimeksikään. Puhumattakaan aalloista. Mikä siinä oli meloessa ilta-auringon lämmittäesä ihanasti.

Herrojen suunnitellessa reittiä minä katselin optimistien kaatumisharjoituksia. Aika näpäärästi sellaisen purjeveneen kääntää pystyyn kun tietää mitä tekee. Herrat päättivät, pienen neuvottelun jälkeen, että melomme Stora- ja Lilla Herrön välistä kohti Medvastötä. Kuulema Herrön toisella puolella tuulisi ja aallokkoa oli odotettavissa. Mitä vielä. Peilityyni, no ainakin lähes, meri levittäytyi eteemme.

Medvastön kohdalla pääsin ihailemaan kaisilikkoa taas todenteolla. Uskomattoman kaunista kun violettiin vivahtavat tupsut kuiskailevat tuulessa vihreän maton yläpuolella. Syksy tosin tekee tuloaan, kaislikko on selvästi vaihtamassa väriään keltaiseksi. Ja ilmassa on jo hieman syksyn tuoksua.

Pidimme muutaman minuutin pituisen jaloittelutauon Kajakuksen laitureilla, ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Morsfjärdeniä. Siinä jouduimme sitten pieneen vastatuuleen, joka lähinnä hieman vilvoitti. Ihan mukavaa, aurinko oikeasti lämmitti, joten alkoi jo olla hieman kuumakin.

Jatkoimme matkaa Lilla ja Stora Pentalan välistä. Moisössä oli pari metsäkaurista syömässä ihan rannassa ja hetkeksi tuli taas kameraa ikävä. Miten kauniita nuo kullanruskeat eläimet voivatkaan olla. Selvästi kyseessä oli pariskunta, herra ei välittänyt meistä pätkääkään vaan katseli meitä rauhallisesti, sarvet pystyssä, kun märehti. Rouva oli hieman kauempana, puiden suojassa. Teki mieli katsoa suostuisiko herra seistä rannassa kun tulen rapsuttamaan korvan takaa...

Bredanille palasimme 3 minuttia ennen auringonlaskua. Matkamittarissa 18,5 km. Mikä ilta!

Ikävä

Sillä se tauti lähtee millä on tullutkin!

Ainakin kippari uskoo vakaasti tähän, eikä pienet protestini eilisestä säätä tai olkapäästäni juurikaan vaikuttaneet herran mielipiteeseen. Sade ei kuulema sulata minua ja ei se tuulikaan paha ole. Siispä suuntasimme Bredanille, olihan tiistai!

Sen verran ikävän näköistä kuitenkin oli että jätin kamerani kotiin. Saattoihan sen arvata miten siinä käy!

Lähdimme melomaan 17 kajakin voimin kohti Munkholmarneita. Aallokkoa oli sen verran että hiukset kastuivat välillä. Onneksi tuuli kuivatti äkkiä sen minkä aallot kastoivat, paitsi paitani joka oli hyvin kelluntaliivien alla piilossa. Kun pääsimme Munkholmrneille olikin sitten periaatteessa kameraa ikävä: harmaahaikara istui rannalla ja silkkiuikut poikasineen kiertelivät Arielin ympärillä. Luonnollisesti! Ei kameraa mailla halmeilla. Paitsi Nokia, mutta se kai on puhelin?

Reittisuunnitelma meni aallokon takia uuskisi jo tässä vaiheessa, joten jatkoimme Suinon salmeen. Pääsin henkisesti jakamaan "vuoden veneilijä" arvonimen eräälle idiootille. Jos salmessa on nopeusrajoitus ja aaltojenteko kielto, onko ihan välttämätöntä kaahata täysillä sinne jos näkee parisenkymmentä kajakkia? Kivaa siinä yrittää olla työntämättä kaveria kohti sillan seinää, samalla kun yrittää pitää omansa pystyssä. Mahtoi kuski olla ylpeä itsestään? Tosin kukaan meistä ei käynyt uimassa, joten hukkaan meni sekin yritys!

Meloimme Varlaxvikenin kautta (sillan ali luonnollisesti) ja ihailin taas harmaahaikaraa joka lähti lentoon Arielin vierestä. Juu, ei yhtään harmittanut, ei ollenkaan...

Jatkoimme rantoja pitkin kohti Skataholmsörarneita. Kuulema ei ollut tarpeeksi vielä nähty aaltoja, joten lähdimme kiertämään Bodötä. Minulle kuitenkin riitti puolivälissä, joten livistimme Bodöklobbenin suojaan, pakoon aaltoja.

Meloin kiltisti vielä hetken, mutta kun lähestyimme Bredania ja aallot loppuivat ilmoitin kipparille että olkapääni teki lakon.

Kipparille tuli kilometrejä 12, minulle hieman hähemmän, mutta Arielin kilometrejähän tässä lasketaan.

Kirkkonummen puolella

Säät eivät suosi sairaslomalaista!

Kippari taitaa kohta hermostua kun hyvät melontasäät menevät ihan hukkaan. Minä kun vaan poden olkapäätäni. Eilen sitten päätin uskaltautua kokeilemaan josko olkapää kestäisi. Kippari taisi aavistaa kuinka siinä käy, hän suunnitteli hyvin rauhallisia jokiretkiä.

Nostimme Arielin katolle ja suuntasimme kohti Kallvikeniä. Ariel alas katolta ja veteen. Tuo on muuten ihan kiva ranta lähteä liikkeelle. Huoltoajona saa auton ihan rantaan, tosin maastamme löytyy näköjään kuljettajia jotka eivät tiedä huoltoajon ja parkkeeramisen eroa, ja ranta on kivetön hiekkaranta. Loistavaa!

Saimme toisen olkapääpotilaan keskireikään mukaan ja niinpä suuntasimme kohti Kirkkonummea ihan kolmen melan voimin. Eipä siihen montaa vetoa tarvittu että olimme päässeet naapurikylään. Meloimme kohti Sundsbergiä ja lähdimme melomaan Sundetia ylös kohti Göletiä. Juuri ennen Kehä III tuli kuitenkin sellainen kaislikko vastaan että se retki päättyi siihen. 

Kaislikon reunassa oli loistava kajakkilaituri, joten pidimme pienen evästauon ennen kuin jatkoimme takaisin Espooseen. 

Koska tuo lyhyt matka nyt ei oikein tyydyttänyt herran menotarpeita, eikä olkapääni vielä tuossa vaiheessa laulanut virsiä, jatkoimme kohti Mankinjokea. Joen suulla oli aika lailla samanlaista maisemaa jota olimme äskenkin ihmetelleet. 

Aika nopeasti maisemat kuitenkin muuttuivat huomattavasti kauniimmiksi ja vesi valitettavasti kovin paljon sameammaksi. Siinä olikin sitten pieni pelko etten näkisi mahdollisia uppotukkeja ajoissa, mutta hyvin Ariel liukui pitkin jokea, eikä esteitä tullut yllätyksenä vastaan.

Kovin hyvinhoidetulta nuo rannat eivät näyttäneet. Joessakin oli runsaasti kaatuneita puita ja risuja, jonkinverran keskiväylää oli kuitenkin selvästi pidetty puhtaana. Luultavasti joella ajelevat moottoriveneiden kipparit eivät myöskään arvosta uppotukkeja. 

Satumaisemaahan tämäkin oli, en olisi uskonut että näin läheltä kotia voisi löytyä tällaisiakin keitaita. Ja kun moottoriliikennekin oli sen verran kaukana ettei se häirinnyt niin aloin oikeasti odotella vaikka ja mitä eläimiä. Yhden vesilinnun onnistuimme bongaamaan, useampaan otteeseen, mutta se ei todellakaan halunut päästä kuvaan. 

Uimarimme oli hieman huolissaan millä nämä joen yli kurkottelevat puut oikein pysyvät pystyssä. Toki tiedän että koivujen juuret ovat aika laajalle levittäytyneet, mutta kyllä nämä "suoritukset" kieltämättä välillä ovat aika uskomattomia. Hyvin tosi tämäkin runko tuntui tasapainottelevan. Ja oksasto teki uskomattoman valoshown veden pinnalle. 

Oikeastaan oli aika mukavaa että vesi oli sameaa, en tiedä olisiko maisemat muuttuneet kauniimmiksi jos olisin saanut ihmetellä ihmisten välinpitämättömyyttä. Aikamoisia "kaatopaikkoja" oli nähtävissä paikoitellen rannoilla, voin vaan kuvitella miltä joen pohja näyttää. Saavat kalat todellakin urheilla kunnon esteradoilla. Aidossa olympiahengessä kai sitten. 

Sen verran rauhallista ja satumaista tuo maisema oli että melkein yllätyin kun kuulin junan lähestyvän. Onhan se hyvä että välillä näkee jotakin kotoista, muutenhan sitä voisi unohtua haaveilemaan tuonne joelle. Uimarimme tosin oli hieman pettynyt että ehdin kuvaamaan VRn paikallisjunaa, hän olisi niin halunut kerskua sillä että "on jäänyt junan alle". Harmi ettei kohdalle osunut Pendolinoa...sen alta olisimme varmaan ehtineet kotimatkallakin...

Seuraavan sillan yli ei sitten junat menneet, minkäköhänlainen alkuperäinen silta on ollut? Nuo kiviseinät joen sivuilla sai siltasuunnittelijan minussa nostamaan päätään. Tämä verkkoviritys ei ole oikein minusta tuohon kohtaan sopiva rakennelma, mutta ehkäpä se on toimiva?

Jatkoimme matkaamme kohti Kauklahdenväylää. Vaikka paikoitellen olikin aika paljon puurojua vedessä oli joki yllättänyt melontakelpoisuudellaan. Tämä eteen tullut "puuroina" kuitenkin katkaisi minun ja keskireiän melontahalut. Kippari käski pistää päät alas, mutta me menimme lakkoon. Jääprinsessakin oli palaamassa kotiin harjoituksista, joten käänsimme Arielin ympäri ja lähdimme melomaan kotiinpäin.

Kehrääjäkoit ovat muuten aika aktiivisiä tuolla alueella! Monet puut olivat paksuun harsoon paketoituina. Sen verran tahmeaa ja ällöttävää tuo verkko on, että epäilen että toukat ovat aika hyvin suojassa tuon vaippansa alla. Minä en ainakaan halua tuohon koskea, tuskinpa linnutkaan, vai mitkä eläimet noita toukkia söisi. 

Uimarimme oli sitä mieltä että jokiretken voisi tehdä hämärässä ja kutsua sitä kammokujaksi. Rekvisiitta olisi jo valmiina rannoilla.

Palasimme takaisin lähtörannalle pienoisessa allokossa ja olkapääni kertoi mitä mieltä oli minusta. 11,8 kilometriä oli selvästikin liikaa olkapäälle. 

Matkamittariongelmaa

Tiistaina oli tietysti taas retkipäivä.

Tällä kertaa Bredanilta lähti vain yksi porukka, joten luvassa oli hieman lyhyempi reissu. Hyvä niin. Tuuli painoi päälle noin 7 m/s joten merellä olisi siis aaltoja. Päätimme pysyä saarien suojassa, joukossa kun oli myös "ensikertalaisia".

Lähdimme kiertämään "väärään suuntaan" Marenin kautta. Kuinka erilaiset maisevat ovatkaan kun ne näkee väärältä suunnalta. Sen verran tuuli kuitenkin alkoi nostattaa aaltoja ennen Kopplaneita että väylänylityksen ajaksi siirsin kamerani turvaan.

Otimme pienen tauon Högkopplanin ja Träskkopplanin välissä ja halusin ehdottomasti ottaa kuvan linnuista, kun nyt niitä oli tarjolla. 

Kippari sen sijaan oli sitä mieltä että pitäisi tutkia mahtuisiko Ariel työtymään eräästä kapeikosta. Ilmoitin ettei onnistu, kiviä, johon kippari totesi, ei tässä mitään kiviä ole. No, ei sitten. Näin kai harhoja? Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä että ne vedenpinnan yläpuolelle tunkevat kivet edessämme estäisivät Arielia, joten sain tahtoni läpi. Emme jatkaneet siitä kohtaa. Toivon että te ette näe harhoja, se on kovin masentavaa. 

Jatkoimme turvallisesti matkaamme ja jouduimme liikenneruuhkaan. Jopa vesillä joutuu välillä jonottamaan. Tuo silta romahtaa muuten kohta esteeksi, mutta vielä siitä alta pääsee.

Jatkoimme kohti Bodöklobbenia, mutta kukaan ei tahtonut pitää taukoa. Lieneekö tämä pikkuinen hieman häirinnyt rantautumistamme, ainakin poikaselle tuli pikkuinen paniikki kun liuta kajakkeja lähestyi hänen rantaansa. Teimme kuitenkin väylän jonka kautta äiti sai poikasensa turvaan. Me pidimme pienen jaloittelutauon kipparin kanssa, muitten jatkaessa matkaa. Tauosta tuli todella lyhyt kun Kippari muistutti että viimeksi näimme kyyn saaressa. Se oli kieltämättä kuollut, mutta silti. 

 Olen koko kesän mananut nokikanaa joka ei suostu näyttämään poikasiaan. Kolme olen ollut näkevinäni. Kun palasimme Bredanille ja olin jo noussut laituriil katsoin että kaislikossa liikku joku. Odotus palkittiin. Luonnollisesti kamerassa oli "väärä" putki, mutta sainhan minä nähdä ne! Isojahan nuo jo olivat, mutta äiti oli edelleen kovin tarkka lapsositaan.

Bredanilla tulikin sitten isompi ongelma: kaikki muut olivat merkinneet kirjaan matkan pituudeksi 12 km. Meidän matkamittarimme näytti kylläkin 11, vaikka teimme pienen mutkankin. Kipparin päätöksellä pysyn hänen navigaattorinsa lukemissa, vaikkakin hieman harmittaa. Virallinen mitta siis 11 km!